One Thing Part 1

Piristäviä ihania asioita. Kuin saippuakuplia, jotka pirskahtelevat kaikkialla ympärillä ja heijastavat kaikki maailman sateenkaaret. Lopuksi ne puhkeavat poskea vasten, viileinä suudelmina jäävät elämään iholla.

Ysiluokka todella on stressaavaa, nyt minä sen oivalsin. Joten päätin listata muutaman ihanan asian, tänään oivallettuja, pelastusrenkaita, jotka nostavat pinnalle, kun koulu painaa liikaa päälle. Ajattelin tuoda tietoonne näitä selvitymiskeinoja noin viikon kuluessa, torstai on omituinen päivä aloittaa, mutta kun inspiraatio alkaa, mitä sitä estelemään.

Tänään mennään runoilla. Luin muutamassa illalla Pablo Nerudan Andien Mainingit, ja kokemus ei sinänsä ollut erityisen oivaltava tai ihana. Omituinen lähinnä. Sivujen väliin päätyi kymmeniä kirjanmerkkejä, halusin muistaa jokaisen sivun, jossa oli edes yksi kaunis säe. Kuitenkin väsyneelle stressikimpulle, kuten itselleni, en suosittelisi tätä luettavaksi. Mutta onhan niitä muitakin runoja ja runoiljoita.

Silkkiturkki ruususuu
pieni kissa Krumeluu.
Pienen pieni kissa
istuu aatoksissa.
Missä on se suuri puu,
jossa niin kuin omenoita
kasvaa hiirenpenikoita?
Puuta vain kun ravistaa
sata hiirtä putoaa.
Niitä sitten popsimalla
söisi suuren sienen alla.
Kissa Krumeluu
pieni ruususuu.

Äitini löysi kirjahyllystä Tunteellinen siili ja muita suomalaisia eläinrunoja -kokoelman. Nostalgiaa oli ilmassa, kun selailimme sitä, ilman surempia sanoja tai puhetta. Ehkä sekin pääsee kirjahyllyyni, lapsenmielinen kun olen. Oravan pesä kuulostaa aika kauniilta laulettuna, vieläkin. Kai palan lapsuuttaan voi säilyttää,





vaikka onkin yhdeksännellä luokalla ja kuuntelee Stam1naa.

Väärin

Suklaan tuoksu ei leiju huumaavana, vaan tuntuu ällöttävältä sieraimissa. Viimeksi minusta tuntui samalta 8-vuotiaana, jolloin söin Kindermunan kipeänä, ja oksensin. Meni pitkään, ennen kuin saatoin taas syödä suklaata.
Punaiset penkit ovat suuret ja sali himmeä. Istun polvet koukussa, kädet jalkojen ympärillä. Yritän pitää itseni kasassa, etten luhistuisi. Valkokankaalla Aku Hirviniemi lyyhistyy kasaan suu veressä. Näen sen vain vilaukselta sumuverhon läpi, jonka jälkeen palautan pääni takaisin polviin ja jatkan nyyhkyttämistä.

Härmä-elokuva loppuu aikanaan, ja vaapun ulos salista. Kyyneleet tuntuvat vieläkin märkinä poskilla. Ne maistuvat suolaisilta.
Talutan pyörää läpi keskustan jälkipuidessani elokuvaa ystäväni kanssa. Silmät tuntuvat jälleen sameilta, kun mielikuvat saapuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Akun roolihahmo Kalle heittämässä puukkoa ja laulamassa. Kalle vitsailemassa, onkimassa, puolustamassa ystäväänsä. Kalle seinänvieressä kuolleena.
Nimet alkavat mennä sekaisin, kun vain yksi lause takoo päässä:
"Ne tappo Akun, jumalauta ne tappo Akun."
Jaksan harvoin surra kirjaa tai elokuvaa jälkeenpäin. Lemmikaupan tyttöjä lukiessa itkin hulluna, mutten vaivannut sillä päätäni myöhemmin. Mutta Härmällä oli minuun samanlainen vaikutus kuin Nälkäpeleillä. Yhä uudelleen ja uudelleen toistelen mielessäni, kuinka väärin Akun, eikun Kallen kuolema oli.
Ensimmäinen kerta, kun näen Hirviniemen roolihahmossa. Silloin hän tietysti menee kuolemaan. Aivot eivät tottele, en suostu ajattelemaan tätä elokuvaksi. Kotona halusin vain itkeä ja fiilistellä elokuvaa. Olosuhteet oliva kaikkea muuta kuin hyvät, pelasin siis niiden mukaan.

Yritän eritellä syitä, miksi Härmän raakuus järkytti. Yleensä en paljoa hätkähdä normaalien elokuvien tappokohtauksista, miksi siis nyt?
Luulen syyn johtuvat suomalaisuudesta. On erilaista nähdä suomalaisten koomikoiden ja hymypoikien kaivertavan toisten päänahkaan reikiä. Ja valkokangas, se nyt oli asia ihan erikseen.
Ja ehkä näyttelijän, josta pitää kovasti, "kuoleman" näkeminen ei helpottanut. Arvostan kuitenkin Akua näyttelijänä entistä enemmän. Ja suomalaisia elokuvia.
Suosittelen Härmän katsomista, Suomesta ei löydy montaa noin loistavalla kokoonpanolla tehtyä hienoa elokuvaa.