Onneksi tämä on vielä olemassa. Onneksi.
Minun tuli valtava ikävä omaa LI100T:äni. Uusi blogini ei ole angstaamista varten, vaan kirjoittamista, joka olisi muutakin kuin teinitytön terapiaa. Hmm... teinitytön terapia, tuossapa uusi nimi blogille, varkaat hus!
Ja tänään tuli illalla jotenkin surkea olo.
Koska katsoessani erästä tv-sarjaa, lempihahmoni kuoli, tapettiin (tapettiin) noin vain. Juuri kun olin todennut, ettei sarja olekkaan niin huono, että onpahan tässä edes yksi hyvä tyyppi, hän vain
...lähti.
Ja jotenkin äärimmäisen surullisesti vielä.
Jeah, kunpa voisin edes nauraa tuolle
Ja sitten luin erästä lempiblogiani, ja päivitys ei jotenkaan ollut iloisimmasta päästä. Ja tulin entistä surullisemmaksi. Miksei rakkaus ole pysyvää? Jos kerta aina hoetaan, kuinka upeaa, ja mahtavaa, ja kaikki saatanan esteet voittavaa se on, niin miksei se pysy?? Tuli paha olo, koska omakin rakkauteni loppui joskus noin vain. Jouduin satuttamaan toista, josta välitän (ja välitän vieläkin) niin paljon. Sama poika katsoi tänään tyhjällä käytävällä ohitseni, käänsi katseen pois.
Minä en pysty katsomaan facebookin keskustelupalkkia. Kaksi nimeä räjähtävät aina silmille. Poika, jonka luulin pitävän minusta. Jotenkin kornia, että uskalsin antaa itseni hiukan ihastua, kun ajattelin välillämme olleen jotain. Ja kun ilmeni, etteivät satunnaiset suudelmat ja useat tekstiviestit merkinneet mitään, heitin tunteeni nurkkaan ja ja... loppu onkin sitten syy, miksi aina välillä ajan kaduilla kyyneleen silmissä. Uskottelen itselleni etten välitä. Koska haluan sitä, uudestaan ja uudestaan. Mutta kyllä minä välitän. Ei hän ole tehnyt mitään väärää. Hän on vain osa omaa masokismin taidonnäytettäni. Ilmeisesti nurkassakin olevat tunteet voivat elää.
Toinen nimi on ystäväni, jonka tiedän olevan ah niin hyvissä väleissä tuon pojan kanssa. Ei minua kiinnosta, se ei koske(ta) minua.
Olen huono valehtelemaan jopa itselleni.
Jotenkin tunnen olevani särkynyt nukke, joka pyrkii aina uudestaan hyppäämään lelulaatikon kannelta maahan. Mutta minä en ole lelu, en kenenkään nukke.
...ainakin niin haluan kuvitella.
Sillä tänään kun te tuutte vastaan mä en vaihda kadun puolta, toivon kaikkea hyvää. Sisko soitti taas, vaan ei kanna enää huolta, kuuluu kaikkea hyvää. Nukun jo yöni kohta jää surutyöni, kun mä laulan kaiken pahan pois. Kun te tuutte vastaan niin, kai mä kuulen kaikkea hyvää.
Jep, katosin taas. Syynä on todennäköisesti syvä tekniikka/kirjoitusmasennus kuolleen läppärini vuoksi, sekä uusi blogini Come Clarity. Minun piti poistaa tämä blogi. Koska Uusi Aika (Kuningasideahan on aivan loistava!). Ajattelin, että voisin jättää kaiken tämän surun ja valituksen, taiteen, pohdiskelun ja elämäni taakse. Mutta en pystynyt. Tämä blogi on oma lapsi, jota olen kolme vuotta pitänyt elossa, joten en kai voi lähettää tätä blogien hautuumaalle. Enhän? Yritin myös kirjoittaa lopputekstiä. Viimeinen valitusvirsi -tyyppisen, nimiehdotuksia minulla oli toista kymmentä! Silti tässä ollaan. ...ja haluan ajatella, että nyt minulle kuuluisi kaikkea hyvää. Koska vaikka minulla on Friend with benefits (google on olemassa, jos ette tiedä mitä tuo tarkoittaa...) eikä poikaystävää, ja sydän rikki, ja läppäri paskana, ja oudot hipsterlasit ja jatkuva väsymys mutta minulla on myös ystäviä, jotka eivät petä, ja ihana historian opettaja, ja kuviksen tunteja, ja jalkapallon pelaamista, ja uusi hipsterystävä ja ja ja... Taidan hetken jopa olla onnellinen:)
Slide jalalla, lantio kuljettaa kroppaa lattiaa pitkin, pää ohjaa liikettä tasan viidenkymmenen sekunnin ajan, rennot liikkeet, vavisuttavat vartaloa ja tunnen taas pitkästä aikaa itseni kauniiksi. Kuvittelen itseni jonkun muun silmin, ja annan itseni nauttia liikkeistä. Minä en suorita, minä elän.
Pyöräilen kotiin takki auki ja sielu vuotaen. Tanssiminen tekee minusta rohkean, aivan kuin voisin hetkisen olla oma itseni. Sielu vuotavana voisin kertoa toisille mitä todella ajattelen, kasvotusten. Voisin tuntea jotakin, haluaisin tuntea.
Tuija Lehtisen Ikkunaprinsessa vain vahvistaa tunnetta. Kirjassa ei löydetä sielunkumppania eikä aviomiestä, vaan rämmitään tuntemattomilla poluilla, epätoivoisten ihastumisien keskellä. Päähenkilö nyt vain tuntuu saavan myös jotain aikaiseksi...
Mutta unohdin kuinka paljon rakastan Lehtisen kirjoja. Lukemisen helppoutta, ja tunnetta ettei voisi laskea kirjaa käsistään. Joten tämä oli nyt vain tälläinen lyhyt vuodatus siitä, kuinka tunnen itseni kerrankin avoimeksi.
Takki auki, iho auki.
Löysin jotain kaappini pohjalta. Löysin jotain vanhaa, mutta ehjää kaappini pohjalta. Löysin sieltä jotakin, minkä vuoksi nyt kirjoitan.
Kirjoitus- ja novellikurssi 2010-2011
Vihreäkantinenvihko, johon koottiin kurssin tekeleitä eri harjoitteista. Luin koko vihon läpi, nyt ensimmäistä kertaa. Kaksi omaa tekelettäni olivat päätyneet vihon sivuille, tunnistin jopa entisen tyylini, jossa kokeilin mä-sä-kieltä ja rentoutta. Ei ole/ollut minun juttuni. Lipsuin aina takaisin kirjakielen pariin, jolloin jälki oli hitusen sekavaa. Kuitenkin jo toisessa novellissani olin saanut ideaa nykyisestä kirjakielestäni. Molemmat tekstit olivat realistista proosaa, ei nykyistä fiilistelyä ja unelmointia. Novellikurssin tekstini kuolevista päähenkilöistä olivat lähempänä tätä ajatusta. Taianomaisia hetkiä kaduilla ja elämässä kiinni. Miksi aina tapan parhaat hahmoni?
Joka tapauksessa, toisten tyylejä oli vaikeampi hahmottaa. Ystäviensä tekstin saattoi tunnistaa kuitenkin tyylin, fontin, taikka päähenkilön nimen vuoksi. Olihan nimi "Viggo", joka tapauksessa minun ehdottamani.
Minun pitäisi silti ehkä muistaa enemmän, oikoluin melko paljon tekstejä tuon kurssin aikana. Jotenkin fiilis oli silloin erilainen, kuin äidinkielentunteja varten tehdyissä korjauksissa. Vaikea selittää, mutta silloinkin tuntui ihanalta lukea muiden tekstejä ja automaattisesti korjata kielioppivirheitä ja keksiä parempia lauserakenteita. Halusin aidosti auttaa muita tekemään parempia tekstejä. Samoin kuin kotiluokassa, luottamus minun kykyyni tehdä tuo, oli liikuttavaa. Ehkä siitä johtuukin pilkkunatseuteni.
Eksyin aiheesta, hyvä minä.
Oli mielenkiintoista lukea omia vanhoja tekstejään. Sellaisia, joita oli tehnyt kieli keskellä suuta, joskus jopa inspiraation vallassa. Nyt tekisi mieli kirjoittaa monet uusiksi, hieman pidemmän kaavan mukaan. Jopa matkakuvaukseni tuntuu nykyään pelkistetyltä. "Lumi", ensimmäinen rakkauteen vivahtava novellini oli hyvin suloinen, sekoitus Janne Tellerin tyyliä ja Tuija Lehtistä. "Aistit kuvauksen pohjana" antoi minulle mahdollisuuden syventyä mereen ja sen taikaan iltahämärässä. Päähenkilöni oli pienikokoinen, leukemiaa sairastava rääpäle, joka karkasi hotellihuoneestaan tunteakseen meren edes hetken. Uudestaankirjoitettuna veisin kuitenkin häneltä näön, ja pakottaisin tuntemaan maailman toisin. Julmaa.
Yksi kurssin novelleista oli oma valmistusohje. Oma ohjeeni sai minut nauramaan. Mitä tarvitaan, että suuresta padasta ilmestyisi tälläinen idiootti?
Hieman muokattuna ja korjattuna:
"Miten valmistat itsellesi loppuelämäsi päänsäryn":
5 erilaista kirja-sarjaa oman maun mukaan (eri kategorioista!)
1 Tuija Lehtisen nuortenkirja
3 kynää
piirustuslehtiö
...ja hiukan lisää paperia
suomirockia ja -poppia
ja omalla vastuulla metallimusiikkia
hulluutta mielin määrin
jonkin verran sisua ja vähemmän ilkeyttä
tarpeeksi välittämistä vastapainoksi
2 desiä suuria unelmia
ruokalusikallinen toteutettavia unelmia
ripaus ujoutta (ei noin paljoa!)
liian vähän suloisuutta
0,5 desiä perfektionismia
6 tl harakanvarpaita
purkki punaista maalia
ja yksi punainen huulipuna
maustemitta itkua, kyyneleitä ja käsien vääntelyä
muutama hakaneula
0.99 desiä omituisia päähänpistoja (ei kannata laittaa liikaa)
litra tanssiaskelia
3 rkl vainoharhaisuutta ja typeriä pelkoja
liikaa typeriä ihastumisia
3 salaisuutta
Keitä padassa kirjat ja paperi pienellä lämmöllä sopivan pehmeiksi ja lisää muut ainesosat musiikkia ja hulluutta lukuunottamatta. Seos muuttuu vaaleaksi maalista huolimatta, jos olet onnistunut. Jos et, akne tulee olemaan teinivuosina kauhea. Heitä sekaan musiikkia. Jos padasta alkaa kuulua hiljaista ja epävireistä laulua, kaikki on hyvin. Lisää lämpöä, et halua seoksen hyhmettyvän. Valuttaessani hulluuta pataan, ole varovainen. Kuullessasi voimistunutta puhetta ja naurua, kuuntele kärsivällisesti. Kun sisältö alkaa kertoa huonoja vitsejä, tiedät onnistuneesi!
Silppua outoutta päälle ja nauti!
(Varoitus! Annos saattaa saada omituisia kohtauksia ja hankaloittaa läheistensä elämää. Valmistus täysin omalla vastuulla.)
Anteeksi. Ajan kulumista ei voi pysäyttää, eikä väsymystä syyttää, mutta laiskuutta ei voi katsoa hyvällä. Ei ikinä. Mutta ehkä nuo kaksi ensimmäistä syytä ovat tarpeeksi päteviä selittämään kirjoitteluni vähyyden. En vain ehdi.
Lukio alkoi, ja kaksi viikkoa olen noudattanut samaa kaavaa. Koulu, koti ja vaatteiden vaihto, golfkentälle ensin töihin, sitten treenaamaan/pelaamaan/uudelleen töihin. Yhdeksän jälkeen konttaan kotiin ja katson pitkän matematiikan läksyjä huuli pyöreänä. Niin mikä verranto?
Herään aamulla lastenelokuvan pehmeisiin säveliin. Sammutan herätyksen ennen pan-huilua, joka alkaa ärsyttää muutaman kello kuuden aamun jälkeen. Makaan hetken aloillani, harvinainen leikki vaaran kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun nukahtaisin uudelleen. Nousen ylös, avaan ikkunan ja kaihtimet ja käytännössä ryömin suihkun alle.
Shampoo tuoksuu hedelmille ja on kauniin vaaleanpunaista. Milloin aloin välittää tälläisistä seikoista? Puettuani alusvaatteiden päälle topin ja kauluspaidan siirryn peilin eteen kahvikupin kanssa. Kulutan aikaa yli kahdeksaan, jolloin muut ovat lähteneet ja saan kaivaa kielletyt lempihousuni yöpöytäni alalaatikosta.
Avaan ompelulaatikon ja alan varovaisesti hamuilemaan pohjaa sormillani, etsimään pelastusta.
Koulussa varon tarkasti polviani, joissa kimaltelee yhteensä kymmenen hakaneulaa. Kymmenen pientä kiinnikettä, jotka pitävät farkkuni koossa. Myöhemmin päivällä tarvitsisin itsekkin neuloja...
Lukio jatkuu tylsästi, ruokailun istun yksin kännykkä kädessä. Ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi kuitenkaan välttää. Parhaan ystäväni kädestä pidän kiinni kun siltä tuntuu, heitän muutaman lauseen tutuille, haen katsekontaktia jota en saa, toisen silmiä välttelen viimeiseen asti. Pidän kännykkää rintsikoissa, koska silloin se ei voi pudota takataskusta. Uusi tuttavuus Lapista on kipeä, englannissa nyhdän kynsinauhaani verille ja vilkuilen tyhjää paikkaa vieressäni. Hän olisi tajunnut hakaneulat.
Koulusta ryntään harjoittelemaan. Heittelen palloja pitkin nurmea, asettelen tiitä kapeaksi väyläksi ja kiedon huivin sormieni ympärille ja kulkemaan kaulani takaa. Puoli tuntia kuluu helposti, viimeisen vartin estän itseäni vilkuilemasta ympärilleni ja etsimästä jotakin, jotakuta.
Kun huomionarvoiset ihmiset ovat lähteneet pelaamaan, menen töihin, treenaan, en lähde pelaamaan, odotan, odotus palkitaan, treenaan, menen töihin, puhun tutuille, teen työt loppuun, hymyilen taas hetkisen ja pyöräilen jälleen hullunlailla kotiin.
Ja nyt istun koneella ja ehdin hetken ajatella, hengähtää. Luen Juoksuhaudantietä vapaammin kuin englannintunnilla, merkkailen sivuja jos oivallan jotakin. Juon jääteetä ja teen tuhatta asiaa samaan aikaan. Kuuntelen Nirvanaa ja unelmoin Kurt Cobainista. Tiedän syksyn tulevan, näen sen kellertävissä lehdissä ja iltojen sumuissa, kasteisissa aamuissa ja pimeissä, tähdettömissä öissä. Mutta jatkan silti jääteen juomista ja unelmoimista. Teen suunnitelmia huomista ja viikonloppua varten, mutten viitsi olla kovin toiveikas. Silti hymyilen tietokoneen näppäimistölle, koska tiedän saavani kohta levätä. Palkintona päivästä 7 tunnin tiedottomuus.
Hei kohtalo oon iso tyttö jo ja mä päätän sen kenen oon tai en...
Uudet valtavat poppikuulokkeeni takoivat bassoa suoraan aivoihin ja sieltä tärkeiden valtimoiden kautta aina sydämeen asti pumppaamaan verta. Aamu oli alkanut jälleen a Day in the life:lla, mutta nyt pyöräillessä pitkin harmaata katua, erilainen musiikki ja mielentila saivat kaiken muun hehkumaan. Ehkä minutkin. Vaaleat hiukset saivat vaihteeksi heilua vapaina ilman pinnejä tai ponnareita ja uusi kynsilakka oli vasta kuivumassa, kun vedin takkia niskaan eteisessä. Kengissä pitsiä, paidassa rennot kaulukset ja keuhkot täynnä ilmaa pyöräilin kohti kolmea seuraavaa vuotta, kohti lukiota.
Koulun pihalla laumaefektin turvin seisoimme pienessä piirissämme, joka kasvoi sitä mukaan, kun joku löysi tuttunsa ja liittyi seuraan. Aulassa ihmismassa, joka ulkona oli vaikuttanut vapaalta ja rennolta, pakkautui yhteen aivan uudella tavalla, joka henki sanoja: koulu, vastuu, sosiaalisuus...
Kyynerpäät hipoivat toisiaan ja lantioni kosketti vahingossa jonkun toisen omaa. Hyppäsin välittömästi taaksepäin. Sisätiloissa hiuslakkojen, hajuvesien ja ihmisten omat tuoksut saivat aikaan epätodellisen olon. Tunnen edelleen nenässäni erään pojan partaveden, sekä omista ranteistani leijailevan lootuksen.
Valuessamme saliin, saattoi ensimmäistä kertaa hengähtää hiukan ja tarkkailla ympäristöä, nähdä ehkä jotkin tietyt kasvot, katsoa kuka on muuttunut kesän aikana. Huomata, että entinen ystävä katsoo suoraan läpi. Tai ehkä se olinkin minä.
Jako luokkiin tapahtui ulkoisesti melko kivuttomasti. Pieninä ryhminä meidät marssitettiin ulos salista. Puristin viimeisen kerran ystäväni kättä melko hädissäni, ja astelin joukkoani seuraten ulos varoen kompastumasta jalkoihini.
"Pärjäile."
Ainahan minä.
Olisi helppoa kirjoittaa loppupäivän menneen sumussa, mutta se ei valitettavasti pitäisi paikkaansa. Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti satunnaisine valopilkkuineen ja kiinnostavine kasvoineen. Muutama uusi ihminen jäi mieleen, sellainen, jonka haluaisi ehkä tuntea. Välitunneilla yritin olla näyttämättä kovinkaan eksyneeltä ja ahdistuneelta, sosiaalisuuden pakollisuus painoi kehoa kasaan.
Päässä pyörivät kysymykset; Voinko sanoa 'hei' tuolle, pitäisikö vilkuttaa, hymyillä, osoittaa jotenkin tuntevansa toisen, eivät auttaneet laisinkaan. Alkutuntuma ei kuitenkaan ollut kovin vieras. Totta on, että oman ryhmän ihmiset olivat lähestulkoon vieraita(, mutta heitä ei näekkään paljoa). Totta on, että nyt täytyisi ottaa vastuuta omasta opiskelusta. Totta on, että toivoisin niin kovasti jonkin muuttuvan seuraavina kolmena vuotena.
Kuitenkin, kaikki oli jotenkin tavallisen puuduttavaa. Olimme yhä sama rykelmä tyhmiä teinejä asenteineen ja huonoine heittoineen, tauoilla laskin pääni saman ihmisen olkapäälle, kuin puoli vuotta sitten ja jostain syystä, minulla on yhä tallella sama typerä halu todistaa pärjääväni. Pärjääväni opiskelussa, ystävien kanssa, luokassa, käytävillä, kadulla pyöräillessä kiireessä vastatuuleen, kun ei vain kertakaikkiaan pääse tarpeeksi nopeasti eteenpäin.
Silmien takana suhisee ja pää lyö välillä tyhjää. Olavi Uusivirran Oodi Ilolle saa minut nolostuttavan kikseihin ja tunnen itseni samaksi ihmiseksi, kuin viime viikolla.
Odotan muutosta, haluan asioiden olevan erilaisia ja tahdon pystyä katsomaan muita silmiin. Silti käytävällä, jonkun katsoessa minua kohti, tunsin halua olla saaressa keskellä metsää. Keskellä metsää suurella kivellä, jonka päältä ei edes näe kauas, ja jossa hyttyset saavat juhla-aterian. Mutta siellä tuntee tuulen, joka pörröttää hiukset sekaisin. Tuulen, joka vie kaiken mukanaan.
Mä inhoan sitä
Mä inhoan sitä, että pitäisi kirjoittaa kirjakieltä, kun ei jaksaisi välittää mistään
Mä inhoan sitä, että nytkään en osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa
Mä inhoan sitä, että pidän jostakusta, jota en edes kunnolla tunne
Inhoan sitä säälittävyyden tunnetta
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani aika tunnevammainen ja täysin epäjohdonmukainen tunteitteni kanssa
Mä inhoan sitä, että joku kuvittelee tuntevansa minut itseäni paremmin
Mä inhoan sitä, että joku täysin ulkopuolinen saa tietää säälittävyydestäni
Mä inhoan sitä, että kaikki saa minut vain itkemään
Vaikken edes kunnolla osaa analysoida minkä helvetin vuoksi...
Eikä ole edes menkat
Mä inhoan sitä, että joku muukin joutuu kärsimään minun vuokseni
Mä tykkään jostakusta ja sen vuoksi hänkin saa kuulla siitä juttua
Kiva
Mä inhoan sitä, että tiedän luottaneeni väärään ihmiseen
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani draamakuningatar
En haluaisi edes pitää siitä ihmisestä, kehen olen ihastunut. Ärsyttävää. Olisi paljon helpompaa vain olla rauhassa ilman hmm... kaikkea? Mutta oikeasti. Pidän ihmisestä, joka ei pidä minusta, on täysin erilainen, on huomattavasti kypsempi tapaus henkisesti kuin minä, vaikka onkin samanikäinen, liikkuu täysin eri porukassa
on täysin vieras
Minä en tunne häntä. Joten pieni vitutus... Ja nyt sitten ilmeisesti puolet tästä surkeasta kaupungista tietää siitä. Loistavaa. Tavallaan siinä ei ole mitään hävettävääkään, mutta silti jotenkin naurettavaa, että joku oikeasti voi kuvitella ymmärtävänsä mitään mistään
Tälle tunteelle ei löydy musiikkia
Ja nyt pari ihmistä kysyy aidosti, onko kaikki hyvin. Ja en tiedä. Ei ainakaan vielä. Huomenna kaikki on täysin erilaista
Tai sitten ei... Mutta nyt olisi se aika, että voisi vain lopettaa tämän hölmöyden. Pienellä luonteenlujuudella. Siinä se.
Minun piti saada ajatella hetki, ottaa aikalisä blogistani ja kaikista tunteista, joita olen siihen vuodattanut. Ei mennyt kovin hyvin. Ajattelin jopa tämän kaiken poistamista... Sitten ymmärsin, etten kykene siihen. Liian monena päivänä huomasin kaipaavani kirjoittamista ja sen tuomaa vapautusta kaikesta. Jos ei osaa selittää, silloin kirjoittaminen on ainoa vaihtoehto. Nyt tuntuu siltä, kuin näppäimistö olisi viimeinen oljenkorsi, mihin takertua. Elämäni on perseestä.
Puoliin ystävistä on jotenkin kadonnut ote, yhtäkkiä huomaa, ettei puhelun päässä olevia ole enää monta. Ja kohta alkaa lukio, silloin minun kaltaiseni epäsosiaalisen pitäisi osata hankkia ystäviä. Loistavaa.
Huomenna on lähtö Ruotsiin edustamaan joissain helkkarin joukkuekisoissa, joihin en olisi edes halunnut osallistua. Koko peli on aivan sekaisin, ja tuhlaan viimeisen kesälomaviikkoni. Kiitos kaikille minua painostaneille. Lähden reissuun vielä toisen clubin jäsenien kanssa, joten tulee varmaan ratkiriemukasta...
Golfkentällä on parin päivän aikana saanut kuulla pelkästään vittuilua ja vihjailua minun ja 27-vuotiaan mentaalivalmentajani "suhteesta". Alan pikkuhiljaa väsyä kaikkeen siihen puheeseen ja sattumanvaraisiin heittoihin, joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Kai, en minä tiedä. Totta on, että olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa, tehnyt ehkä jotain ylimääräistäkin golffin ohella, mutta tiedän, ettei hän välitä minusta laisinkaan. Kuinka hän voisikaan? Sitä paitsi, miksi hänen kuuluisikaan. Aivan absurdi ajatus.
Olen jo monen viikon ajan kärsinyt oman rauhan puutteesta. Veljen kaverit viettävät meillä kaiket yöt tekemässä ties mitä vanhempieni viettäessä aikaa mökillä ja ulkomailla. Huonon päivän jälkeen en siis voi käpertyä kuolemaan sängyn pohjalle tai itkeä sohvalla. Nytkin sain tapella ikuisuuden vain pääsystä tietokoneelle... Oma läppärinihän on kuollut, kiitos jumalille siitäkin hyvästä.
Ongelma on, että minä kaipaan sitä aikaa, kun minulla oli ihminen, jonka sylissä saatoin hetken hengittää. Ihminen, joka tuolloin kuiskaisi korvaan, ei mitään hätää, kyllä se siitä.
Haluaisin olla jälleen turvassa. Tuntea taas luottamusta, kaikki kääntyy vielä parhain päin.
Saisin hetken tukeutua jonkun toisen käteen, josta pitää kiinni. En vain joutuisi pitelemään kynsilläni käsivarrestani kiinni. Sivumennen sanoen, käteni alkaa olla jo melko pahan näköinen.
En tarkoita, ettenkö itse haluaisi tehdä kaikkeani jonkun toisen vuoksi. Mutta jos ei ole ketään, joka tarvitsisi minua...
Mutta, jos edes hetken saisin olla jonkun käsivarsien suojissa piilossa maailmalta. Joku suojelisi, joku aidosti välittäisi minusta. Näinä hetkinä se korostuu, toivoo voivansa saada sen yhden sekunnin. Viikko sitten sain tosiaan hetken tuntea toisen kehon lähellä omaani, mutten antanut itseni rentoutua käsivarsia vasten. En voinut tottua siihen, mitä järkeä siinä olisi ollut?
Nyt kuuntelen kun veljeni ja pari hänen ystäväänsä katsovat Saw 7 olohuoneessa. Pelkät äänetkin oksettavat. Antaisin niin paljon turvapaikasta, johon paeta. Antaisin niin paljon, jos joku välittäisi...
Anteeksi vain, mutta alkaa mennä jo jotenkin naurettavaksi ja kohtalon ivaksi. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Ehkä nauraa, olen hekotellut jo hyvän tovin. Mutta ensin muihin asioihin.
Oli taas vaihteeksi aika golfin täytteinen päivä. Päivällä ensin pelaamaan, ensin varmistettuani, että junnuharkat ovat... no jos eivät hyvissä niin ainakin ovat joissakin käsissä. Lähdin sitten mentaalivalmentajani kanssa pelaamaan ja mukaan ilmaantuivat jostain syystä juuri ne kädet, missä junnuharkkojen veto piti olla. Ne kädet, ja toinen ärsyttävä tapaus. Huoh. Kierros meni sitten enemmän tai vähemmän vittuiluksi ja muutenkin laukalle. Puolikas kierros, puolikkaan jälkeen pojat eivät vieläkään olleet valmiit hoitamaan harkkoja, joten jouduin jättämään peliseurani ja leikin kypsempää osapuolta. Pojat raahautuivat kuitenkin avuksi ja harjoitukset ne vasta laukkasivat välillä aika lujaakin.
Päivän piristys saapui mentaalivalmentajani (sen samaisen ärsyttävän ja ihanan ihmisen) muodossa, joka kysyi lähdenkö hänen kanssaan kahdestaan toiselle kierrokselle. Joten seuraavat neljä tuntia sain viettää laatuseurassa tukahduttavan trooppisessa ilmastossa.
Oikeasti. Oli järkyttävän kuuma. Ja takaysillä, metsäpuolella, missä iltaisin on ihana oma rauha, provosointi ja yllytys lähtivät hiukan käsistä. Siinä vaiheessa poskeni taisivat hohkata lämpöä muutenkin kuin ilman vuoksi ja oloni oli taas... Epätodellinen.
Ajatukset saatiin jälleen ohjattua loistavasti uusille urille ja kotiin tullessani olin hikinen, väsynyt, ja aika iloinenkin. Ja sitten taas aloitan keskustelun päänsärkyni kanssa ja pääsyn miettimään, mitä täällä tapahtuu. Onko tuo tahallista? Tahallaanko tuo yrittää saada minut reagoimaan jotenkin? Ymmärryskyky katoaa, päässä heittää taas ja yrittää niin kovasti olla välittämättä ja toivomatta. Toivomatta vastakaikua, ymmärrystä, välittämistä, aivan mitä tahansa.
Onnistuin. Aika hyvin, minä tosiaankaan en enää välitä niin hirveästi. Ehkä siksi haluankin viettää niin kovasti aikaa "mentaalivalmentajani" kanssa. Koska hänen kanssaan en ajattele näitä asioita yhtään, enkä pelkää, että alan taas välittää enemmän.
Ja sitäpaitsi, eikö tuollaisten asioiden setviminen ole melko, ah epämiellyttävää? Joten... miksi ehdoin tahdoin pitää provoisoida puhumaan niistä asioista? Kerrankin voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä...
Mutta... täytyy sanoa, että sanat: "ihan sama" sattuvat, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Ei tätä jaksa, pitikö taas...
Perustavallinen, lame, tylsä, aurinkoinen, ENSIMMÄINEN mustan pitsin yöni in my whole life. Outoa. Asunut ahdistavan pienessä käpycityssä nimeltä Rauma yli kymmenen vuotta, ja silti olen saattanut aina välttää jotain näin merkittävää.
Lucky me.
Alkuilta meni suhteellisen rauhallisesti kävellessä pitkin ja poikin katuja, sekä uittaen jalkoja minimaalisessa suihkulähteessä keskuspuistossa. Vesi näytti lumoavan turkoosilta, mutta jalat kalvakan vihreiltä. Kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
Pitsipaita, jota olin metsästänyt postin uumenista aina iltapäivään saakka, istui yllättävän hyvin, ja kaverini jopa mainitsi jotain synkästä tyylistä. Minulla. Uskoo ken tahtoo.
Maiden-pipo ainakin on minua.
Tuttuja enemmän tai vähemmän huojui nurkissa ja niiden takaa. Suurinpiirtein puolet entisestä luokasta valui ohitseni samalla, kun itse jäin katsomaan perään. Lukion toiselle menevä ystäväni ei jostain syystä halunnut lähteä tervehtimään tuttujani, joten ilta oli tavallaan... outsider? Siltä tuntui, ja loppujen lopuksi lähtiessäni en voinut sanoa olevani surullinen.
Illan kohokohta oli Pitsrokin bändi Celene ja kappale Sadetranssi, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut tavoittamaan.
Istuessani kirkon muurilla, sain jostain syystä pidennyksen ulkonaoloaikaani, ja lähdin harhailemaan pitkin katuja. Törmäsin sitten sattumalta muutamaan vanhaan luokkalaiseen, jotka olivat onnellisesti hiprakassa. Jouduin sitten joukon jatkoksi, ja ennen kuin ehdin paljoa sanoa, istuin jonkun tuttuni sylissä missälie ulkona. Onnellisesti melkein hiprakassa. Sen verran onnellisesti, ettei päätä särkenyt aamulla, ja olin tilanteen tasalla koko ajan. Ainakin melkein. En kuitenkaan tehnyt mitään, mitä olisin katunut kovasti aamulla.
Puolen yön jälkeen en ollut enää outsider vaan saatoin kerrankin tuntea, millaista on kännätä kaverien seurassa. Ei hassumpaa, voisi kokeilla muulloinkin. Tavallaan noloa, että teinikännien vetäminen voi tuntua näin vapauttavalta, mutta väliäkö sillä. Kuuluin hetken joukkoon, ja olin vähemmän outo feministinörtti, jota ei ikinä kutsuta mihinkään.
Miksei siis joskus uudestaankin? Ilman muutamaa hmm... teinikännien ominaispiirrettä. Ei hätää, en oksennellut nurkkiin, niin alas en vajonnut. Mutta kuitenkin, kotiin tullessa saatoin hetken ajatella, "mitä helvettiä mahdoin tehdä äsken".
Minkäs teet, ilta ja yö eivät olleet ikimuistettavia, mutta aivan tarpeeksi siihen mitä etukäteen odotin. Kai ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan toistanko samoja virheitä vai keksinkö vielä parempia.
Aluksi pieniä, tuskin havaittavia pisaroita. Kymmenen minuutin kuluttua tihkun tuntee jo kaulan paljaalla iholla. Taivas on harmaa ja valkoisuus alkaa hävitä mustalle värille syöden taivaan väripaletin. Tunnet itsesi huolestuneeksi, ehditkö ajoissa. Hetkisen kuluttua peli on jo selvä. Vettä ripottelee nyt taivaalta entistä tiuhempaa tahtia, ja rukoilet, että jokin tuolla taivaalla malttaisi vielä hetken mielensä. Kun vedentuloa voi jo kutsua sateeksi, pääset määränpäähän, nappaat pallot taskuusi, heität bägin selkääsi ja juokset tuuli ja kosteus hiuksissa vaaditut muutama sata metriä clubitalolle turvaan. Syöksyt katoksen alle juuri ennen taivaan kahti halkeamista. Naurat itseksesi, selvisin!
Sitten lasket bägin selästäsi ja juoksen kaatosateessa muutaman kerran clubin ympäri silkasta rakkaudesta sateeseen ja kuivana säilymiseen. Valkoinen paitasi ei anna mitään anteeksi, mutta meikit poskilla tunnet olevasi jotain. Olevasi vapaa päättämään kuinka.
Tuuli puhaltaa 14 metriä sekunnissa ja saa sinut värisemään. Asteita ei ole tarpeeksi parantamaan tilannetta, vaan ihosi on kananlihalla riippumatta osuuko paiste sinuun. Paita on liian löysä pitääkseen tuulta ulkopuolella ja se hyökkää jatkuvasti iholle helman alta ja kaula-aukosta. Kävellessäsi koitat hieroa lihaksiin lämpöä ja paikallasi ollessa teet haarahyppyjä. Teet kaikkesi suojautuaksesi viimalta, mutta voit lopulta ajatella takkia, joka jäi naulakkoon roikkumaan. Kuin tilanteen parantamiseksi hiuksesi riistäytyvät nutturalta yrittäen lentää pakoon tuulen mukana.
Pelastus saapuu vartalon muodossa, joka seisahtaa taaksesi ja vangitsee sinut käsivarsiensa suojiin. Paljaat kädet ovat lämpimät ja takanasi oleva keho painautunut sinua vasten. Haluaisit nojata päätäsi taakseppäin, sulkea ehkä hetkeksi silmäsi. Mutta sen sijaan tyydyt huokaisemaan tuskin havaittavasti ja pakotat pienen hymyn pysymään hentona väreenä suupielessäsi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän irrottaa varovaisesti otteensa ja tuskin havaittavasti tiukennat hetkeksi otettasi hänen käsistään, ennen irti päästämistä.
Aurinko hehkuu taivaanrannassa oranssina pallona kullaten koko taivaan. Pilvien reunukset kellertävät ja hennon vaaleansininen taivas huutaa sinua luokseen. Ruoho on syvänvihreää ja eri sävyt vaihtelevat varjon ja valon yhtymäkohdissa. Tuulenväre pörröttää hiuksia ja lämmin aurinko hellii ihoa. Katsot ympärillesi ja uskallat jopa hymyillä hetken.
Löytyykö tälläisiä zen-hetkiä todella golfkentältä?
...minä pidin tuosta tekstistä. Siinä kiteytyivät kahden pitkän vuoden pitkät vaitiolot ja alasluodut katseet. Kaipaus ja huono musiikki. Ja sitten se täydellinen varmuus, se on ohitse. Minä tein, mikä oli parasta minulle. Nyt voi katsoa tuota ihmistä suoraan silmiin ilman ujoa hymyä.
Tuota tekstiä kirjoittaessani olin vahva. Tai ainakin tunsin olevani. Ehkä jopa hiukan feministimäinen, riippumaton ja tyyni. Täydellistä.
Ja sitten keveys muuttui jälleen lyijyn raskaaksi. Johtuiko se ajan loppumisesta, vai siitä, että toiveet olivat utopistiselle mielelle mahdollisia? Mitä merkitystä sillä edes on?
Mieli on hassu asia. En muista, millaista oli esimerkiksi vuosi sitten. Muistan vain viime talven ja hyrr... Jenni Vartiaisen kuuntelun ja kuutamon Lapissa. Rukan kuiva ilma teki hiuksista sähköiset ja pelkäsin laskettelua. Päivät kuluivat aikaa laskien. Enää 29 päivää, 28, en jaksa enää, kunpa vain...
Mutta siitä se alkoi, selkeä välinpitämättömyys ja etäisyyden otto.
Nyt se kaikki pitäisi kokea uudelleen. Ehkä tällä kertaa ilman Jenni Vartiaista...
Aloin miettimään, osaisinko enää edes kirjoittaa runoja? Osasinko ikinä?
Ehkä nyt taas olisi sen aika.
Eilen tai ehkä aikoja sitten
uskoin nähneeni häivähdyksen sinua
Jonkun vieraan asennossa hihat ylös käärittyinä
Oudossa äänensävyssä lauseen sanat vääriä, ei tuo ole normaalia
Hiukset sekaisin ja muutama suortuva kasvoilla
tumma muuttui vaaleaksi
Ilmeetöntä kauneutta... tunteet hukassa kylmyydessä
Kenen tunteet?
Musiikki sekoittaa ajatukset
lag lag lag
katson samaan suuntaan ja en enää löydä etsimääni
Huokaisen
hyvä
Enää alle kuukausi aikaa...
Aikaa unohtaa
aivojen taipuessa muihin aiheisiin, jättäessä taakse kaiken
sen mitä joku kutsuisi suloiseksi
Aikaa keskittyä
niihin joiden seurassa Voi olla oma itsensä
ilman uhrauksia
Aikaa olla vapaa
Illalla värit kirkastuvat,
valo ja varjo pysähtyvät
lopettavat piirileikin huoneen nurkissa
Tajuan tilanteen mielettömyyden, yrityksen turhuuden
(se ei edes ole sen arvoista)
Sisin alkaa hymyillä,
en välitä
(sinusta en enää)
kaipaa mitään en ketään
Noinko helppoa se olikin?
Aamulla herään
en muista enää
miten paljon satutit ehkä vain vahingossa
Avaan tietokoneen,
en ajattele enää
juokse pois, häivy, jätä rauhaan
negatiivisuus kadonnut tummiin pihapuihin
Avaan keskustelun
En tajua enää
mihin asenteeni hävisi
hukkasinko sen elämältä
hävisin uhkapelissä
Hei
Idiootti, hävisit...
Kuvallahan ei ole muuta ideaa, kuin kuinka kaunis se on... Mutta kylmyys tappaa suloisimmatkin ruusut.
Jos edes yhden kerran, antaisin kuville vuoron näyttää, kertoa, valaista. Tummatukkainen tyttö on yksi parhaista ystävistäni, vaalea tyttö minä itse hullussa persoonassani. Maisemakuvista, ja muista kuin omakuvistani on vastuussa allekirjoittanut, samoin kuvien editoinnista. Mutta tosiaan, jos edes kerran kuvat voisivat kertoa jotakin siitä kivusta ja surusta, mihin sanat eivät aina kykene...
Mä luulin, että hallitsen tän. Mun mielen ja mun elämän...
On se ihanaa, kun Maija Vilkkumaan lyriikat alkavat soida päässä. Luulin, että pääsin siitä vaiheesta ohitse, kun aloin kuunnella Stam1naa. Ilmeisesti turha toivo.
Ironisinta on, että minä tosiaan kuvittelin niin. Luulin hallitsevani itseni ja ajatukseni. Ei enää idioottimaisia toiveita, eikä olettamista. Se on kaikista pahinta, jonkin asian olettaminen on suoraan saatanasta. Kaikista pahinta on, jos oletettava asia aidosti vaikuttaisi elämään. Ja sitten arvaa täysin väärin.
Luoja, miten vaan. Rasittaa jatkuva kiertely ja kaartelu. Olen kyllästynyt analysointiin. Kaiken palasiksi hajottamiseen, ja uudelleen kokoamiseen. Jaajaa ok. Hieno juttu kiva kiva. Ihan kuin tuo tarkoittaisi mitään. Ihan kuin tuosta voisi päätellä mitään.
Minä olin jo lopettanut sen. Alkanut ajatella muitakin asioita, kuin yksitavuisten vastausten merkitystä. Sitä kipua, ettei tästä tule yhtään mitään. Sen oli alkanut hyväksyä. Elämä ei kaadu teini-ikään, tähän ei kuole. Kaikki on hetken sekaisin ja maailman vakavin asia, kunnes se asettuu jälleen oikeisiin mittasuhteisiin.
Loistavaa huomata oma henkinen kasvu. Siinähän luulee hetken olevansa kykeneväinen tuntemaan normaaleja asioita ja olemaan vähemmän tunnevammainen ja sosiaalisesti vajavainen. Ja sitten huomaakin jälleen pitelevänsä käsivarrestaan kiinni niin, että pintaan jää neljä siistiä puolikuuta. Veri syöksähtää kasvoille, alkaa vapista. Jalat eivät tahdo kantaa, kun juoksee keittiöön ja laittaa musiikin soimaan mahdollisimman lujaa. Sitten ottaa tukea pöydästä ja yrittää laulaa mukana, pitää kiinni melodiasta ja rauhoittua hiukan. Se tunne, kun huomaa äänen vapisevan niin paljon, ettei voi. Viha pettymys suru, ei taas tätä.
Että kiitos vain. Kiitos ihan helvetisti. Tämä ei ole minun vikani. Miksi minä en kerrankin saanut olla rauhassa, balanssissa? Miksi sitten joku idiootti saa päähänsä poistaa tasapainoni. Ihan kuin juoksisi cooperin testiä täydellisessä rytmissä ja askel joustavana. ...ja sitten joku hyppäisi kulman takaa ja kamppaisi. Sitten pitäisi vain nousta ylös ja jatkaa, vai? Just joo, kiva juttu.
Eihän siinä mennyt kuin pari kuutautta aikaa saada itsensä täydelliseen tasapainoon ja rauhalliseen mielentilaan.
Kiitos, arvostan.
Tai oikeastaan... Nyt kun ajattelee koko kuviota, se menee jotenkin näin:
Teet piképiruetteja valtavan pitkällä käytävällä. Haparoit aluksi, et löydä kiintopistettä etkä oikeaa tekniikkaa. Luovutat muutaman kerran, mutta aloitat aina alusta. Ja se kannattaa. Lopulta kaikki sujuu hyvin, uskallat ehkä hiukan hymyilläkin ja pehmentää hiukan käsien asentoa. Ja sitten, joku hyppää kulman takaa ja ojentaa jalkaa, johon voisit kompastua. Muttet kompastu siihen. Koska se joku vetää jalan juuri ennen pois alta. Ja kaadut silti omia aikojasi. Rysähdät lattialle, ja se toinen vielä kehtaa nauraa, kun kaaduit itse, eihän hän edes tehnyt mitään. Kunhan pelleili.
Seuraava kysymys on oikeastaan, mitä sitten? Pitäisikö minun taas löytää jostain rohkeutta, vai tyytyä olemaan hiljaa ja etsiä varmuutta olla rauhassa? Viimeinen kuulostaa aika hyvältä vaihtoehdolta. Tulee aina hyvä fiilis, kun kykenee pitämään kiinni ylpeytensä rippeistä.
Korkeanpaikan kammoisena tyhjyyteen hyppääminen ei ole ikinä helppoa. Etenkin jos tietää, ettei kukaan ole ottamassa vastaan... Ettei ketään aidosti kiinnosta.
Onko se noin? Ehkä, itse olen huomannut käyttäytyväni usein typerästi sellaisen ihmisen lähettyvillä, josta pidän. Olenko herkkänahkainen, ujo, äänekäs, typerä, ajattelematon, vaiko tyttömäinen, riippuu tilanteesta ja ihmisestä, johon kaikin voimin yritän tehdä vaikutuksen. Viimeinen adjektiivi ei sovi minuun laisinkaan, se koko teksti huutaa vastaan, kun sitä yritetään istuttaa minuun.
Eksyin nyt niin aiheesta, mutta ehkä tämä käy pienestä alustuksesta.
Jos joku on lukenut tätä blogia jo hetken aikaa, hän voi tehdä sen johtopäätöksen, että olisin ihastunut (hyi hitto mikä ilmaisu, so teini).
...Pitänee paikkaansa, jos minun tunnesolmuistani nyt mitään selvää saa.
Joskus tunne on niin voimakas ja polttava, että tuntuu kuin palaisin sen mukana. Joskus se yksi ihminen takoo takaraivossa jatkuvasti, eikä suostu katoamaan. Ikävä kyllä.
Älkää ymmärtäkö väärin, en ole epätoivoisesti rakastunut enkä muutenkaan istu kotona väsäämässä rakkausrunoja. Se nyt vielä puuttuisi. Mutta dramatiikkaan taipuvaisena ihmisenä yöt ovat sitä aikaa, jolloin tunteet antavat aivoille kenkää. Minkäs teet.
Mutta sitten on hetkiä, jolloin en ajattele häntä yhtään, ja ihmisiä, jotka vievät jokaisen muun mielestäni.
Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä nyt noin kymmenen kertaa. Ja tuntuu, etten osaa. Minä haluan kirjoittaa tästä, koska tuntuu, etten voisi kertoa kenellekkään ystävälleni. Joko he ovat liian kiireellisiä kuuntelemaan, tai sitten he eivät ymmärtäisi. Siinä syy, miksi tästä kirjoittaminenkin on niin hankalaa.
Minut tuntevat ihmiset eivät ole ikinä nähneet minua golfkentällä, siinä ympäristössä ja niiden ihmisten keskellä. Olen vain puolikas ystävieni lähellä.
(Nyt rikotaan kaikki stereotypiat, golfarit eivät ole diivoja, nynnyjä, eivätkä porvareita. Harrastus siinä missä kaikki muutkin. Yhdet parhaista ihmisistä jotka tunnen, olen tavannut golfkentällä. Piste. Sitten eteenpäin.)
Kentällä olen ainoa tyttö miesten ja muutaman hiukan itseäni vanhemman pojan keskellä. Siellä pelaan/treenaan/oleilen poikien ja muutaman miespelaajan kanssa, jotka ovat heidän tavoin clubin parhaita pelaajia.
Mitä kaikki ajattelisivat, jos tietäisivät millainen olen heidän kanssaan? Kuka olen.
Pelaan usein miehen kanssa, joka on loistava pelaaja, hauska, ihana ihminen, noin 10 vanhempi ja melko hyvännäköinen. Hän huomauttelee minulle kaikesta; pelistäni, mentaalipuolesta, vaatteistani. Puheenaiheemme heittelevät laidasta laitaan, en taida kertoa niistä sen enempää. Ja minusta tuntuu taas, etten osaa jatkaa.
Hän on mukava, siinä kaikki. Joskus hän tuntuu ystävältä, joskus täydelliseltä idiootilta. Hänen läsnäolonsa saa minut iloiseksi.
Mutta silti saan kuulla siitä vitsejä, kuinka olen hänen golfvaimonsa. Pitäisikö hänen kihlattunsa huolestua minun takiani. Viimeksi kun tuo nousi esiin, en edes tiedä mikä sai poskeni hehkumaan. Ei siinä mitään, mutta silti puhumme hänen kanssaan aiheista, joihin en monen muun kanssa uskaltaisi edes viitata.
Olen siellä eri ihminen. Ihminen, joka yrittää pärjätä paikassa, jossa on aidosti etsittävä seuraa jos ei halua olla yksin. Ihminen, joka yrittää olla olematta herkkä ja silti voi punastua täysin ilman syytä. Ihminen, joka näyttelee itsevarmaa, ja onkin sitä joskus. Ihminen, joka uskaltaa etsiä rajoja, ja hivuttaa varvasta niiden yli. Ihminen, joka käyttää kierroksella valkoisia minisortseja, ja niiden alla mustia stringejä, koska haluaa kokeilla miten se vaikuttaa poikiin.
Ihminen, jonka on vaikea välillä sanoa itselleen, nyt riittää, älä tee mitään typerää.
Ihminen, joka haluaisia välillä niin kovasti tehdä "jotain typerää".
Ihminen, joka istui varatun miehen sylissä, kun miehen käsi piteli häntä vyötäisiltä ja suu lausui sanoja, joihin oli vaikea keskittyä.
Ihminen, joka väreili sähköä.
Ihminen, joka saattoin hetkeksi unohtaa sen yhden, joka aiheuttaa päänsärkyä.
Ei se merkinnyt mitään. Mitään ei tapahtunut. Hetki meni ohitse ja se siitä. Olen siellä onnellinen, niiden ihmisten kanssa voin hetkeksi unohtaa romanttiset ja säälittävät tunteet ja antaa vain mennä.
Tunnen itseni kerrankin iloiseksi. Onnelliseksi, kuin sielu olisi kerrankin valoa, eikä vain musta aukko rinnassa. Valokuva, koska valo. Tai ehkä valitsin sen, koska kasvoni ovat piilossa, ja silloin olen edustavimmillani...
Vietin illan ystäväni kanssa, joka kuluttaa aikaansa seuraavat kolme viikkoa Italiassa. Ikävä tulee.
Lämmin sää, kaupungilla oleilu, insidevitsit ja vain oleminen täyttivät illan. Keskuspuistossa majoittauduimme vanhaan laivankeulaan, suureen puiseen hökötykseen ja tanssimme. Ehkä hiukan outoa ajanvietettä, mutta hyppysarjat ja viimeisimmät koreografiat tuntuivat ihanilta, vaikka jaloissa olikin mustat pitsitossut. Minä olen jo nyt alkanut ikävöimään sitä. Saimme myös ajan kulumaan samasta aiheesta puhumalla. Tanssisalin oma maailma ja sen pienet katastrofit ja ihmeet...
Lähteminenkin viivästyi, mutta ajasta huolimatta takki sai lepattaa auki tuulessa pyöräillessäni kotiin. Kuten aina, valitsin pidemmän reitin, joka kulki kirkon ohitse. Ristinmerkki ohittaessa oli kai tarpeellinen. Huomenna on kauan odottamani golfkisat, ja tietenkin koko päiväksi on luvattu pelkkää rankkasadetta. Ehkä tietokoneelta noustuani tanssin sadetanssin, taikka rakennan alttarin ukolle, taikka Jeesukselle. Vaiko Vishnulle tai Apollolle? Harkintaan harkintaan.
Mutta tärkeintä on, että kotiinpyöräillessä minä nauroin. Pitkästä aikaa yksin ollessani. Ainoastaan, koska olin niin iloinen.
Sadetanssi ja hyttysten juhla-ateriana oleminen. Loistava loppu tälle illalle!
neulat pistelivät ensin silmissä, ja sieltä ne siirtyivät kasvojen lihasten kautta kaikkialle kehoon ja viimeisenä aivoihin.
Auts
Olin etsinyt tuota kirjaa ikuisuuden, ravannut kirjakaupan hyllyvälejä edestakaisin ja niellyt haluni kysellä kirjaa myyjältä. Milloin olin luovuttanut?
Helmi-, vaiko maaliskuussa?
Ei sillä väliä, tärkeintä oli, että olin unohtanut sen, päästänyt siitä irti. Lakannut toivomasta ja jäljelle oli vain jäänyt suloinen unohdus. Otin kirjan vapiseviin käsiini ja aloin selata sitä. Hitaasti sivu sivulta selasin sen alusta loppuun. Neulat vaihtuivat nyrkiniskuiksi. Hidastin ennen viimeisiä sivuja, halusin säilyttää pienen toivon kipinän. Kaksikymmentä nimeä ja otsikkoa valui silmieni ohitse ja sen jälkeen sisällysluettelo. Ei mitään.
Puna tulvahti kasvoilleni ja nielin kyyneleet. Käänsin kirjan ympäri ja sipasin sormillani hintalappua. 10 euroa, ei paha. Mutta olisinhan maksanut mitä tahansa unelmani tallomisesta, masokismini mestarinäytteestä. Astelin kassalle kädessäni kirja nimeltään: Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia.
Osallistuin syksyllä 2011 kirjoituskilpailuun: Kirjoita unelmasi. Nyt voittekin jo päätellä loput, silloinhan säästyisin kaiken uudelleenkertomiselta. Sen muistelu on nimittäin vaikeaa. Ja olenhan maininnut tästä ennenkin. Mutta kerron silti kaiken, alusta loppuun.
Kilpailu kiinnosti minua, tietenkin. Pallottelin ideoita ikuisuuden. Kirjailijan ammatti, ukkossateessa juoksu valkea hame päällä (kyllä, paljastetaan nyt sitten tuokin, kun tässä kaikki ylpeys riisutaan), menneisyyden unohtaminen, olla suosittu, olla noita tai erityinen.
Kirjoitin vanhasta unestani, jonka näkemisestä uudelleen unelmoin. Teksti ei ollut edes huono, ei minun mielestäni. Ehkä hiukan naivii, täynnä korulauseita ja saivartelua. Ja hiukan ehkä ohi aiheesta. Mutta kirjoituksena se oli ihan ok. Hienoin, viimeistelin, poistin, sävelsin uudelleen ja lopulta olin tyytyväinen. Ja sitten hylkäsin idean.
Kirjoitin lentämisestä melko Paul Coelhomaisen tekstinkyhäelmän, venytetyn ja vaisun. Lapsuuteni rakkaimmasta haaveesta jäi jäljelle tuskin mitään analysoidessani se puhki. Vinoon. Rikki. En muista, koska viimeksi halveksin omaa tekelettäni niin suuresti. Kaikessa kaunopuheisuudessaan tekstistä kuvastui liikaa yrittäminen. Monista korjausyrityksistäni huolimatta tiesin epäonnistuneeni jo ennen työn lähettämistä.
Kilpailun säännöissä kerrottiin äidinkielenopettajan lähettävän kisatyön eteenpäin, mutta oma opettajani kehotti minua tekemään sen itse.
Yhden iltapäivän pidin sormea lähetä-painikkeen yllä ja arvoin mitä tulisin tekemään. Valitsisinko luovuttamisen? Jos en lähettäisi työtä, piiskaisin itseäni ikuisuuden siitä päätöksestä. Vaiko yrittämisen, jolloin tie tulisi olemaan ohdakkeinen ja täynnä odotusta, pelkoa, toivoa, sekä egon kolhintaa. Mitäköhän mahdoin tehdä, olenhan minä.
Seuraavat kuukaudet elin levottomasti ja kun tuli voittajien julkaisun päivä, en olisi malttanut pysyä paikoillani. Panoksena ei ollut ensimmäisille lahjoitettavat kannettavat tietokoneet eivätkä sähkökirjat. Mutta kahdenkymmenen ensimmäisen kirjoitelmat julkaistaisiin kirjana. Nähdä oma tekstinsä painettuna...
Tuija Lehtisen kirjassa Kundi kesätukkainen sanottiin tilanteen, jolloin näkee oman tekstinsä painettuna, olevan orgasmi. En epäile.
Ja kirjoittaisin mielelläni nyt odotukseni ja kovan työni tulleen palkituksi. Mutta jos niin olisi, tätä tekstiä ei olisi. Ja eihän ilo ja onni ole läheskään niin kiinnostavaa kuvailtavaa kuin suru ja murhe.
En siis löytänyt nimeäni voittajien joukosta, johon olin valmistautunut. Mutta muutaman kuukauden ajan elin toivossa, jos vain kuitenkin olisi edes pieni mahdollisuus...
Mutta eihän sitä edes ollut.
Lopulta väsyin odottamiseen ja hyväksyin tappioni. Noihin aikoihin menetin kiinnostukseni kirjoittamiseen. Päiväkirjani, sekä novellini kuivuivat kasaan, vain blogini piti minut kirjoittamisen syrjässä kiinni. Mihin olisinkaan joutunut ilman terapiasivuani.
Nyt minua odottaa tehtävä, jonka ajattelukin saa minut harkitsemaan oksentamista. Kirja on yöpöydälläni ja valmiina luettavaksi. Saan lukea 20 erinomaista, hauskaa, liikuttavaa, valloittavaa ja koskettavaa tarinaa nuorten unelmista. Nuorten, jotka ovat minua parempia kirjoittajia. Saan tietää, mitä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut olla yhtä hyvä, parempi? Miten olisin voinut saavuttaa pienen palan taivasta.
En kaipaa sääliä, enkä osaanottoja. Mutta tämä oli oivallinen tapa muistuttaa itselleni, ettei elämä ole aina kovin mukavaa, ja ikävä kyllä, minä en ole mitenkään erityinen.
Avaan tien vieressä olevan valtavan roskiksen ja heitän kädessäni olevan pussin sen uumeniin.
Aika järkevä alku, vai mitä?
Ei mitään runollista, ei romantiikkaa. Arkea, jolloin täytyy joskus viedä roskis, ja tuntea se haju nenässään. Ehkä siirrytään tästä tutummille, more mystery vesille...
Eli heitin pussin roska-astiaan, ja olin jo paiskaamassa luukun kiinni. Kuka nyt haluaisi jäädä pidemmäksi aikaa siihen hetkeen?
Ja silloin näin roskiksessa nuken ja nallen sekoituksen. Puna-kelta-oranssin villaeläimen, napit silminään. Otus näytti melko siistiltä ja ehjältä.
MITÄ SE TEKI ROSKIKSESSA?
Teki mieli ottaa valokuva. Tai mikä parempaa, ottaa se syliin, viedä pois, pestä kuumassa vedessä ja sitten tarkastella sitä lähemmin.
Leluja ei pitäisi ikinä heittää pois. Lapsuus ei ikinä saisi loppua roska-astiian lentäneen lelun muodossa. Kai olen itse vain niin hellämielinen. Omat pehmoleluni ovat jossain kaappini uumenissa, taikka hyllyn päällä. Mielikuva pienestä pehmeästä nallesta suurella kaatopaikalla, ihmisyyden rajamailla, on hirveä.
Ajatukset risteilivät päässäni yhden sekunnin ajan, ja sitten läimäytin kannen takaisin kiinni. Nyt kadun sitä.
Vesi kastelee kaiken, taivas harmaana yrittää huuuuuhtoa meidät kaikki pois. Taivas on harmaa, tie on harmaa, vesi on harmaata, auto jossa istun on harmaa. Uniset silmäni iskeytyvät kahteen tyttöön tien vieressä, jotka ovat kuin kaksi väriläiskää tyhjällä paletilla.
Hiukan parempi, vai mitä? Mutta näky oli tosiaankin pysäyttävä. Mielikuvitukseni lähti laukalle ja kohtaus oli kuin elokuvasta.
Vettä satoi kaatamalla, ja silti ainakin toisella tytöllä oli minisortsit jalassaan. He olivat kauniita, piirteet olivat suloiset ja keijumaiset. Molemmat olivat vaaleita, hiusten väri oli täydellinen ja herkkä, vanhemman tytön hiukset olivat kiharat, kiharoilla(?) ja nuoremman hiuksia piti järjestyksessä musta panta. He eivät olleet seisoneet sateessa kauan, hiukset eivät vielä litistyneet päätä myöten. Seisoneet tosiaan, he eivät liikkuneet mihinkään, aivan kuin olisivat odottaneet jotakin.
Vaatteet olivat aivan väärät tuohon päivään ja säähän. Palelivatkohan he? Pakko, tuuli oli jäätävä. Nuoremman tytön harteilla oli viltti. Ehkä heillä tosiaan oli kylmä.
Myöhemmin veljeni huomautti toisen tytön jalkojen olleen paljaat.
Kun näkee jotain tuollaista, mielikuvitus ottaa irtioton. Miksi he olivat siellä, niissä vaatteissa, kasvot vakavina ja viltti harteilla. Pakomatka? Pelko? Mitä oli tapahtunut? Päähänpistoko? Mikä olisin tuomitsemaan, olenhan itsekin juossut sateessa paljain jaloin. Silti jäin miettimään heidän tarinaansa. Näinä hetkinä tuntee olevansa niin pieni, niin yksin. Koskaan, ikinä ei voi ymmärtää täysin mitä toisen mielessä liikkuu, ja tuon tapaiset tilanteet soljuvat ohitse, kuin purossa leikkivä vesi.
Jotenkin nuo tilanteet yhdistyivät mielessäni, sillä tytöt näyttivät minua nuoremmilta.
Kysyinkin myöhemmin ystävältäni: "Onko tämä nyt jonkinlainen kosminen metafora lapsuuden loppumisesta?"
Oliko se?
Olisinko joskus pelastanut pehmolelun roskiksesta?
Olisin.
Olisinko joskus jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan tyttöjen tarinaa, enkä tietoisesti olisi ohjannut ajatuksiani aivan muualle?
En tiedä.
Tuntuu, etten tunne itseäni. Mitä olen, olin, olen ollut, tulen olemaan. Loppuuko lapsuus ja lelut joutuvat kaatopaikalle? Alanko pitää työtä ja rahaa tärkeämpänä kuin hetken hengähdystä elämän varjossa?
Luoja, toivottavasti en...
nukahtamasta siihen hyvään yöhön sovinnolla
En ymmärrä miksi Käsken kiljun anelen: Nuku!
Kehoni ei tottele, antaudu suosiolla
Ehkä luulen sitä voimaksi
Kuinka monta kyyneltä
montako pitkää huokausta
väliäkö niillä, ei huomaa yhtäkään
Edes yksi katse häneltä
ja suru kaikkoaisi sielusta
merkitseekö se, vai katoaako pimeään
Kadotako voisin
jos ajoissa lopeta en
jos väsyn liiaksi
Toimisinko toisin
ennen kuin kuolen
uuvun illan usvaksi
Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Haluaisin huutaa ne sanat itselleni kerta toisensa jälkeen.
ÄLÄ NUKAHDA SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN SOVINNOLLA
Ethän ikinä nukahda?
Mutta jos haluaisin? Tappelen vastaan, yritän yhä uudestaan ja uudestaan, käsken jo itseäni lopettamaan, hävisit, mutta jatkan silti. En suostu luovuttamaan.
En tiedä, mikä on se hyvä yö, josta tuon lauseen kirjoittaja varoittaa. Mikä on hänen hyvä yönsä?
Minä en tiedä omaani.
Luovuttaminen ihmisen suhteen, josta uskoo välittävänsä? En jaksaisi enää yrittää. Jos luovuttaisin, voisin säilyttää pienen uskon onnellisiin loppuihin ja hyvään elämään. Missä menee raja, milloin viimeinenkin kristalliuni särkyy?
Vai onko hyvä yö kuolema? Hyvä, levollinen yö. Ei enää ajatuksia, joita ei voi estää, ei valintoja, ei surua eikä kaipuuta. Yö, jota kukaan ei voi välttää. Minä en halua nukahtaa siihen sovinnolla, minä en halua päästää näitä ajatuksia mieleeni.
Minua väsyttää nykyään paljon. Aurinkoisina päivinä nauran, jaksan uskoa, kuuntelen lauluja rakkaudesta ja hymyilen. Iltaisin aurinko ei auta minua. En tiedä, johtuvatko kyyneleeni henkisestä vai fyysisestä väsymyksestä. Valuuko suolavesi hänen, vai unettomien öiden vuoksi. Onko sillä edes väliä?
Heittelehdin viime yönä puolelta toiselle sängyssäni muutaman tunnin, en voinut taaskaan nukkua. Minä pelkäsin yötä, sitä, joka vapauttaisi kaikesta. Halusin puhua jollekkin, pyytää edes kerran suojelua joltain, miltä kukaan ei voi toista pelastaa. Mutta pimeydessä ei ollut ketään turvanani, kukaan ei ollut tavoitettavissa.
Luin lohdukseni Kotiopettajattaren romaania, yritin hukuttaa omat tunteeni toisen tuskaan. En kuvittele ymmärtäväni Jane Eyrea, kohtalo on aivan liian julma häntä kohtaan. Hänen rakkautensa ollessa aivan liian vahvaa, ainoastaan ylpeys saattoi hallita sitä. Herra Rochesterin Janea kohtaan tuntemat tunteet ovat myös ainutlaatuisia, en tiedä kumpaa onnettomista rakastavaisista säälisin enemmän. Mutta kirja loppuu aina samalla tavalla, Jane saa onnellisen lopun. Entä minä?
Maailma on paha ja julma paikka. Ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta. Syy, miksi en halua lapsia. En voisi suojella sitä pientä olentoa ihmisten pahuudelta. En halua katsella, kun oma jälkeläiseni joutuisi elämään maailmassa, joka olisi vielä lähempänä loppua kuin nykyään. Puissa ei yhtäkään lehteä tai lintua... Öljyähän ei riitä enää moneksi vuosikymmeneksi. Ainoa toivo on, että tuhoamme itsemme ennen kuin tapamme maata. Että meidän jälkeemme, aivan kuin meitä ennenkin olisi kasveja, puita, kiviä, multaa, meriä, valoa, nisäkkäitä, lintuja, kauneutta ja elämää. Kaiken pahan loputtua jostain kuuluisi vielä lintujen laulua ja puut humisisivat tuulessa. Valtameri eläisi aaltojen liikkeessä, kalat uisivat syvyyksissä. Lohdullistako?
Niin minustakin.
Mutta tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin toivoa olisi muutenkin.
Juttelin erään kaverini kanssa, jonka kanssa lopetimme juuri kolmivuotisen yläastetaipaleen. Hyvät ja huonot hetket jakautuivat melko tasan, jälkeenpäin jäi mieleen pieni idioottimaisuus, päteminen, sekä ihana juttukumppani. Kuinkahan monta kertaa opettajat mahtoivat keskeyttää meidät tunnilla, koska keskityimme vain intialaisiin kidutusvälineisiin tai homojen oikeuksiin. Ja totuuden nimissä, hän kohteli minua kiltimmin kuin olisin ansainnut. Ehkä olisin voinut jättää käyttämättä muutaman niistä tilaisuuksista heittää hänelle jotakin vittumaista...
Kuitenkin, juttelimme niitä näitä, ja yllättäen hän ilmoitti lopettaneensa punaisen lihan syönnin.
Onneksi keskustelu käytiin facebookissa, hän ei näin ollen huomannut suutani, joka loksahti auki.
Mikä tunne oli päällimmäisin? Ilo, ylpeys, kateus? Ei tietoa. Onnittelin kuitenkin ja taisin myös sanoa olevani kateellinen. Respectiä, itse en tuohon pystyisi.
Yksi välinpitämätön ihminen vähemmän...
Sanatarkasti noin hän sanoi. Ja se pysäytti. Yksi ihminen enemmän, joka välittää. Ja se merkitsee jo jotakin. Hetki oli ainutlaatuinen, jopa minun kyynisyyteni sai hetkeksi väistyä syrjään kaiken muun tieltä. Jos meillä olisi vielä mahdollisuus? Jos lapsenlapsemme kuulisivat vielä lintujen laulua, ja voisivat juosta paljain jaloin aidolla nurmella. Jos ilmaa ei tarvitsisi hengittää naamarin lävitse. Joku saattaa ajatella, miten lihansyönti liittyy ilman puhtauteen. Lihatuotanto aiheuttaa kuitenkin järkyttävän määrän päästöjä ja kuluttaa miljoonia litroja vettä.
Päätökseensä vaikutti kuulemma täältä löytyvä dokumentti. Itse on ole vielä kyseistä filmiä ehtinyt katsoa, koneeni kolmen päivän työlakosta johtuen. Mutta katsotaan, jos joskus sen uskallan tehdä. Ehkä silloin maailmassa olisi jälleen hitusen enemmän toivoa.
Ps. Stam1nan albumi Viimeinen Atlantis luo täydellisen maailmanlopun maiseman, joka alkaa televisioiden sammumisesta ja päättyy lopulta tsunamista johtuneeseen pakomatkaan lentokoneessa ilman halki. Lopulta jäljellä on vain Eloonjäänyt, joka jää kadonneeksi...
Jotenkin artic-olo, jos tuo nyt edes mikään yhdyssana oli. Suomeksi, ihmisten ja ymmärtävien olioiden kielellä, jotenkin taiteellinen olo. Luovaa hulluutta... Seepian sävyjä, ruusukuvioisia vintage sateenvarjoja, ruutupaperia ja sulkakyniä. Muutama päivä sitten sain pitkästä aikaa inspiraation ja aloin kirjoittaa. Sanoja irtoili sieltä täältä luoden aivan erilaisia mahdollisuuksia ja tarinoita. Tiedän, kirjoitan blogiani, mutta tällä kertaa aloin uudelleenkirjoittaa novelliani Lasikevät. Johtuuko siitä, että muistin pitkästä aikaa mitä haluan tulevaisuudelta? Vaiko siitä, että huomasin päähenkilöpojan muistuttavan pelottavan paljon erästä, joka nykyään aiheuttaa minulle hmm.. päänsärkyä? Sitäkin.
Viime päivinä olen myös maalannut (sinistä väriä, kahta erilaista ja paljon paljon paljon vettä, kun valkoinen loppuu on pakko keksiä jotakin muuta, LISÄÄ VETTÄ, tausta alkaa pikkuhiljaa hahmottua, ehkä tämä on seuravan vuoden puolella valmis...), lukenut ja kuunnellut musiikkia (mopoautossa, tietokoneella, töissä, öisin, toinen kappale itkettää, toinen saa huutamaan, juoksepoistytön soidessa huuleni kaartuvat hymyyn) hämmästyttävän paljon. Lisäksi käyttänyt minulle epätavallisia vaatteita ja ollut hyvinkin tyttömäisen oloinen (täydellisen sinisenvihertävän värinen kreikkalaistyylinen hame, helma valuu kymmeninä laskoksina, alkaa rinnan alapuolelta ja jatkuu polven yläpuolelle, ohuet mustat tossut pitsireunuksella, sekä uusi hattuni rusetti lipan reunassa).
Kävin tiimarissa ostamassa mustaa ja hopeista paperia, halusin rentoutua kuivaliidun ja hiilen parissa. Tällöin jälki ei ole niin tarkkaa, hallittua, siistiä tai tarkoituksenmukaista. Liitu elää kädessäsi, et piirrä vain ääriviivoja, värität kaiken. Valkoinen alkaa hohtaa mustaa vasten herättäen juoksevan tytön henkiin. Hameen piirtäminen käy nopeasti, kasvot vaativat enemmän keskittymistä, otsa ei millään tahdo muodostua oikeanlaiseksi. Hiukset avautuvat nutturalta poninhännälle sekunneissa. Käsien kanssa syntyy ongelmia kuten aina. ET KUITENKAAN VÄLITÄ, koska nyt olet rentoutunut, rauhallinen, onnellinen. -nen... Katsot paperia ja saatat jopa hymyillä ilahtuneesti, minä osasin.
Siteet hänen käsissään saavat tuhansia merkityksiä. Suojaavatko ne haavoja, omankäden kautta tehtyjä ja surullisia. Kaunistavatko ne? Monet kauniit asiat hankaloittavat elämää, kuka osaa juosta tai pomppia korkokengät jalassaan? Ovatko ne kahleet, joista hän on riistäytynyt irti. Ennakkoluulot, suru, viha, kipu vangitsevat, pitävät otteessaan. Silloin täytyy vain juosta, paeta ja liikkua.
Mene juokse lennä jos niin tahdot
kerroit joskus lentäväsi unissa
silloin pidin sitä kauniina, hymyilin ja silmäni olivat kai hetken pehmeät
kajaalista huolimatta
Lähtisitkö jos pyytäisin?
Et tulisi takaisin, katoaisit uniisi,
uniini niihin joita ei voi hallita jotka sattuttavat koska kertovat liikaa eli likaaaaaaaaa
Lähtisitkö, voisin jopa unohtaa, edes kerran haluan olla järkevä!
MIKSETTE SIIS OLE YLPEITÄ MINUSTA
Sydän on järkevä, ei tunne mitään, on lihas
Aivoja sanotaan järkeviksi, mutta mitkä saavat minut hymyilemään-silmät-sameina-ja-valehtelemaan-sanoja-lauseita-niitä-harvoja-hymiöitä-kaksi-kirjainta-seuraavat-toisiaan-
HAHAHAHAHAHAHAHAHA
(jos eivät aivot)
Vitut, jos et tiedä totuttaa se ei ole vale.
Jos et näe kasvojani, et voi ikinä saada sitä selville
Voisit jopa lähteä, muttet takiani, ehkä hyvä niin
Ehkä silloin erehtyisin luulemaan olevani tärkeä
Ehkä silloin erehtyisin merkitseväni
Ja ehkä en silloinkaan unohtaisi sinua...
Jaa
Miten vaan
Ei mit
Unohda
Ok
Niin
Ihania ja käteviä sanoja, eivät merkitse mitään. Täydellisiä, jos asia ei kiinnosta tai halua kertoa aivan kaikkea.
Sivumennen sanoen olen aina inhonnut noita sanoja. Ilman kasvoja, ilmeitä, mitään tuo on kuin ei edes huomaisi. Kävelisi lauseiden ylitse. Ajaisi auton lommoille parkkipaikalla ja jättäisi onnittelukortin tuulilasinpyyhkijöiden alle.
Ja kuitenkin käytän noita sanoja itsekin. Tekopyhyys parasta!
Mutta tavallaan ne toimivat erinomaisesti. Jos sattuu kuunnella, miksi kirjoittaa pitkiä ja kauniita korulauseita, kun yksi sana hoitaa pakollisen reagoinnin. Jos sattuu vastata toisen ollessa poissaoleva ja aina yhtä kaukana. Jos sattuu tietää olevansa idiootti.
Jaa
Ei mit
Perfect...
Ja minulta alkaa loppua sanat. Tunteet. Kipu. Suru.
Happi.
Rinnassa kutittaa, enkä tiedä onko se hyvä asia. Silmät samenevat ja häpeän omaa tunteellisuuttani. Huuleni kaartuvat hymyyn ja tiedän olevani talutusnuorassa.
En osaa enää puhua, en kertoa mitään En osaa lopettaa En osaa elää
Jaaaa hyvät naiset, herrat ja pyyhekuminpalaset:Peruskouluni, oppivelvollisuuteni on täten julistettu loppuneeksi. Amen.
Yhtäkään kyyneltä en vuodattanut. Pisaroita ei putoillut hiusten
sekaan, eikä pyyhitty silmäkulmasta. Ne kaikki räpyteltiin pois, ennen
kuin ehtivät aidosti edes syntyä. Luokkamme ei ollut yhtenäinen, jään
kaipaamaan hyvin harvaa ihmistä. Melkein kaikki muut tärkeät ihmiset
jatkavat samassa lukiossa. Ja silti ne pidätellyt kyyneleet. Käytävillä
oli niin paljon ihmisiä juhlan jälkeen. Ja ne minulle rakkaimmat
puuttuivat, kuka mistäkin syystä. Kiersin silti koulun lävitse uudestaan
ja uudestaan. Tulisin ikävöimään tätä paikkaa edes hiukan.
tiettyjä opettajia, kuten äidinkielenopettajaani. Kiittäessäni
häntä eilen näistä kolmesta vuodesta, pakenin tyylikkäästi paikalta
miltein samantien. En halunnut alkaa itkeä. Tänään luokanvalvojani
ojensi minulle kirjekuoren samalta äidinkielenopettaja. Kortissa
toivotettiin onnea ja menestystä kirjailijanuralleni. Pitkästä aikaa
halusin taas kirjoittaa. Ja nieleskelin kyyneleitä. On haikea jättää
tutut äidinkielentunnit taakseen.
kuvaamataidontunteja, sitä rauhan tyyssijaa, kun sain aidosti
olla oma itseni. Skitsoilut, keskustelut ja tietty harmooninen
yksinäisyys.
pieniä ja turvallisia soppia käytävillä ja oivalluksia: ai tuollakin on ikkuna!
ystäviäni toisilta luokilta ja pitkiä halauksia luokkien ulkopuolella. He odottivat minua. Aina.
käytävillä juoksentelua ristiinrastiin, vain koska halusin välttämättä mennä juuri tätä kautta yläkertaan...
hetkiä,
jolloin olisi vain pitänyt olla muualla, turhia myöhästymisiä ja
pikajuoksua portaita ylös, alas, oikealle, nopeammin, damn, ne menivät
jo.
väittelyjä kesken tunnin aivan typeristä asioista muiden kaltaisteni idioottien kanssa.
saksantunnilta
pääsyä, kun kiisin toiselle puolelle koulua vain ehtiäkseni edes
viideksi minuutiksi toisen kuvaamataidonryhmän tunnille. Miksiköhän?
tunnetta siitä, että kuuluu jonnekkin. Turvallisuutta, tietoa
omasta pärjäämisestä. Tietää mitä tulee tapahtumaan ja osaa iloita ja
odottaa tiettyjä asioita.
pieniä asioita. Uskonnontuntien
tappeluita, rauhallista ruotsinopettajaa, välitunteja kylmyydessä,
ihmisiä, häntä, kaiken helppoutta, ajan pysyvyyttä, kaikkea.
Lukio on hyppy tuntemattomaan. Ja minä tosiaan toivon siellä olevan maata jolle astua, eikä vain tyhjyyttä.
Kevätjuhlan suvivirsi ei edes koskettanut. Eikä hyvä keskiarvo, nehän ovat vain numeroita.
Mutta yläasteen kolme vuotta olivat todellinen parannus ala-asteen
kiusattuun opettajan lemmikkiin, joka sai stipendin parhaasta
keskiarvosta. Yläasteen aikana kuitenkin opin, kuinka tulla heitetyksi
ulos luokasta ja huutaa opettajalle. Kuinka lintsata ja olla jäämättä
kiinni. Kuinka tehdä läksyt aina joko aamulla tai ennen tuntia, kuinka
olla lukematta kokeisiin. Kuinka olla aidosti kiinnostunut asioista. Ja
kuinka rakastaa sitä kaikkea.
Joten kiitos näistä vuosista ja
niiden aiheuttamista AJATUKSISTA ja TUNTEISTA, toivottavasti muistan
jotakin vielä muutaman kuukauden kuluttua.
Ja hei, lukioon talsitaan 9,75 ja lukuaineiden 9,85 keskiarvolla!
Pilkkunatseille tiedoksi, kyllä, kuva on muutaman kuukauden takaa
tanssiaisista, mutta sama hame, kampaus, tyttö. Kai vain ajatukset enää
muuttuivat...
Kuvassa näkyvät housut, pian R.I.P osastoa. Halusin ikuistaa viimeistä kertaa lempifarkkuni, jos jostain syystä en onnistukkaan niitä pelastamaan roskikselta. Housuraukat on parsittu kymmenen kertaa, ja silti reikiä on ehkä hiukan liikaa tiettyjen tahojen mielestä. Silti, farkut ovat ainoat, joissa tunnen itseni aidosti kauniiksi.
Ja sitten asiaan.
maalaa kirjoita novelli syö juokse tanssi elä filmi palaa baby eikä sitä koskaan saa takaisin
Sanat olivat kuin suoraan runosta ja väristys kulki selkärangasta. Juokse, tanssi, elä. Kolme tärkeintä asiaa. Äsken olin vielä epävarma, kuinka pääsisin pois tietokoneelta, mitä tekisin? Vesi syöksyi taivaalta, taivas itki harmaana. Epävarmuus katosi, musiikki tuli tilalle. Vaihdoin sadetakin niskaan, lempifarkkuni peitin sadehousuilla. Kuulokkeet kytkin Ipodiin ja aloitin Out there:llä.
Kengät jätin eteiseen.
Aloitin kävelemällä märällä kadulla, otin hupun päästä. Kävelin hitaasti läheiselle parkkipaikalle ja aloin hitaasti tanssia. Kävin jokaisen vesilammikon lävitse ja annoin veden juosta jalkoja pitkin. Jokaisen lapsen unelma. Tein piruetteja ja slideja, jalanheitot nostattivat eniten aaltoja. En välittänyt satunnaisista ihmisistä, en välittänyt mistään muusta, kuin tunteesta, jolloin jalka viisti vettä ja heitti ilmaan sateenkaaren.
Lähdin juoksemaan., Pelle Miljoona kertoi mitä tehdä. Annoin paljaiden jalkojeni tuntea asvaltin, tuntea jokaisen kiven ja sirpaleen. Kilometrin jälkeen jalanpohjat olivat tunnottomat. Sentään neulanpistot loppuivat. Jatkoin eteenpäin ja nautin pisaroista kasvoillani ja hiuksissani, nautin koska elin.
Hölkkäsin läheisen metsän reunaan, polun päässä tein päätöksen. Minä haluan elää.
Riisuin hitaasti sadetakkini, vilkaisin molempiin suuntiin, ei ristinsielua missään. Pudotin takin maahan ja hitaasti hivutin myös neuleen pois. Astuin polulle pelkät rintaliivit päällä, takki poissa, kahleet poissa. Musiikin annoin soida. Aluksi sade tuntui oudolta paljaalla iholla, kuin pieniltä hipaisuilta sen pinnalla. Jalat veivät minut syvemmälle metsään välillä tanssien, hiipin, juosten, pysähtyen kokonaan. Harhauduin polulta, hyppäsin vesilätäkköön. Yhtäkkiä huomasin seisovani keskellä kauneutta. Kallion päällä oleva lammikko oli täysin kirkas, ja pisarat kirjoivat sen pintaa jatkuvasti. Kuviot kallion pinnassa olivat täydellisiä. Kaipasin jälleen kameraa, kunnes tajusin, en tarvitse sitä. Kaikkea ei tarvitse nähdä linssin lävitse, voi vain elää. Jatkoin pitkin polkua yhä kauemmaksi, kunnes olin korkeimmalla kohdalla. Jäin seisomaan tuuleen hiukset, iho, ripset märkinä ja sielu taivaalla. Seisoin vain ja odotin. Otin toisen kuulokkeen pois ja kuulin linnut, sateen, lehdet, kuulin maailman. Kuulin oman hengitykseni.
Kuljin hitaasti metsän päähän imien itseeni kauneutta. Maisemat eivät ikinä ole samoja kahta kertaa, minä en ole enää ikinä sama. Myöhemmin puin hitaasti takin ja paidan päälle, kävelin kotiin varmoin jaloin. Kymmenet pienet haavat jalkapohjissa, tuhannet ilon kyyneleet sydämessä
)
x.jpg)
.JPG)
