Yöllä

Mitä eilen mahtoi tapahtua...

Perustavallinen, lame, tylsä, aurinkoinen, ENSIMMÄINEN mustan pitsin yöni in my whole life. Outoa. Asunut ahdistavan pienessä käpycityssä nimeltä Rauma yli kymmenen vuotta, ja silti olen saattanut aina välttää jotain näin merkittävää. 
Lucky me.

Alkuilta meni suhteellisen rauhallisesti kävellessä pitkin ja poikin katuja, sekä uittaen jalkoja minimaalisessa suihkulähteessä keskuspuistossa. Vesi näytti lumoavan turkoosilta, mutta jalat kalvakan vihreiltä. Kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
   Pitsipaita, jota olin metsästänyt postin uumenista aina iltapäivään saakka, istui yllättävän hyvin, ja kaverini jopa mainitsi jotain synkästä tyylistä. Minulla. Uskoo ken tahtoo.





Maiden-pipo ainakin on minua.

Tuttuja enemmän tai vähemmän huojui nurkissa ja niiden takaa. Suurinpiirtein puolet entisestä luokasta valui ohitseni samalla, kun itse jäin katsomaan perään. Lukion toiselle menevä ystäväni ei jostain syystä halunnut lähteä tervehtimään tuttujani, joten ilta oli tavallaan... outsider? Siltä tuntui, ja loppujen lopuksi lähtiessäni en voinut sanoa olevani surullinen.
Illan kohokohta oli Pitsrokin bändi Celene ja kappale Sadetranssi, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut tavoittamaan.

Istuessani kirkon muurilla, sain jostain syystä pidennyksen ulkonaoloaikaani, ja lähdin harhailemaan pitkin katuja. Törmäsin sitten sattumalta muutamaan vanhaan luokkalaiseen, jotka olivat onnellisesti hiprakassa. Jouduin sitten joukon jatkoksi, ja ennen kuin ehdin paljoa sanoa, istuin jonkun tuttuni sylissä missälie ulkona. Onnellisesti melkein hiprakassa. Sen verran onnellisesti, ettei päätä särkenyt aamulla, ja olin tilanteen tasalla koko ajan. Ainakin melkein. En kuitenkaan tehnyt mitään, mitä olisin katunut kovasti aamulla.
   Puolen yön jälkeen en ollut enää outsider vaan saatoin kerrankin tuntea, millaista on kännätä kaverien seurassa. Ei hassumpaa, voisi kokeilla muulloinkin. Tavallaan noloa, että teinikännien vetäminen voi tuntua näin vapauttavalta, mutta väliäkö sillä. Kuuluin hetken joukkoon, ja olin vähemmän outo feministinörtti, jota ei ikinä kutsuta mihinkään.
Miksei siis joskus uudestaankin? Ilman muutamaa hmm... teinikännien ominaispiirrettä. Ei hätää, en oksennellut nurkkiin, niin alas en vajonnut. Mutta kuitenkin, kotiin tullessa saatoin hetken ajatella, "mitä helvettiä mahdoin tehdä äsken".
   Minkäs teet, ilta ja yö eivät olleet ikimuistettavia, mutta aivan tarpeeksi siihen mitä etukäteen odotin. Kai ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan toistanko samoja virheitä vai keksinkö vielä parempia.