Maanantai 27.12 klo.6.18

Eka päivitys lomapäivikseen ja still alive. JOKU friikki kyylää vieres, joten tää juttu on tuskin pitkä. Kohta lähtee lento toisel puolel maailmaa ja jo nyt on unohtunut noin tuhat asiaa. Fiilis on silti hyvä ja läppäri on mukana, joten kuulette minusta vastakin.

ciao

Etelän yöt

Huomenna. Huomenna olen jo matkalla pois. Karibialle, Curacaulle ja lämpimään. Hectoria korvissa, luonnoslehtiö kainalossa aion valloittaa maailman. Jos ei kolmen ällän (lumi, lakko, lennot) hirmuinen kolmikko pysäytä minua. Jos huonosti käy, Amsterdamin välilasku voi venähtää parin päivän mittaiseksi, mutta ei se mitään! Rauman likka lähtee etelään. Olen siis poissa koneeltanne ainakin kaksi viikkoa, mutta lupaan ja vannon YRITTÄÄ pitää matkapäiväkirjaa. Tuskin mitään hirveän kiinnostavaa sattuu, golfloma kun on kyseessä, mutta ei sitä ikinä tiedä. Terhi Rannela hallitsee vahvasti tässä tekstissä ja Jäämeri, Jäähyväiset ja Minä seuraa minua ulkomaille, kuuden muun kirjan voimin. Katsotaan pysynkö hengissä. Voisin lurautella tässä teille Hekeä, mutta empäs taida viitsiä kiduttaa teitä. En pysty nyt parempaan. Olen liikaa sokerihumalassa joulun jälkeen.

palaillaan

Kaikki Tahtoo Rakastaa

Kaikki tahtoo rakastaa, lauloi Hector viisaasti 1987. Minä olen samaa mieltä. Minäkin haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Voiko rakkautta ymmärtää ennenkuin on saanut vastarakkautta? Minä en usko siihen. Joskus suustani loikkaa sammakko ja sanon rakastavani jotakuta. Mutta yleensä vieroksun tätä sanontaa. Jos et saa vastarakkautta, et välttämättä tunne ihmistä kokonaan, rakkauteen kuuluu aina myös fyysinen osuus kädestä pitely, suutelu yms. Siispä minä haluaisin rakastaa. Olen ihastunut, useinkin. Olen saattanut ihastua ihmisiin, joita en voi saada ja ymmärrän sen. Silti se sattuu. Välillä minua sattuu kirjaimellisesti sydämmeen. Rintaa painaa ja olo on omituinen. Tuntuu ettei kestäisi tunnetta ja samalla ei haluasi olon häviävän. Sitäkö on rakkaus? Ihastuminen? Vaiko vain ohimenevä mielenhäiriö? Melkein toivon sen olevan viimeiseksi mainittu. En osaa suhtautua tähän asiaan. Yleensä jos joku kysyy, pidänkö jostakusta olen tottunut valehtelemaan pokkana. Yksipuolinen rakkaus on heikkoutta, joka tulee tukahduttaa. Ei ole järkeä haikailla ihmisen perään, jota ei voi saada. Mutta tekevätkö tunteet meistä todella heikon? En ole varma enään. Perjaattessa pidän ihastukseni hehkuttamisesta ja koska en pidä päiväkirjaa, täytyy minun kertoa asiasta jollekulle. Mutta silti. Kun kerron tämänlaisia asioita ystävälleni, tiedän hymyileväni onnellisena, hyppelehtiväni ja muutenkin käyttäytyväni omituisesti. En haluaisi tehdä niin. Olen tottunut olemaan tälläisissä asioissa päällepäin, no en nyt kylmä, mutta... lähellä sitä. Joten tälläistä elämäni on. Kerron muuten teille salaisuuden. Tai en tiedä kuinka iso salaisuus tämä on mutta silti: Aina kun pidän jostakin ihmisestä, oikein paljon, vittuilen sille oikein olan takaa. En tiedä miksi teen niin, vittuilu on minulle luonnollista, mutta silti toimin aina niin. Aika järkevää, vai mitä? No lopetan tilitykseni tähän, ettei kukaan nukahda. Tästä tuli aika romaani.

Olishan se hienoo

Hei olishan se hienoo käydä jossain missä kukaan muu ei koskaan ole käynyt aiemmin. Ja olishan se hienoo tehdä jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole tehnyt aiemmin...

Moni muukin asia olisi hienoa. Laulu jatkuu, ja allekirjoitan melkeimpä kaikki niistä väitteistä, mutta nyt on minun vuoroni kertoa.

Siis olishan se hienoo jos osais kirjoittaa kuin Dorada ja saada aikaan jotain pysyvää
Olishan se hienoo jos osais oikeesti piirtää, siis ei semmosii feikkei jotka liikaa yrittää
Olishan se hienoo jos vois olla just se tyyppi johon aina hyvät tyypit rakastuu
Olishan se hienoo jos ei itkis Aavekuiskaajan lopussa, ja pelkäis moottorisahamurhaajia
Kun elämä on tämänlaista, täydellisen erilaista, samanlaista aina kuitenkin. Ja mä haluankin sun rakkauttasi katseitasi, sanojasi joita voisin ymmärtää niin paljon paremmin.
Ja olishan se hienoo jos vois tunnustaa rakastavansa ja puhua siitä ilman noloutta
Ja olishan se hienoo nauraa kuin lintu, eikä kuin hukkunut norppa nousuvesialtaassa
Ja olishan se hienoa pystyä vaikuttamaan, ilman feminististiksi haukkumista
Ja olishan se hienoo jos voi olla tosi kaunis ja omistaa edes normit rinnat!
Kun elämä on tämänlaista, täydellisen erilaista, samanlaista aina kuitenkin. Ja mä haluankin sun rakkauttasi, katseitasi, sanojasi joita voisin ymmärtää niin paljon paremmin...

Vapaa Maailma Kun Bailaa- Keep on rocking in a free world

Olin 15.12. 2010 klo. 20.00 katsomassa idoliani Hectoria Savoy teatterissa.


Verho putoaa ja lava säihkyy. Keskellä kaikkea seisoo mies kaksimetrinen. Klassinen aloitus kappale Vapaa Maailma Kun Bailaa alkaa. Hector ei ole ikinä saanut oikeuksia levyttää kappaletta, mutta ehkä se on hyvä. Se on upea aloitus keikalle. Sain äänitettyä puolet siitä kehnosti kännykkääni. En tiedä oliko äänittäminen sallittua, mutten voinut muutakaan. Neljäs kerta kun näin idolini livenä. Neljäs kerta kun olin täydellisen onnellinen musiikin takia. Tunnetta, mikä minulla on ollessani Hectorin keikoilla on vaikea kuvata. Tuntuu kuin haluiasin huutaa, laulaa ja tanssia. Pieni pala sieluani lentää katonrajaan ja ei tule takaisin koskaan.
Kuuntelen keikkaa tälläkin hetkellä kännykästäni, tai paloja siitä. Rakastan Hectorin alustuksia. Ne kertovan kappaleitten tarinat.
Ennen toista kappaletta Hector kertoi kun oli 15.12.1980 maailmalla ollessaan laulanut ja soittanut kitaralla kappaletta Across The Universe hotellissaan. Hän oli ollut parvekkeellaan ja ihaillut Gruzian ruskaa. Silloin hän oli kuullut, että yksi hänen suurimmista vaikuttajistaan oli ammuttu kotiovelleen New Yorkissa. Tämä mies oli John Lennon. Kappaleen loputtua kaikki taputtavat hulluna. Minä nostan oikean käteni ja etu- ja keskisormet pystyyn. Hector vilkaisee minua kohti ja kuiskaa mikkiin: "Peace."

Ensilumi tulee kuudelta

Ensilumi tulee kuudelta, ja kaikki näyttää jälleen uudelta... No ei sentään kuudelta. Kakskytä vaille neljä jos ollaan tarkkoja. Mikä oisikaan parempi aika sataa ensilumi, kuin päivä joksi on ennustettu ihka aitoa lumimyrskyä. Éi tämä ihan lumimyrsky ole, meidän piha nurmikon voi vielä erottaa. Toki lunta on satanut aiemminkin syksyllä, mutta minulle ensilumi on se, joka jää maahan. Nyt se peittääkin jo melkein koko kaupungin. Kaikki tosiaan näyttää melko uudelta. Ei harmautta, ei roskia ei likaa. Tosin kaikki on muuttunut huomiseen mennessä, mutta minä ainakin aion nauttia maisemista vielä tämän illan. Kun katson ulos, sade on jo melkein ohitse. Onneksi, en ole hirveä talven ystävä. Oikeastaan pidän lumesta, mutta talven kylmyys ja pimeys ei ole minua varten. Toisaalta lumi auttaa pimeyteen, hankihan hohtaa kuunvalossa kuin sähkölamppu! Olikohan tämä postaus tässä. Taidan mennä vällyjen alle juomaan kuumaa kaakaota!
Ciao!

PS. We have a new dog in the house. Her name is Inka and she is just lovely!

 

Tuu Takaisin

Hmm, sori etten oo kirjotellu pitkään aikaan. On tapahtunu niin paljon kaikkee, semmosiiki asioit mist ei ois halunnu kirjotella. Kasi alko, musta tuli vartionjohtaja ja elämä muuttu. Ja mun koira kuoli kesällä. Mä oli mun sukulaisten luona ku isä soitti. Se oli jääny auton alle ja kuollu samantien. Se oli varmaan mun elämän karmein päivä. Mut haettiin Porista pois ja mä itkin koko automatkan. Ronjalla oli ollu jalan kaa ongelmii ni ei sne ees pitäny pysyy juoksee. Mut kyll se sit loppujenlopuks pystyki. Surullista kans oli et sitä ei saanu hyvästel. Ja et se oli vasta biis. Oli kamala kuunnella jonkun semmosen lohdutteluu kenenkä 13v. koira lopetettiin joskus 15 vuotta sitten. Viimeset muistot siit oli mökillä kun rapsuttelin sitä kunnolla pitkästä aikaa. Ja sit viimene veneest ku pidin sitä sylissä. Mul on sitä vielki ikävä. On kamala tajuta ettei se enää ikinä kerjää herkkuja, tai oota sua kotiin häntää heilutellen.

Isä päätti hankkii uuden koiran. Se on jo varannu sen. Mä en haluis. Mä en pysty. Ja lisäks musta on jotenki helpottavaa ku ei enään tarvi asettaa koiran etui omien edelle. Mut nyt se taas muuttuu. Jos mä saisin Ronjan takasin ni mä tekisin melkeen mitä vaan. Mut mä tiedän ettei se oo mahollista. Mä yritän lisätä tähän kuvan siitä. Katotaan onnistunko. Mut musta tuntu et mun piti kirjottaa siitä. edes vähän myöhässä. Nyt kun ei enään satu niin paljon.

NÄIN ON

Mua vituttaa. Yksinkertaisesti sanottuna mua vituttaa ihan helvetisti. Sori, jos mun kieli on vähän karkeaa, mutta mun aivot on räjähtämäisillään. Mulla on kesätyö. Tai oli, se loppu just. Kolmepäiväinen kesätyö golfkoulussa aputyttönä. Mä tykkään tosi paljon pikkulapsist, joten tää oli unelmajobi. Mulla oli tosi kivaa, kattelin kun muksut oli lyömäs, ja välillä pelailin värikuningasta tyttöjen kaa.

Mulle ja mun veljelle oli kerrottu aikoja sitten yhestä perhematkasta särkkään. Me molemmat ilmotettiin ettei olla tulossa. Mä, koska se osu just vikalle kesätyöpäivälle ja veli, koska, no luoja tietää mistä syystä. Myöhemmin veljelle oli tarjottu mahollisuutta ottaa kveri mukaan. Se hyväksy sen. Sitten samaa tarjottiin mulle. Mä epäröin ja sanoin, et voisin ehkä saada jonkun. Tulin sitten tänään kotiin tokan kesätyöpäivän jälkeen ja ilmotin, etten oo tulossa särkkään. Ja sillon helvetti pääsi irti. Mulle ilmotettiin et mun on pakko tulla, et "en vaan voi poimia rusinoita pullasta" (toi on nykyään mun isän lempi ilmaus) ja et mun on vaan pakko hommata kaveri. Nyt mua ketuttaa tosi paljon. Tilannetta parantaa viel se, et olin just vähän aikaa sitte lintsil, joten huvipuistokeikka ei oo ihan ykkösenä lstas. Palkalla ei oo niin paljoo välii, mut on tosi kelju ilmottaa, et ei pääsekkää huomen. Onneks yks ihana ihminen suostu tulee mun kaa. Kyll siit varmaan tulee ihan kivaa, mut silti mua harmittaa. Miksikö? En tiedä. Ehkä tässä on jotain mitä en itekkään tajua. Tai myönnä. Miten vain.

Musta Sade

Elikkä ensin, kerrataas pari tosiasiaa.
1. Nyt on kesäloma.
2. Kesäloma on vain kerran vuodessa.
3. Kesälomaa on odotettu koko samperin kevät (tai ainakin allekirjoittanut on odottanut).
4. Ja nyt kun vihdoin ja viimein on kesäloma, ilmat ovat suoraan sanoen aivan perseestä.

Tämä ei ole kesä. Ainakin mä toivon niin. Talvi oli pitkä ja kylmä. Mä itse sinnittelin sen lävitse, vain ja ainoastaan ajatellen kesää. Kesken kylmintä ja pimeintä talvipäivää mä väänsin nupit kaakkoon, huudatin Mikä Kesää ja annoin rytmin virrata lävitseni.

Nyt paistaa aurinko. Kuitenkin aivan liian pian ilma täyttyy sumusta, sateesta. Taivas mustuu, kasvit sulkevat kukkansa ja eläimet (mihin luen myös itseni) käpertyvät pesiinsä suojaan. Minä nautin myrskystä. Kaatosataasta ja salamoista. Kuitenkin jatkuva kylmyys ja tuuli saavat minut surulliseksi. Tämä teksti on tosi angstaava, mutta en voi mitään tunteelle, että en saa enään ikinä kokea kunnon kesää. Talvi on pitkä synkeä ajanjakso vuodessa ja siksi kunnioitankin suuresti noita viisaita muumeja, jotka nukkuvat sen yli.

Näiden ilmojen innoittamana, minä lupaan, että seuraavan kerran kun on kaatosade, minä menen ja tanssin villin aurinkotanssin, innoittamaan hyviä ilmoja. Täytyyhän tälle nyt pentele vieköön jotain tehdä.

Tää On Se Aamu

Me lähettiin kymmenelt bussilla luokkaretkelle Tampereel. Ilma oli ihana ja lämmin ja matka sujui mukavast siin pelleilles. :) Eka mentiin pyynikin harjul syömään eväit ja näkymät oli upeita. Siel ois voinu viettää koko päivä. Sitten oli vuorossa vakoilumuseo ja raxi. Shoppailun jälkeen suunnattiin tohloppiin.
Me oltiin paikalla liian aikasin, joten me vietettiin yks ihana tunti siin pihal. Meijän luokan valvoja väitti, etten mä pääsis yhen aidan yli. No mä lähin juoksee aidalle ja pääsin yli melko helposti. Ylpeenä tulin takas, jolloin luokanvalvoja totesi mun olevan pöpi päästäni ja pojat kyseli, et onks mulla kuukautiset. Se on yrittävän palkka. Kummiskin sen jälkeen me pelleiltiin pihalla ja mä ja mun kaveri keksittiin kaikkii mahollisii tapoi pistää vitoset. Sit aina kun me tehtiin niin, me hihkuttiin. Ja itten yks meijän luokkalainen poika yhty leikkiin. Oli siin ihan sairaan hauskaa.
Paluumatkal sama tyyppi tuli mun ja mun kaverien kaa istuu eteen ja siispä hauskuus jatkui. Melkeen ikävää, kun päivä loppu. Vois mielellään ottaa heti uusiks. :)

Ei Tänään

Meillä olis ollu tänään koulussa tyttöjen ja poikien tanssi. Pahaksi onneksi mulla oli keskellä tuplatuntia hammaslääkäri, jota ei voinu siirtää. Kaiken lisäks mää olin viel missannu edellisenki tanssikerran, joten fiilikset oli aika pohjamudissa. Miten ihmeessä mä oppisin tunnissa kolme tanssia? Meijän koulussa kun on semmoset "kivat" tanssiaiset, niin on aika noloo kun ei osaa.Tanssiminen oli ihan kivaa, muuta sitten piti jo mennä.
Mä talsin hammaslääkäriin ja siellä mua jo odoteltiinki. Mut istutettiin tuoliin ja varmaan kolme kertaa annettiin puudutuspiikki. Siinä vaiheessa mä jo itkin. Sitten ikeneen tehtiin aukko ja hammas, joka ei muuten suostunut puhkeamaan, paljastettiin. Se ei enään sattunut, lähinnä tuntui epämukavalta, mutta sen jälkeen olo oli heikko, väsynyt ja mä en pystynyt puhumaan. 3-4 tunnin jälkeen tunto palasi huuliin ja nenään. Olo oli aika karmee ja mää pystyn vieläki muistamaan, et miltä se tuntu. Mä todella vihaan hammaslääkärii.

Viimeinen Unelma

Mulla on unelmia. Kaksi on kärkipäässä. Toinen on mahdoton kaikilla tavoin, toinen on fysiikan lakien mukaan mahollinen. Mun mahdoton unelma on elänyt mun mielessä vuosia. Lapsesta asti. Unet on olleet siinä ihana apu. Ainakin unelman voi saavuttaa unissa. Mun unelma on pystyä lentämään. Miten vain. Tosin lentokone ei käy. Sitä on vaikee selittää. Mut sellanen vapauden tunne. Tunne, että pääsee korkealle. Mut kuitenki. Unelmat on tärkeitä. Toisille ne on asioita joita voi saavuttaa. Musta vaan on ihanaa kuvitella lentämistä. Mun toinen unelma on Hectorin tapaaminen. Kuulostaa hullulta tän ikäselle, mutta mää haluisin jutella sen kaa sen biiseistä, musiikista ja kaikesta muustaki. Että semmosta. Aika friikki mutta nää on ihanii henkireikii. Mä tiedän, että kumpikaan ei tule ikinä toteutuu. Mutta toivossa on hyvä elää. Mitä me oltais ilman unelmia. Ei mitään saavutettavaa, odotettavaa. Joko oltaisiin ihan saamarin kilpailuhenkisii ja yritettäs vaan teilata toiset. Tai sitten tuijotettais seinää ja odotettais kuolemaa. Kuulostaa aika kivalta vai mitä? Olis kiva jos pistäisit kommenttii ja kertoisit unelmistas.

Takataan Roos

Viime perjantaina mää ja kaverini jouduimme todellisen kokeen eteen. Meillä on bändi johon kuuluu: Pienomies, Hassu Huilumies, Monofilharmoonikko, (eli minä, kitaristi) sekä Satakielen Laulu. Tosin miesnimitykset ovat aika harhaanjohtavi, kyseessä on tyttöbändi Outolintu. Me ollaan taitojemme puolesta aika erilaisia, sillä toiset meistä soittavat musiikkiopistolla ja toiset (kröhöm!) rämpyttelevät kotona.
Bändimme piti esiintyä ystävänpäivä juhlassa, missä esiintyi myös muitakin bändejä. Me lähdettiin ihan siltä pohjalta, että ollaan huonoimpia ja meidät (okei, minut) buuattaisiin heti ulos. Meillä oli VAIN yks biisi lautturi ja oltiin harjoteltu sitä sormet verille. Ja just sillä viikolla huilistimme oli sattunut olemaan kipeä ja hän oli suvainnut saapua vasta esityspäiväksi. No tunnit meni tosi hauskast salissa roudaamas ja miksaamas ja harjottelemas yms. yms. Eli me tehtiin sitä about 1,5h. ja toiset puoltoist tuntii me vaan juteltiin ja sählättiin siel salissa. Eli ihan sairaan kiva päivä! <3 Kiitos siitä kaikille paikalle olijoille! Mut sit ku oli aika esiintyy ni mulle tuli karmee ramppikuume. Olin aikasemmin esiintyny vaan kerran, ja senki aikusten edessä, sillä onhan se nyt tuhat kertaa pahempaa esittää oman ikäsille.
No me kompuroitiin lavalle ja alettiin soittaa. Mun piti tulla mukaan alkusoiton jälkeen, mut sillon kun löinkin ekan soinnun niin... Armas sähkökitarani ei päästänyt PIENINTÄKÄÄN ääntä! Siin on sit kiva alkaa säätää sitä päälle. Hip, hip, hurrey!! Aloin soittamaan ihan sairaan myöhään ja sillon mä koin semmosen rauhan tunteen. En soittanut sointuakaan väärin ja nautin vaan musiikista.
Semmonen oli se keikka, mut mää en ikinä unohda sitä ihanaa tunnetta kun mää seisoin lavalla ja tunsin itteni voittaamattomaks.

Ake, Make, Pera ja Mä

Nyt mää kirjotan lyhyesti ystävyydestä... Noni, mulla on ihan kivasti ystäviä, (esim. tietty Elina, joka loi mulle tän blogin) mutta mist sitä tietää kehen voi luottaa? Varmaan aika monet on petetty jossain vaiheessa ja se potuttaa tosi raskaasti. Mun ystävät on kaikki omanlaisiaan, mutta silti aivan yhtä ihania!!! <33 Mul on pari kertaa ollu semmosia tilanteita, et huomaa selvästi kui kamalaa oilis olla ilman heitä. Mä olen aina vihannut kysymyksiä "Kuka on paras ystäväsi", koska on inhaa mennä tekemään mitään luetteloa. Minullakin on ollut melkein aina useampi rakas ystävä, ja ei heitä voi alkaa numeroimaan!! Ystävän tunnistaa siitä, että häntä voi rakastaa vaikka kuinka paljon ja silti olla hänelle vihainen. Tosiystävä on ainoa (ehkä perheen lisäksi), jonka kanssa voi oikeasti riidellä ja sanoa pahoja asioita ja silti hän antaa anteeksi. (Sori, tää menee jo kaunopuheiseks.)
Seuraavan kerran kun näät ystäväsi, niin muista millaista olisi ilman häntä. Joten vaikka halaa häntä tai (jos olet samanlainen kuin minä, joka kammoaa julkisia hellyyden osoituksia(johtuu varmaa eräiden tiettyjen tyyppien niskaan hyppäyksistä)) sano hänelle jotain kaunista ja varmista ettei hän KOSKAAN päästä irti!! Turha olla mustasukkanen, kyllä heillä saa olla muitakin kavereita! Joten kunniaa Kiville, ne eivät KOSKAAN karkaa!

Olen Hautausmaa

Hei! Päätin alkaa pitämään blogia, jotta kirjoitustaitoni ei ruostuisi... :) Eli siis... Olen 13v. tyttö melko pätkä (159,5 kohta 160cm!!) Oon syntynyt marraskuun loppupuolella joten saan kuulla pikkasen heittoja siitä, että olen kaikkia nuorempi (sekä pienempi :)) Minut tunnistaa perusnormin näköiseksi hyypäksi, kuka elää lukeakseen ja kirjoittaa syödäkseen (ainakin toivon, että joskus voisin :D)
Minulla on usein aika selvät mielipiteet ja ilmaisen ne vielä selvemmin!! Tanssin jazztanssia kahdeksatta vuotta ja käynkin siellä AIKA usein. Kuuntelen paljon musaa (pääasiassa Hectoria) ja kaverit ja perhe ovat minulle (musan lisäksi) ne tärkeimmät! Minulla on paljon hyviä kavereita ja tulen kaikkien kanssa toimeen jos he sitä haluavat. (Suomeksi: minua rakastetaan, mutta myös inhotaan!) Olen mariannekarkkiholisti ja tykkään myös esim. koulusta (älä näytä noin yllättyneelta, missä muuallaa tapaisi niin usein kavereit?). Mun täytyy tässä lopuksi omistaa ISO kiitos Elinalle, joka auttoi mua luomaan tän blogin. (Auttamisella tarkoitan koko blogin luomista) Joten ilman häntä en täällä puhelis näin pöpejä! Joten, jos mä käyn hermoille, syyttäkää sitä.