Viva la Vida

Katson toisen jazzryhmän tanssiesitystä ja katseeni alkaa pikkuhiljaa lasittua. Tunnistan tuon tanssin. Samat liikkeet, sama musiikki. Olen itsekin tanssinut saman tanssin kevätnäytöksessä. Siitä on kuitenkin jo vuosia. Rakastin tuota tanssia. Viimeisiä kertoja, jolloin tunsin lavalla adrenaliinin.
Pysähdyn ajattelemaan liian kauaksi aikaa tuota tunnetta. Nautintoa ja ylpeyttä siitä mitä teen ja olen. Se on ollut poissa jo niin kauan. Eräs muisto nostaa kuitenkin hymyn huulilleni, se on tältä päivältä.

Minulla on hame, sukkahousut ja kymmenen sentin korot. Outoa, Danten helvetissä on seitsemän tasoa, tuossa on vasta kolme. Unohdit tanssimisen, hikoilun, hermostumisen ja valuvan yläosan. Siinähän ne tulivatkin. Nojaa, vapputanssipäivä ja nojailen seinää vasten koputellen maata korkoni pohjalla. Kaipaan niin lenkkareitani, aukinaisia kärkiä ja rikkonaisia pohjia. Puhkikuluneita farkkujani, reikiä enemmän kuin kangasta, silti lempihousuni. Unisieppariani.
Yritän peitellä hermostumistani laulamalla pientä hölmöä laulua, johon sisältyy tanssiaskeleemme, samoin kuin poikien liikunnanopettaja. Muut katsovat suut auki.
"Jätkäl o hame", ystäväni huusi samalla hetkellä kun astuin luokkaan. Hymyilen ajatukselle, hyvä kun joku muistaa kuka olen.Vielä viisi minuuttia armonaikaa.
Pompin paikallani ja nauran liian kovaa, liian kimeästi. En saa pidettyä suutani kiinni. Tulee aika, jolloin on meidän vuoromme. Asetan käteni koroista huolimatta edelleen 20 senttiä pidemmän parini kädelle.

Esitystanssi ja pakollinen valssi loppuvat aikanaan. Ihan ok, ei sen enempää. Etsin silti jotain muuta, jostain muualta, en edes ymmärrä itseäni. Niian kiitokseksi ja pakenen. Seuraava valssi menee jo paremmin. Saan leikkiä poikaa ja hyräilen hiljaa lentäjän poikaa viedessäni yhtä parhaista ystävistäni.
"Sä viet paremmi ku kukaan mua tanssittanu poika." Virnistän nopeasti.
Hetken annan katseen taas harhailla. Ja ravistelen itseni hereille. Mitä se muka hyödyttäisi? Kumarran parilleni liioitellun kohteliaasti. Vetäisen hiukset pois otsalta, ne tuntuvat nihkeiltä.

Viimeisen rokin aikana tanssin sekä pojan että tytön kanssa. Liikun fiiliksellä ja jätän aivot narikkaan. Yksi hetki jolloin en kadu hametta, se pyörii ympärilläni rokin tahtiin.
Kymmentä minuuttia myöhemmin kadun hametta hiukan enemmän. Hiphop-esitys, "yllätys pojille". Kaikki tytöt mukana ja musiikki soi pimeässä salissa. Vapaamuotoisissa "do what ever you want" kohdissa tanssin cancania kaverini kanssa. Jalka lentää hiukan liian korkealle ja paljastaa ehkä liikaakin. Onneksi on pimeää. Varsinaisen tanssin aikana annan jälleen kropan elää mukana, tunnen adrenaliinin pitkästä aikaa. Olen elossa, tunnen kaiken. Tämä hetki riittää ja mitään ei puutu. Takarivissäkin, osaamatta koreografiaa, haluan kerätä katseita itseeni, olla valokeilassa ja loistaa. Rruusu voikukkameressä.

Myöhemmin kävelen ystäväni kanssa kotiin. Pysähdymme ratakiskojen kohdalla. Hetken, pienen hetken en pelkää edes junia. Asetan varovasti tennarini kiskojen päälle.

Arveton on Arvoton

En halua kuulla puheita syyllistämisenhalusta tai huomionhausta. En tahdo kenenkään loukkaantuvan. Haluan kai kirjoittaa tästä edes kerran, kertoa miksi. Miksi joskus en halua astua ovesta ulos tai nähdä ketään. Miksi voin mennä paniikkiin satunnaisesta yksinäisyydestä. Miksi pelkään niin paljon. Miksi tosiaan...

Ala-aste. Yksi syy, miksi minusta tuli alunperin niin kova. 5-6 luokat olivat nimittelyn, huutelun ja ivan aikaa. Joka ikinen päivä sama virsi, vitun kusipää oppari. Tajusin tämän vasta yläasteella. Aikaisemmin ajattelin ansainneeni sen kaiken. Pärjäsin koulussa, oli siis normaalia olla halveksuttu. Minä olin vääränlainen. Huokaus.
Tajusin kuitenkin selkeästi erään tytön inhoavan minua. Piikittely oli jatkuvaa, vain aiheet vaihtelivat. Todella kypsää puhua liian lähellä olevista silmistäni vähintään kerran viikossa... Tai kuinka onnistuin kuvaamataidossa vain matkimalla häntä. Kuinka ruma ja tyhmä olin.
Pelkään häntä kai vieläkin. Nykyisillä kuvaamataidon tunneilla en uskalla katsoa häntä kohti ja odotan ivallisten kommenttien lennähtävän suuntaani. Viha on astunut pelon rinnalle, se ei kuitenkaan muuta mitään. Muistan aina oman normaalin surkeuteni hänen lähellään.

Myöhemmin sain kuulla olevani hirviö, paha ihminen ja aiheuttaneeni traumoja. Kuulin tämän parhaiden ystävieni suusta, niiden, jotka lukivat päiväkirjani.
Selkäranka alkoi taipua, anelu muuttui normaaliksi. Olin yksin, purin hammasta, nielin itkua, vihasin itseäni, omaa kiivasta temperamenttiani. Mutta silti, minun piti olla kova, olinhan aina ennenkin ollut.Elin elämäni pahimpia hetkiä.
Koska elämme nuoruutta ja kornia aikaa, sain tietenkin anteeksi. Kunnes vuoden päästä sama toistui lievemmässä mittakaavassa. Ahdistuin, en osannut pitää itseäni enää koossa. Tunsin hajoavani. Pelkoni toteutuivat.

Kirjoitin kai joskus arpien sielussa pysyvän kauemmin kuin pigmentinkulumat käsivarressa. Loppujen lopuksi ehkä nuo jäljet olivatkin keino sietää kaikkea muuta.
Kahdeksannen luokan kevät ja kesä, aikaa miettiä mikä minussa on vikana. Muutuin pasifistiksi, aloin harkitsemaan liikkeitäni. Luonteeni oli muuttunut, opin kulkemaan varpaillani. Pelkäämään sanoa mielipidettäni.
Yhdeksännen luokan alkaessa läheinen kaveripiiri muuttui. Muuttui sen jälkeenkin. Mutta opin ehkä jälleen pitämään itseäni ihmisenä ja arvostamaan muita uudella tavalla. Antamaan uusia mahdollisuuksia ja ottamaan niitä vastaan. Tempperamenttini alkoi palata, heilun jälleen korkealla kalliolla pää alaspäin. Mutta tällä kertaa valjaat päällä.
Kukaan ei selviä sodasta ilman arpia. Kyse on vain siitä, kuinka niitä kantaa.
Tein paljon virheitä, teen edelleen. Kadun edelleen tekoja, jotka pudottivat minut korkealta kolmentoista ikäisenä. Nykyään tilanteeni on rauhoittunut ja silti huomaan joskus tuijottavani tyhjää hiukan liian kauan. Itkeväni yksinäisyyden pelosta. Arvioivani rakkaitani. Tuntevani riittämättömyyttä. Olevani tarpeettoman julma.
En voi puolustella sitä, kuka olen tai miksi. Voin vain yrittää oppia virheistäni ja lopettaa näin hartaan selittelyn.

Anteeksi.

Paratiisilinnut

Ihme etten ole vielä ehtinyt kertoa siis tilittää täällä kuvaamataidon päättötyöstäni. Rakkain aine, viikon pelastus ja nykyään aivan uskomaton stressin aiheuttaja. Murehdin suhteettomasti deadlinesta, onnistuuko työ vai nolaanko itseni. Onko se tarpeeksi hyvä, olenko minä tarpeeksi? Nykyään tuo ajatus tuntuu seuraavan minua kaikkialle.
Yritin tänään kertoa päättötyöni aihetta eräälle ihmiselle. (Kuulosti lievästi oudolta.) Se ei ole kiveen kaiverrettu, ei tähtiin kirjoitettu. Työni on kuin muovailuvahaa, se venyy, uusituu ja halkeilee välillä. Ja mitä enemmän värejä ja elementtejä lisään, sitä tuhruisemmaksi se muuttuu.
Huomasin kuitenkin aukovani vain suutani. Mitä ihmettä kertoisin? Siis, kyseessähän on maalaus linnusta, piirros narkkarin oloisesta tytöstä ja toisesta kuka kurottelee taivaisiin... Vähempikin itkettää. Yritän siis kertoa tarkemmin.
Ylimpänä on maalaus mustalla pohjalla tukaanista. Rakastan paratiisilintuja ja tukaaneissa on jotakin oudon kaunista. Aivan kuin tanssia vesisateessa. Maalauksen nurkasta lähtee tribaalinomaisia kuvioita, jotka olen liimannut rikotuista cd-levyn siruista. Tukaani on unelma, köynnös on... jotakin symboolista ja hienoa, en ole vielä päättänyt. Kuitenkin köynnös jatkuu alempana paperilla mustalla kynällä ja päätyy lähelle tytön kasvoja. Tyttö nojailee seinään, unelmoi suru silmissään. Jostain syystä tyttö näyttää kovasti minulta. Lieneekö peilillä jotakin osuutta asiaan... Tyttö, minä, unelmoi erilaisuudesta. Kauneudesta ja voimasta. Jostakin mikä kumpuaisi sisältä päin ja ei jättäisi niin orvoksi. Olisin kaunis, säläperäinen, viisas ja kiltti, paratiisilintu itsekin.  Olisin tarpeeksi hyvä, en aina säälittävä. Haluaisin vain olla oma itseni ja vittu uskaltaa edes joskus tehdä jotakin.
Up to you, joku kai sanoisi...

Eksyin aiheesta. Kuitenkin nämä köynnökset jatkuvat vielä yhdellä paperilla, mustalla. Kynä on pastelli ja valkoinen. Sama tyttö kurottaa siellä taivaaseen, yrittää ehkä saada jotakin kiinni. Köynnös hipaisee kai sormia. Ehkä hän sai kiinni unelmasta, tai jostakin mikä johdattaisi sen lähelle. Minulla on sinne vielä matkaa.
   Vaikein asia luvassa. Kuinka voisin mitenkään selittää tätä kuvaamataidonopettajalleni? Saati sitten kirjoittaa sen avostelulomakkeeseen koulun seinälle. Sielua ei tarvitse lähteä aukomaan turhan usein, tämä blogikin on jo täysin suomalaista luonnetta vastaan.
 

Minkäs teet, stressi on nykyinen vakisanani ja silti piirtelin yli tunnin kirsikkapuuta. Ehkä olen tullut hulluksi, ehkä en.
Silti jos ikinä satun tapaamaan Buddhan, hänellä on paljon selitettävää sisäisestä rauhasta...

Käpertyneenä

Väsyttää ja päätä särkee. Olisi kai pitänyt juoda jotain. Every teardrop is a waterfall pysäytetään keskeltä ja kaikki pysähtyvät kesken liikkeen. Nostan vielä käteni kasvojen eteen kopioiden opettajaani ja huokaisen. Vielä kymmenen minuuttia. Tunne ja huokaus ovat epätavallisia, nykytanssilla on yleensä minuun myönteinen vaikutus. Mutta bussi Hensinkiin ja sieltä Bulgaariaan lähtisi neljän tunnin kuluttua, ja pakkaaminenkin on vielä kesken.

Enää on vuorossa näytöstanssin harjoittelu. Tytöt ryhmittyvät uudelleen, nyt he muodostavat joukkion keskelle salia. Minä olen keskellä, odottaen säveliä. Ensin kuitenkin alku.
Huokaus... Käännän pääni sivulle ja ristin kädet rinnalleni. Keskityn siristämään silmiäni aivan kuin yrittäisin pidätellä itkua. Blondi edessäni naurahtaa, suuni kiristyy aavistuksen verran.
Huokaus... Katson suoraan peiliin ja kuviteltuun yleisöön. Kädet ovat nyt poskillani. Löydän pienet mustat kynnet sormistani. Ne näyttävät oudouilta vaaleaa ihoa vasten.
Huokaus... Käännän pääni toiselle sivulle mielikuvituksen puutteessa, ja käsi kohoaa kaulalleni. Kynsi raapaisee varomattomasti ihoa. Kohta iho on sen jäljiltä punainen.
   Musiikki alkaa hiipiä salin etuosaan sijoitetuista kaiuttimista ja alan hitaasti kävellä paikalleni. Matka on noin metrin mittainen.

Jag kan inte prata med dig
när du tittar bort...

Käsi toiselle olkapäälle, pää oikealle, pää vasemmalle, katse kohtaa toisen. Käsi kiertää pään takaa, koskettaa lantiota ja kulkee sivulle ilmaan. Liikeet jatkuvat hetken, kasit soljuvat ohitse kunnes on aika kadota. Rivi ja minä sen mukana valuu lattialle ja kerälle, painan silmäni kiinni. En tahdo, haluan tanssia. Ylös nousun hetkellä on vaikeuksia, kuinka tehdä se pehmeästi?
Vielä olen kuitenkin nirvanassa. Laulu ja esitys kertovat tarinan nuoresta naisesta, joka pyytää rakastaan jäämään. Just.

Tanssin myöhemmässä osuudessa jalannostot, -heitot ja -kaaret ovat suuressa roolissa. Kaunista, suloista, balettimaista. Ja minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Olen tanssinut 5-vuotiaasta, mutta edelleenkin taipuminen aiheuttaa ongelmia. En kuitenkaan tanssi balettia, jazz, show ja nyky ovat minun valintani. Mutta silti sekään ei riitä pelastamaan minua. Säännöllisesti venyttely on hankalaa, raskasta ja uuvuttavaa. Miksi edes kidutan itseäni, enhän tosiaankaan tanssi balettia.
Mutta kun jalka ei nouse tarpeeksi korkealle...

Kysyn opettajaltani, iloiselta nuorelta naiselta, haittaako jos ei taivu kovin paljoa, eihän se ole tärkeintä?
Iloisesti, hymyn katoamatta kasvoilta, hän kertoo sen haittaavan. Jatko on sarkastinen: Tuliko yllätyksenä, että tanssijan on taivuttava?
Kymmenenkin vuoden jälkeen se iski ensimmäistä kertaa aidosti tajuntaan. Olen tiennyt ennenkin, etten voi ikinä saada esityksissä päärooleja tai olla eliitti, koska en ole balettityttö ja en veny. Mutta normaalisti se ei ole vaivannut. Koska tanssiessa minä olen minä. En häpeä itseäni, tunnen jopa olevani kaunis.
En enää,
nieleskelen kyyneliä. Kappaleen loppuessa menemme taas kerälle. Käperryn raajojeni suojiin ja tällä kertaa en haluaisi nousta. Näin on hyvä.
Lähdin tunnilta hiljaa, jokin särkyi. Ensimmäistä kertaa ajattelen jo ehkä olevan aika lopettaa. Kun jalanheittoharjoitukset ovat nöyryyttäviä ja opettaja kertoo, ettet riitä, niin ehkä on aika luovuttaa. Tanssi tekee minut onnelliseksi, mutta riittääkö se?

Joskus kirjoitin tanssivani nuottien ympärillä suoraan helvettiin. Nyt nuotit ovat jättäneet minut. Jäljelle jäävät vain rikkinäiset nilkkatossut.

Hölmö rakkaus (ylpeä sydän)

Päästän sinusta, unelmasta irti, poltan kuvasi mielestäni ja paperilaput joissa kuvailen valheita. Ripottelen tuhkat mereen, tarpeeksi kauniiseen, muttei liian arvokkaaseen.
Koska se on mennyttä, ja en enää kaipaa.

Kaksi vuotta on pitkä aika. Se olisi pitkä aika käydä koulua, nukkua, elää, tanssia, juosta, itkeä, pelätä, paeta.
Mutta rakastaa... Kaksi vuotta on tuskallisen pitkä aika, kun kyseessä on joku saavuttamaton. Jatkuvasti toivoo pääsevänsä irti, olevansa edes kerran se feministi, joksi minua luullaan. Toivoo selviävänsä vammoitta ja polttamatta näppejään, sokeutumatta, ilman viiltoja.
Vammoitta...
Mutta kun tunne alkaa himmetä... se suru, epätietoisuus, varovaisuus. Kuinka vaikea on päästää irti tutusta ja turvallisesta hypätäkseen jään läpi suoraan pohjaan.

Hyppäsin joskun liian syvälle, uin pohjassa kunnes olin syvemmällä, maata ja kiveä ympärilläni, polttava kuumuus sylissäni. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää päästä lähelle liekkejä.
Nyt uin jälleen meressä. Viileä vesi elää kaikkialla ympärilläni, kietoo minut turvaan, saa varpaani sinisiksi ja sormeni ryppyisiksi. Se saa vereni kiertämään ja sydämeni hakkaamaan hulluna.
Ja kuinka onnelliseksi se tekeekään minut.

Pablo Neruda kirjoitti Andien mainingeissa:
Niin lyhyt on rakkaus
niin pitkä unohdus.

Allekirjoitan.
Mutta onneksi tie unohdukseen on jatkunut jo jonkin aikaa. Onneksi. Lopulta, mikä veti minut merestä oli...
muutin mieleni, ehkä sensuroin.

Mutta en osaa lopettaa hymyilyä. Olotila ei tosin sovi minulle, kyynisyys on aivan liian kaukana. Kuin pieni tuuli myrskyn jälkeen. Kevät. Mutta ehkä tätäkin täytyy joskus oppia sietämään. Ehkä opin joskus käsittelemään sitäkin tosiasiaa, että minäkin voisin tosiaan tuntea joskus jotakin vaivatonta ja suloista.

One Thing Part. 4

Nyt ajattellin kertoa vielä yhdestä päiviä piristävästä ilmiöstä.
Pikkuasioista.
Kasvatin monen vuoden tauon jälkeen taas rairuohoa pääsiäisenä. Ja nyt se on pitkää, vihreää, kaunista. Tapaan silitellä korsia koko kämmenellä ja kuunnella liikkeestä lähtevää suhinaa, kuvitella makaavani pitkässä ruohossa keskellä kesää. Yksi lempiasioistani rairuohossa ovat kuitenkin juuret. Valkoiset ja rihmaiset ruukun pohjassa. En osaa sanoa miksi, kai näen siellä jotain syvällistä.
Tai sitten pidän vain omituisista koukeroista.

Viime torstaina loman aloitti pääsiäiskirkko, viimeinen pakollinen kirkko peruskoulun aikana. Omituista, tavallaan haikea olo. Kirkossa oli aiheena hiljaisuus. Latteasti sanottuna pidän pääsiäiskirkosta. Ikkunoista ilma näyttää aina keväiseltä ja kirkko saa minut rauhoittumaan. Ehkä noloa, mutta minkäs teet. Ehkä on vaikeaa uskoa nykyaikoina. Kuitenkin usko piti minut joskus kasassa. Olisi kornia luopua siitä nyt.

Myöhemmin kävellessäni kotiin, huomasin jalkojeni kuljettaneen minut kalliolle, jonka laella metsässä lapsena leikin aina. Joten minä kiipesin. Laukku selässä sormet mullassa raahauduin kallion laelle metsään. Ja metsässä kiipesin vanhaan mäntyyn, puuhun jossa aina istuin. Nostalgia. Yksi sana, mutta siinä on kaikkia. Kaikki mitä tarvitsin.
Palatessani keräsin jokaikisen vastaantulevan roskan ja vein ne roskikseen. Lapsuudessa ei ole likaa eikä rumuutta. Eikä koskenkorvapulloja.

One Thing Part 3

Vaihteeksi piristävää kirjoittaa melkein ainoastaan positiivisia tekstejä. Pieni osa aivoistani alkoi valittaa jotakin liiasta ilosta, kuinka pitkäveteistä, mutta vaiensin sen nopeasti. En vain halua valittaa enää, en aina.

Löysin viime torstaina uuden kappaleen nimeltä A Day in the Life. Esittäjinä ovat Beatlesit. Laulua ja melodiaa on vaikea kuvailla. Mielenkiintoinen ei ole oikea sana. Eikä hieno, tai kaunis.
Tai ehkä nuo kaikki adjektiivit ovat. Ne eivät vain kerro tarpeeksi. Ehkä oikea kuvaus olisi, jos kertoisin hyräilleeni melodiaa koko seuraavan päivän.

Milloin vain, jolloin on aika herätä, voin turvautua Heartbeat soittolistaan. 44 sykettä nostavaa kappaletta. Lista koostuu listahiteistä, ja omista suosikkibändeistäni. Stam1na on melko hallitsevana. Kuningasidean Enemmä duoo ku sooloo pääsi listalle kuin varkain. Kuulin biisin kerran veljeni mopoautossa, ja enempää ei tarvittu. En tiedä, onko hyvä olla musiikin suhteen näin johdateltavissa. Ainakin veljelläni on huomattavasti parempi musiikkimaku kuin useimmilla ystävilläni.

Eilen olisin todennäköisesti saanut hermoromahduksen ilman musiikkia. Väittelykisat alkaisivat kymmenen minuutin kuluttua, ja olo oli... nojaa, hiukan epävarma. En edes pystynyt istumaan ruokalassa ystävieni kanssa.
Istuin aulaan ja laitoin napit korville. Kuuloikkeissa oli vieläkin hentona sateenkaaret, pitäisi maalata ne uudelleen. Rubik, World Around You alkoi soida, ja keskityin tuijottamaan tiiliseinää. Olo rauhoittui. Adrenaliini nousi, mutta en pelännyt. Kutsun W A Y:ta piribiisikseni, ehkä koska sillä on minuun aina myönteinen vaikutus. Joillakin on taito nähdä musiikki väreinä ja kuvioina. W A Y oli sinisen sadat sävyt, kiemurtelevat tribaalit punoituneina valkoiseen ja violettiin. Jossain näkyisi mustaa ja punertavaa.

Tällä hetkellä olo on niemeltä mainitsemattomista syistä hiukan niin tai näin. Kuuntelen siis Tom Holcen täydellistä ääntä. Toisin sanoen kappaleen nimi on Out there Notre Damen kellonsoittajasta.

Kai tämän postauksen idea oli viestittää, kuinka tärkeää musiikki minulle. Kuinka turvalliselta Hectorin ääni kuulostaa vielä näin vuosienkin jälkeen.
Stam1na on opettanut minulle paljon, Hyrden sanoitukset ovat seitinohuita ohjeita, joita pitkin pääsee lähelle totuutta.
Musiikki saa myös uuden merkityksen tanssiessa. Veronica Maggion Snällä bli min on jotain tavatonta, kun oppii kuuntelemaan pienimpiäkin tavuja ja nuotteja, löytääkseen oikean kohdan tietylle jalanheitolle.
Musiikki saattaa muuttaa muotoaan, koskaan ei ole sama, eikä jää paikoilleen. Ja siksi minä sitä rakastankin.

One Thing Part 2.

Nöyrin anteeksipyyntöni, hivenen taisi venähtää tämä postaus. Syynä taisivat olla oikkuileva tietokone, sekä saamattomuus. Siinä taisivat loppua tekosyyt, joten ehkä siirryn asiaan. Asioihin, jotka tekevät kiireen keskellä onnelliseksi.

Perjantaina ajoin äitini kanssa kolme tuntia Helsinkiin. Olin odottanut päivää jo kauan. Syynä oli Ryhmäteatterin näytelmä, Jatkuvaa Kasvua. Liput esitykseen olivat kiven takana, ja en edes kehtaa myöntää, kuinka surullinen olin, luullessani, etten saisikaan lippuja...

Syykin on melko kyseenalainen. Voin surukseni todeta olevani aivan liian ihastunut näyttelijään, nimeltä Aku Hirviniemi. Ei, en kirjoittele joka puolelle, rva Aku Hirviniemi, eikä huoneessani ole onneksi hänelle omistettua seinää. Mutta tällä hetkellä, Aku on minulle kaikista näyttelijöistä tärkein.
Kuitenkin, Akun vuoksi odotin kymmenen minuuttia ennen ovien aukeamista jo Ryhmäteatterin ovilla. Sisään pääsyn jälkeen asetuin lähes välittömästi istumaan penkille toisen saliin johtavan oven lähettyville. Halusin nähdä Akun mahdollisimman läheltä.
Kello on 17.27, kun toinen saliin johtavista ovista noin kahdenkymmenen metrin päässä minusta avautuu. Mies astuu nopeasti ulos, ja nostan häiriintyneenä katseeni kirjasta.
Kunpa minäkin voisin kulkea takahuoneiden ja aulan välillä noin vaivattomasti. Voisin nähdä Akun...
Jään seuraamaan miestä katseellani. Hän kävelee ripeästi portaita kohti, samaan aikaan, kun aivoissani alkaa takoa yhä nopeammin. Hänen jalkansa astuu jo toiselle portaalle, milloin huudan hänen peräänsä.
Aku Hirviniemi katsoo minua kohti tyhjässä Ryhmäteatterin alakerrassa ja vastaa myöntävästi kysymykseeni. "Joo, olen mä."
Seuraavat minuutit ovat sellaisia, jotka todella haluaisi muistaa. Kuitenkin, tyypillisesti, niin ei ole. Muistan ikäviä ja merkityksettömiä tilanteita vuosien varrelta, mutta tämä nimenomainen tilanne alkaa jo nyt sumentua, vaikka se tapahtui perjantaina.
Seuraavat minuutit ovat myös jälkikäteen ajateltuna äärinmäisen nolostuttavia. En saanut järkevää sanaa suustani. Tai ehkä muutaman. Pyysin nimikirjoitusta, onnistuin kertomaan nimeni ja sain sanottua, kuinka hyvä näyttelijä hän minusta on. Siinä se. Taisin myös sanoa pyörtyväni kohta shokista...
Silmäni ja korvani taltioivat joka ikisen yksityiskohdan Akusta. Silmät, pörröiset hiukse, siniset farkut ja hupparin. Akun kasvot ovat niin lähellä, ja vielä enemmän kuin kuvittelin, vielä kauniimmat. Vielä yksi yksityiskohta: Aku on suloisen lyhyt.
Aku puhuu nimeään kirjoittaessa, ja saan sanoista selvää vasta myöhemmin. Melkein möläytän jotain typerää, esimierkiksi: Olet juuri niin ihana tyyppi, kuin olen kuvitellutkin, mutta onneksi sain pidettyä suuni kiinni.

Aku suuntaa lopulta poispäin kiireisin askelin, ja jään hyperventiloimaan paikoilleni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palaa samaa tietä takaisin, ja vilkuttaa nopeasti mennessään. Jalat pettävät jälleen.

Ilo, häpeä, onni, nolostus. Kuinka paljon voi tuntea? Haluaisin enemmän, mutta olen silti käsittämättömän onnellinen. Kelaan hetkeä päässäni, ja häpeän itseäni samalla, olisinko voinut antaa itsestäni typerämpää kuvaa? Tuskin olisin. Olen aina kuvitellut olevani rauhallinen tiukan paikan tullen. Nyt käyttäydyin kuin täydellinen idiootti.
Akun nimikirjoitus on pöydälläni, tuskin tunnistamaton tosin. Yhdestäkään kirjaimesta ei saa selvää.

Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Sain tavata Akun, hän tietää, edes pienen hetken, että olen olemassa, ja se on tärkeintä. Ja se typeryys, mitä meinasin sanoa, oli totta.
Mies, joka kiireessä pysätyy antamaan nimikirjoitusta sekopäiselle fanitytölle, on tosiaan ihana tyyppi.




Ainoa kuva, jonka olen saanut Akusta piirrettyä. Harmi, haluaisin piirtää hänet, joka on roolin takana.