Lähes Onnellinen Mies vol2

Ah, alan toistaa itseäni. Kuinka suloista. Minä olen lähes onnellinen, en tosin mies, mutta kuitenkin. Eri tavalla vain, kuin viimeksi. Silloin minulla oli melkein kaikki haluamani. Poikaystävät, ystäviä, koulu sujui, kaikki noudatteli tuttua ja turvallista kaavaa. Olen taas lähes onnellinen. Kuitenkin aivan eri syistä.
Lähimmiltä ystäviltä en saa muuta kuin satunnaisia haukkuja. Rakkaani ei edes (luullakseni) huomaa minua. Jos jokin asia silti tältä taholta minua lämmittää, en voi kertoa kenellekkään, en vain voi. Asioiden pitäminen sisällään ei tee minullekkaan hyvää. Ja lisäksi, olen huomannut itsessäni huolestuttavia teinix-piirteitä. Tuijotan usein tyhjyyteen. Ei kuulosta kovin hyvältä.
Olen kuitenkin... rauhallinen. En jaksa suuttua, kiljua tai itkeä. Miksikö? Koska en enää välitä, en samalla tavalla. Nautin pienistä asioista (näen rakkaita ihmisiä, silmänruokaa (vaikkakin satunnaisesti), uskallan puhua hyville tyypeille ja ja ja ja... ja isot asiat menevät, jos ovat mennäkseen.
Olen alkanut taas piirtää pitkästä aikaa. Käsiä, kasvoja, valoa ja varjoa. Loputonta piirileikkiä, joka ei lopu edes kun kynä laskeutuu. Piirrän kaikkialla. Olen kokoajan golfkentällä, joten kaipa uutukainen piirustusvihko ja kynät ovat seuranneet minua sinne. Ja voin sanoa, että siellä ei välty kommenteilta, tosin useimmat ovat positiivisia. Osaan siis muutakin kuin olla ärsyttävä ja väittää vastaan!

Isäni kysyi minulta äsken, mikä on tärkeintä mielestäni elämässä.
Vastasin, elää vahingoittamatta muita. (Kokemusta on.)
Hänestä vastaus oli hyvä, mutta oma mielipide oli, että ystävät ovat tärkeimpiä.

Hiero nyt suolaa haavoihin.


Kommentit ovat jälleen tervetulleita KAIKILTA, ja uhraan teille nyt yhden kallisarvoisista hymiöistäni: :)