Pikkuasioista.
Kasvatin monen vuoden tauon jälkeen taas rairuohoa pääsiäisenä. Ja nyt se on pitkää, vihreää, kaunista. Tapaan silitellä korsia koko kämmenellä ja kuunnella liikkeestä lähtevää suhinaa, kuvitella makaavani pitkässä ruohossa keskellä kesää. Yksi lempiasioistani rairuohossa ovat kuitenkin juuret. Valkoiset ja rihmaiset ruukun pohjassa. En osaa sanoa miksi, kai näen siellä jotain syvällistä.
Tai sitten pidän vain omituisista koukeroista.
.JPG)
Viime torstaina loman aloitti pääsiäiskirkko, viimeinen pakollinen kirkko peruskoulun aikana. Omituista, tavallaan haikea olo. Kirkossa oli aiheena hiljaisuus. Latteasti sanottuna pidän pääsiäiskirkosta. Ikkunoista ilma näyttää aina keväiseltä ja kirkko saa minut rauhoittumaan. Ehkä noloa, mutta minkäs teet. Ehkä on vaikeaa uskoa nykyaikoina. Kuitenkin usko piti minut joskus kasassa. Olisi kornia luopua siitä nyt.
Myöhemmin kävellessäni kotiin, huomasin jalkojeni kuljettaneen minut kalliolle, jonka laella metsässä lapsena leikin aina. Joten minä kiipesin. Laukku selässä sormet mullassa raahauduin kallion laelle metsään. Ja metsässä kiipesin vanhaan mäntyyn, puuhun jossa aina istuin. Nostalgia. Yksi sana, mutta siinä on kaikkia. Kaikki mitä tarvitsin.
Palatessani keräsin jokaikisen vastaantulevan roskan ja vein ne roskikseen. Lapsuudessa ei ole likaa eikä rumuutta. Eikä koskenkorvapulloja.
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti