Sitä tai Tätä

Surullista, harrastan nykyään välipostauksia. En keksi yhtä hyvää aihetta, kerään vain niistä harvoista päässäni olevista mielenliikkeistä.
Työstän uutta banneria. Hyvää banneria. Hiukan monimutkaisempaa, joten siksi hanke on venynyt. Syynä voi myös olla se, että bannerin pääesiintyjä on lievästi haastava. Piirrän itseäni, siis paratiisilintua. Aloittaessani työn ajattelin valehtelematta, etten saa työtä valmiiksi ja jätän piirroksen kesken. Vaikka olen oppinut kehittämään kärsivällisyyttä piirtäessä, pelkäsin tämän hyödyllisen ominaisuuden pettävän, koska...
Itseasiassa, en aio kertoa. Kyllä te sen näette.

Veljeni hakkeroi salasanani. Jokaikisen. En pahemmin välitä siitä, että hän tietää demi-salasanani olevan säästöpossu. Tai, että hän pääsee sähköpostiini. Onpas kamalaa...
Mutta kaikki salasanani eivät ole niin... ah, sanotaanko vaikka leviteltäviä. Yleensä koneeni salasana merkitsee minulle jotain. Ja ne salasanat ovat vain omille silmilleni. Silmille, jotka tietävät jo surulliset tosiasiat. Toivoisin yliarvioneeni veljeni älykkyyden, tosin en tiedä, kuinka vaikea on arvata minun mielenliikkeitäni, salasana oli melko yksiselitteinen...
Pidin veljelleni päivän mykkäkoulua, kunnes väsyin vihoitteluun. Tiedän liikaa ihmisiä, jotka vihoittelevat turhasta, en halua kuulua heihin. Ihana juttu sai jatkoa, kun minua rangaistiin puhumattomuudestani. Näin meillä.

Sain sitten kolmen viikon kiellon golfkentälle, plus isä potki minut pois kierrokselta, koska työntelin mailoja bägiin turhan kovaotteisesti. Jos käyttäisin hymäreitä, äxdee koristaisi sivua. Nauroin sitten isälle päin naamaa ja kysäisin, miten hän ajatteli estää minua. Sain vastaukseksi suoraa huutoa, joten katsotaan, miten tässä käy. Lähdemme huomenna mökille, joten odotan mielenkiinnolla maanantaita ja golfkieltoni täyttöön panoa.
Golfkentälle pääsyhän on nykyään ainoa asia, jonka vuoksi elän.

Mystalgia

Nykyään tuntuu, että aloitan postauksen aina kommentoimalla jotenkin otsikkoa. Olen pahoillani, tämä kerta ei ole poikkeus. Mietin otsikkoa kauan, kuten itse aihettakin. Hectorin kappalevalikoimasta ei tuntunut löytyvän sopivaa, ja myönnän, että turhauduin sillä hetkellä rakkaaseen idoliini. Herra Mirandos -albumilta löysin kutenkin punaisen langan.

Mystalgia on mielenkiintoinen sana. Itse yhdistän sen magiaan ja taikuuteen, salaperäisiin asioihin, jotka voi havaita vain minuutilleen keskiyöllä, täydenkuun aikaan. Jos siis oletamme, että sana mystalgia viittaa taikuuteen ja omituisuuksiin, tunnustan, että uskon mystalgiaa olevan kaikkialla. Pienet maagiset asiat ympäröivät meitä, ja voisimme havaita ne, jos vain olisimme avoimin mielin.
-Emme voi todistaa taikuuden olemassaoloa, sanotaan. Mutta emme myöskään voi todistaa sen olemattomuutta. (Ihana sana.)

Tämä sivuaa läheisesti minulle rakasta aihetta. Noituutta, wiccoja ja ihmisten omaa mystalgiaa.
Haluaisin olla noita. Nyt se on sanottu, ja joillekkin minut tunteville, tuo ei todennäköisesti ollut yllätys. Surullinen tosiasia on, että nykypäivänä harvat ihmiset todella tuntevat toisensa. Joten ehkä yliarvion läheiseni ja heidän muistinsa. Kenties, kenties...

Uskon noituuteen, kunnioitan wiccoja. Haluaisin olla osa luonnon ja ihmisen yhteistä tanssia. Ja vaikka turvaankin vakaasti luonnon parantaviin voimiin ja mystisyyteen, silti haluaisin päästä lähemmäs tuota kaikkea. Harmikseni, en ole vielä päässyt sinne.

Maallisesti tunnustan noituutta piirtelemällä pentagrammeja ja ahmimalla loputtomasti tietoa noidista, ensimmäisistä feministeistä. Voisin luennoida teille pitkään Lilithistä, kaiken kantaäidistä, mutta jos olette todella kiinnostuneita, internet tarjoaa teille kylliksi tietoa.


Katseen voima on minusta merkittävä. Silmät ovat sielun peili, ja silmät kertovat kantajansa iän. Luotan katseen voimaan suuresti, jopa enemmän kuin sanoihin tai tekoihin. Silmät ovat oma lähteeni noitavoimiin, tai ainakin haluaisin uskoa niin. Loppujen lopuksi, uskostahan tämä kaikki on kiinni.

Niin Vähän On Aikaa vol. 2

Olen laiska. Myönnän. Hmm, tauko tuli inhottavana yllätyksenä (eniten ehkä itselleni), joskin se tuli varmaankin tarpeeseen.

Havahduin maanantaina kamalaan tosiasiaan. Lomaa oli kulunut kauan, liikaakin. Vikko, kolme, viisi, seitsemän viikkoa oli kulunut ja edelleenkin turvauduin vielä viime viikolla siihen, että nythän on kesä, ja sitä jatkuu melkein ikuisuuden. Mutta niin ei ole.

Lisäksi kesän loppuminen tarkoittaa muutakin kuin palaamista ohdakkeiselle opintielle. En voi enää viettää kaikkea aikaani golfkentällä, ja se vie minun ja tuota... erään ihmisen yhteistä aikaa. Tai pikemminkin sitä aikaa, jolloin voin olla hänen lähellään. Nyyhkyäkö? Jeps, samaa mieltä, inhottaa olla näin pehmeä.

Uskoin aina olevani immuuni, jotenkin suojattu liioilta tunteilta. Mistä tahansa tilanteista saattoi selvitä silmät kuivina ja suu tiukkana viivana. Nykyään minua itkettää usein ja kävelen pää roikkuen. Ehken olekkaan niin immuuni kaikelle, mitä olen halunnut uskoa.

Ihmisten menettäminen on inhottavaa, pienetkin menetykset alkavat sattua jo todenteolla. Talven tullen menetän golfin, ja saan takaisin lajin, ja sen mukana olevat ihmiset vasta keväällä. Pelkään, että eräs, joka ei ole edes ystävä, vaan lähinnä hyvänpäiväntuttu ja melko ihana näky, lähtee kokonaan talven tullen, ja tälläiset ajatukset masentavat.

Miksikö ruikutan näin paljon? Koska olen minä, ja en voi enää vuodattaa tätä hirveän monelle ihmiselle, niin viattomat lukijani saavat kärsiä. Piristysruiske teille. Ajattelin tarjota teille seuraavalla kerralla täyden pääsyn ajatuksiini, kirjotan niin sanotun ajatustulvan. Ehkä silloin saisin itsekkin niistä selkoa.




Täytyy myöntää, että tämä näky pelasti päiväni, ja monta sen jälkeenkin. Maalla näkee kaikenlaista.

Oodi Varjoille

Oodi varjoille, niille, jotka ovat jo alkaneet haalia valtaa. Sekä niille, jotka arvokkaasti odottavat auringon viime säteiden lähtöä. Niille, jotka odottavat yötä.
Kaikki (?) tietävät tunteen, kun herää yöllä, ja hengarissa roikkunut vaate on muuttunutkin luurangoksi. Tai yöllä avatessa silmät, kirjoituspöytä onkin lihansyöjäetana. Varjot luovat pimeyttä ja vääristävät näön.

Ilman aurinkoa ei olisi varjoja. Ja pimeys onkin vain monimutkainen kudelma niitä. Useimmat varjot, ovat valon puutetta, mutta eivät kaikki. Pieni osa siitä pimeydestä, joka saa lattialle unohtuneet laukkumme näyttämään kuolleelta koiralta, on peräisin suoraan taivalta, kuun pimeältä puolelta, ja tähtien ytimistä.


Itse pelkään pimeyttä, tätä synkeää valoa, joka vie näkökyvyn. En erota, vaaniiko joku huoneen ovella, taikka onko vieraan käsi painautunut ikkunaan. Pienenä valo säikäytti möröt pois, yölamppu loi turvallisen kuplan, jonka sisälle ei paha päässyt. Edelleenkin rippikoulun käyneenä jos pelkään liiaksi Kaunaa sängyn alla, annan lukuvaloni loistaa kirkkaana, eihän se mitään haittakkaan (paitsi ehkä sähkölaskua).

Kuitenkin joskus, rakastan varjoja ja pimeyttä, ne luovat tietynlaisen suoja, ja rumat asiat jäävät varjojen alle. Pimeys tuo lohtua. Poskilla hohtavat kyyneleet ainoastaan kimaltelevat hennosti

Illalla

Illalla, mikä erinomainen otsikko.

Tämä ilta ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin suunnitellut katsovani Harry Potter ja Viisaasten kiven ja syöväni samalla popcornia.

Liian suuret haaveet pienellä tytöllä.

Ensimmäinen takaisku: Ei popcornia.

Ratkaisu: Leikkasin itselleni juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Toinen takaisku: Ei Harry Potteria. Etsin kyseistä elokuvaa 15 minuuttia, käänsin koko talon ylösalaisin.
Ratkaisu:Fin-tv auki.

Kolmas takaisku: En löytäny kuumavesipulloani mistään.

Ratkaisu: Soitin äidille ja löysin pullon.
Jalkojani särkee, huone kaaoksen vallassa, sänky täytyy tyhjentää, jotta pääsisin makaamaan, voi kumpa jalkonani ei särkisi... Miksein leffaa löydy, sen pitää olla täällä jossain! Koira ulvoo, sekin pitäisi viedä ulos, mutta en pysy pystyssä...

Loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja pettynyt, että melkein purskahdin itkuun. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Laitoin Ipodin soimaan, ja Haloo Helsinki alkoi soimaan...

"Nyt hihnalle laukku, ja viimeinen kuppi naamaan..."

Nostin pääni ylös, tsemi päälle. Heitin tiellä olevat kamat lattialle, otin tarpeelliset asiat lähelle, ja nyt istun sängyssä tietokone sylissä ja kuumavesi pullo jalkojen päällä. Elämä näyttää taas mahdolliselta.

Ikävä kyllä kidutin teitä nyt tälläisella, minulla on kaksi muutakin postausta työn alla, mutta ne vaativat kumpainenkin yhden piirroksen, ja niiden viimeistelyyn minulla ei juuri nyt olla voimia/halua.
Tuota sotkua kadun vielä huomenna pitkään ja hartaasti...

Ps.Tämän päiväiset golfkisat menivät aika mielenkiintoisesti. Pelasin surkeasti, mutta ai että on hauska katsoa ihmisiä, jotka ovat yleensä ah, niin vakavia, ja juotuaan mukavasti muuttuvat kerrassaan ilopillereiksi! (Kisamaksuun kuului myös niin paljon juomia, kuin vain pystyy itseensä imemään.) Sainpas myös Rähinä-lippiksen yhdeltä ilopilleriltä. Samainen mies kutsui minua Lodeksi. Ei ole helppoa nykynuoren elämä...

Ihmisyyden Sirpaleet (Pienille Kuolemaantuomituille)

Maailma repeää kahtaalle, pilvet tummuvat ja tumma veri hyökyy kaduille. Satakieli menetti äänensä.
Tai ehkei ihan, ehkei vielä.

Maailma on julma paikka, sen tietävät kaikki. Ihmiset myöntävät sen, ja haluavat muutoksen. On myös iloinen uutinen, me voimme vaikuttaa siihen. Sekin tiedetään, tosin harva myöntää sitä itselleen.
"Mitä me voimme tehdä, ei yksi ihminen vaikuta mihinkään."

Ei, yksi ihminen ei tuo Äiti Maalle helpotusta sen tuskissa, ei paranna ihmisiä sairaudestaan, ei tuo Taivaalle lohtua. Kuitenkin, jos me päättäisimme, ettemme aiheuttaisi enää pahaa kenellekkään, siinä olisi jo muutama ihminen enemmän. Ei maailmasta tulisi utopiaa, jossa kukaan ei kuole ja on vain sateenkaaria ja My little ponyja, mutta ainakaan, maailmasta ei tuli pahempaa paikkaa, ei meidän takiamme.

Maailma on sirpaleina, ihmiset ovat sirpaleina. Emme kestäneet katsoa peilikuvaamme, joten särjimme sen. Uskovaisten mukaan, seuraava askel ei ole pelastaja, ei messias, joka liimaa taas sirpaleet yhteen. Seuraava askel on maailmanloppu.

Minä en usko, että tämä on tässä, tosin, en itsekkään tiedä, mitä voisin tehdä. Ja silti... tässä minä olen.

Kuunnellessani Stam1nan albumia Viimeinen Atlantis, joka kertoo maailmanlopusta, sain osan maailmantuskastani myös paperille.

Idolini Hector, levynsä Kadonneet lapset kansikuvassa. Maailmantuskaa tosiaan, levyn nimikkokappale kertoo synkistä ajoista mielisaitaalassa.

Tuttuni ehdotti minulle krusifiksin piirtämistä. Kun tämä päätyi samalle aukeamalle Strappadon kanssa, kidutuskabinetti oli valmis.
Strappado on kidutuskeino, jota suosittiin laajalti keskiajalla. Menetelmän tarkoitus on murtaa olkavarret ja solisluut. On varmaan turha kertoa, mitä strappado tarkoittaa.


Anna on se pieni kidutettu tyttö minussa. Aina kun minua sattuu kovaa, ja tunnen itseni heikoksi, päästän Annan paperille. Kidutettujen ihmisten piirtäminen tuntuu olevan minulle elinehto aikaajoin, mutta Anna on minulle piirroksistani tärkein. Ehkä senkin takia, koska se on näistäkin kärsivistä ainoa, joka ei tarvinnut mallia elääkseen. Ehkä myös, koska tytöllä kuvassa, ei ole enää paljoa elinaikaa jäljellä.

Niin Vähän On Aikaa

Todellakin, aikaa on vähän, mutta tällä kertaa en ikävystytä teitä vatvomalla ihmisen merkityksettömyydestä. Se on tarkemman tarkastelun ansaitsema aihe, mutta jos haluatte sammuttaa nälkänne tämän asian suhteen, suosittelen Stam1nan Elämän Tarkoitusta

"... olemme lenkkeinä ketjussa hetken, ja siinä kaikki!"

Ah, todellakin, Hyrde on nero.

Kuitenkin, otsikkoni viittaa huomattavasti vähäpätöisempään asiaan. Omaan suuruudenhulluun keksintööni & tavoitteeseeni:

Tavoite: Minä, Paratiisilintu, luen kaikki seitsemän Harry Potteria ja katson kaikki DVD:llä julkaistut elokuvat VIIKON SISÄLLÄ.

Syy: Viimeisen Potterin ensi-ilta lähestyy, valmistautuminen on syytä tehdä huolella.

Ja aikaa on vähän, mutta tsemi on päällä!

Innostuin piirtämään vaihteeksi Degas'n tanssijoita. Aivan liian kauniita minun mielestäni, ja vaatimattomat söherrykseni eivät tee niille oikeutta. Haluaisin osata ikuistaa hetken, kuten Degas, vangita ilmeet kuin Da Vinci sekä piirtää omat uneni Dalín tapaan.

Kuitenkin, tässä piirroksiani, sekä aito ja alkuperäinen Degas, joka löytyy postauksen alkupäästä.

Ei Mittään (Työttömän Arkiviisu)

Ei mitään. Ei yksinkertaisesti mitään. En keksi kirjoitattavaa, ei minulle tapahdu mitään jännittävää. Yksi iso oravanpyörä, tai ainakin siltä tuntuu. Ei tapahdu mitään, mitä todella haluan...

Tämä oli mielenkiintoinen päivä. Olin ensimmäisissä isoissa junnugolfkisoissa, ja joo, meni aika penkin alle. Löin 105 kertaa (no, minun kuuluisi pelata 94), ja se ei ole hyvin. 47 ensimmäinen ysi ja takaysi 58, mitä hemmettiä tapahtui? En ole varma haluanko edes tietää...
No, sainpas ihania uusi golfhousuja, kai sekin on jotain.

Jouduin odottamaan muiden saapumista kierroksilta reilun tunnin. Mikäs siinä piirtäessä, mutta tanssijani ei onnistunut, Kädet olivat kömpelöt, asento jäykkä, ja ojennettu jalka ei ikinä mahtunut kuvaan. Kumitettuani tanssijan muutaman kerran, päätin sen sijaan kirjoittaa millainen tanssija on. No, piirroksesta tuli kertomani mukaan aika kaunis, ja sivu täyttyi pienistä harakanvarpaistani. Tekstiä syntyi yllättävän helposti.

Olen liian kiinni golfissa, tai ainakin siltä minusta tuntuu. En välttämättä haluaisi olla siellä aina, mutten kestä olla muuallakaan. Veljeni pääsi promme (golfopettaja) caddieksi huomisiin golfkisoihin, ja minäkin haluaisin. En vain tiedä, kehtaanko pyytää klubimme ammattilaista ottamaan minua caddieksi. Tosin, olen todennut pitäväni caddien toimesta huomattavasti enemmän kuin itse kisoissa pelaamisesta.

Tein uuden soittolistan iPodilleni, Hyvää Yötä Bambi => Nuku Idiootti
Pääosaa esittää Hectorin Työttömän Kehtolaulu, jonka sanat ovat huikaisevan kauniit.

Ps. Sori, viljelen taas golftermejä, mutta koittakaa kestää, kyllä tämä tästä.

Lähes Onnellinen Mies vol2

Ah, alan toistaa itseäni. Kuinka suloista. Minä olen lähes onnellinen, en tosin mies, mutta kuitenkin. Eri tavalla vain, kuin viimeksi. Silloin minulla oli melkein kaikki haluamani. Poikaystävät, ystäviä, koulu sujui, kaikki noudatteli tuttua ja turvallista kaavaa. Olen taas lähes onnellinen. Kuitenkin aivan eri syistä.
Lähimmiltä ystäviltä en saa muuta kuin satunnaisia haukkuja. Rakkaani ei edes (luullakseni) huomaa minua. Jos jokin asia silti tältä taholta minua lämmittää, en voi kertoa kenellekkään, en vain voi. Asioiden pitäminen sisällään ei tee minullekkaan hyvää. Ja lisäksi, olen huomannut itsessäni huolestuttavia teinix-piirteitä. Tuijotan usein tyhjyyteen. Ei kuulosta kovin hyvältä.
Olen kuitenkin... rauhallinen. En jaksa suuttua, kiljua tai itkeä. Miksikö? Koska en enää välitä, en samalla tavalla. Nautin pienistä asioista (näen rakkaita ihmisiä, silmänruokaa (vaikkakin satunnaisesti), uskallan puhua hyville tyypeille ja ja ja ja... ja isot asiat menevät, jos ovat mennäkseen.
Olen alkanut taas piirtää pitkästä aikaa. Käsiä, kasvoja, valoa ja varjoa. Loputonta piirileikkiä, joka ei lopu edes kun kynä laskeutuu. Piirrän kaikkialla. Olen kokoajan golfkentällä, joten kaipa uutukainen piirustusvihko ja kynät ovat seuranneet minua sinne. Ja voin sanoa, että siellä ei välty kommenteilta, tosin useimmat ovat positiivisia. Osaan siis muutakin kuin olla ärsyttävä ja väittää vastaan!

Isäni kysyi minulta äsken, mikä on tärkeintä mielestäni elämässä.
Vastasin, elää vahingoittamatta muita. (Kokemusta on.)
Hänestä vastaus oli hyvä, mutta oma mielipide oli, että ystävät ovat tärkeimpiä.

Hiero nyt suolaa haavoihin.


Kommentit ovat jälleen tervetulleita KAIKILTA, ja uhraan teille nyt yhden kallisarvoisista hymiöistäni: :)