Niin Vähän On Aikaa vol. 2

Olen laiska. Myönnän. Hmm, tauko tuli inhottavana yllätyksenä (eniten ehkä itselleni), joskin se tuli varmaankin tarpeeseen.

Havahduin maanantaina kamalaan tosiasiaan. Lomaa oli kulunut kauan, liikaakin. Vikko, kolme, viisi, seitsemän viikkoa oli kulunut ja edelleenkin turvauduin vielä viime viikolla siihen, että nythän on kesä, ja sitä jatkuu melkein ikuisuuden. Mutta niin ei ole.

Lisäksi kesän loppuminen tarkoittaa muutakin kuin palaamista ohdakkeiselle opintielle. En voi enää viettää kaikkea aikaani golfkentällä, ja se vie minun ja tuota... erään ihmisen yhteistä aikaa. Tai pikemminkin sitä aikaa, jolloin voin olla hänen lähellään. Nyyhkyäkö? Jeps, samaa mieltä, inhottaa olla näin pehmeä.

Uskoin aina olevani immuuni, jotenkin suojattu liioilta tunteilta. Mistä tahansa tilanteista saattoi selvitä silmät kuivina ja suu tiukkana viivana. Nykyään minua itkettää usein ja kävelen pää roikkuen. Ehken olekkaan niin immuuni kaikelle, mitä olen halunnut uskoa.

Ihmisten menettäminen on inhottavaa, pienetkin menetykset alkavat sattua jo todenteolla. Talven tullen menetän golfin, ja saan takaisin lajin, ja sen mukana olevat ihmiset vasta keväällä. Pelkään, että eräs, joka ei ole edes ystävä, vaan lähinnä hyvänpäiväntuttu ja melko ihana näky, lähtee kokonaan talven tullen, ja tälläiset ajatukset masentavat.

Miksikö ruikutan näin paljon? Koska olen minä, ja en voi enää vuodattaa tätä hirveän monelle ihmiselle, niin viattomat lukijani saavat kärsiä. Piristysruiske teille. Ajattelin tarjota teille seuraavalla kerralla täyden pääsyn ajatuksiini, kirjotan niin sanotun ajatustulvan. Ehkä silloin saisin itsekkin niistä selkoa.




Täytyy myöntää, että tämä näky pelasti päiväni, ja monta sen jälkeenkin. Maalla näkee kaikenlaista.