Jossain ääriviivat on

Tämä on tälläinen... paska otsikko again. Murr Hector, nimeä biisisi paremmin.
Kuitenkin, sain rippilahjaksi (naimalupa taskussa) mm. piirtokynäsetin ja mustan piirtokirjan. Viikon aikana on syntynyt kaikenlaisia söherryksiä, mutta näissä seuraavissa oli sentään jotakin ideaa.
Hehee, oli pakko piirtää Mer (Ellen Pompeo, Meredith Grey Greyn Anatomiasta)Minä jumitan ilmiselvästi käsissä, no pääsipä uusi rippiristinikin kuvaan.


Omakuva paraskuva. Ehkei nyt sentään, mutta ainakin (hattu) on näköinen.


Piirtelin tämän golfkentällä. Uteliailta silmiltä ei voi välttyä, onneksi en saanut kovin pahasti kettuilua osakseni. Onpa ryppyinen käsi, ei voi muuta sanoa.

Mitä mulle kuuluu?

Aika lailla paskaa. Mulla oli tässä hyvä ja kuvaileva teksti, mutta tietyt ihmiset vaativat sen poistamista, eivät ilmeisesti halunneet katsoa peiliin, ihan miten vain.

Mä en välitä, kuitenkana mistään ei koidu mitään hyvää. Kuolin sisältä.

Kerran, kun ystävät pettävät, sen kestää. Arvet jäävät, mutta henki pysyy. Toinen kerta on asia erikseen. Voisin lopettaa kaiken, mutten voi. Muutama ihminen jäisi itkemään, mutta heidän ja tulevaisuuden vuoksi kannattaa elää. Olen ehkä tunnevammainen, mutta nyt, haluan olla vahva. En halua olla kynnysmatto, en enää. Kaikki päätyy kuitenkin valtavalle kaatopaikalle, sinne voi saapua roska-autolla, tai limusiinissa liput liehuen. On myös kolmas vaihtoehto. Voi juosta tuuli hiuksissaan ja kukka korvan takana ja pysähtyä aivan kuilun reunalle. Valita voi.

En tiedä miten jatkaa, tai selvitä. Mutta pakko se on. En halua joutua limusiinin kyytiin.

Stam1na, Likainen Parketti

Niin Vähän On Aikaa

Viikko rippileirillä... Kokemus, joka on pakko kokea, ja jota ei voi unohtaa. Alku oli tuskaa. Kaipaus kotia, harrastusta ja kaikkea muuta kohtaan oli suuri, ja epäilys, että tämä muuttuisi ei kadonnut. Oli pakko soittaa hyvälle ystävälle, itkeä puhelin korvalla ja kuunnella lohduttavia sanoja. Kaikki sanovat rippikoulusta, että ensimmäinen päivä on tuskaa, toinen siedettävä ja viikon lopussa ei haluaisi lähteä. Kaikki sanovat noin. Kuitenkaan sitä ei usko, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Ensimmäisten päivien surun ja oksentelun jälkeen kaikki alkoi rullata. Raamikset, uudet ystävät ja yksi helvetin komea ilmestys auttoivat kummasti. Päivän skaboissa tuhosin melkein hattuni, kantaessani sillä vettä ja raamiksissa olin ensin ainoa, joka avasi suunsa. Iltaohjelmia odotti aina innolla. Laulut, jotka kävivät aina tutummiksi ja tutummiksi, uudet ja tutut leikit sekä isosten hulvattomat sketsit olivat... olivat... no sitä ei haluaisi unohtaa.

Saunominen ja sitten uiminen ensin jäätävässä, mutta sittemmin lämpimämmässä meressä olivat aika rentoja. Saunalaulun, ja sen jälkeisen Maamme laulun jälkeen kaikki juoksivat pitkänä vanana veteen. Huomaa, että osaan Maamme laulun sanat hyvin, aloitin laulun komeasti:

Maa on niin kaunis...

Rassella (isosella) oli hauskaa muistuttaa siitä yhä uudestaan ja uudestaan.

Vikana päivänä olivat leiriolympialaiset ja yksi peleistä oli Tuo minulle. Leikin johtaja nimeää esineen (esim. voikukka), joka pitää tuoda hänelle. Viimeinen tehtävä oli koko ryhmän yhteinen ja se kuului:

Tuo minulle... TUOMAS!

Siitä alkoi helvetillinen juoksukisa. Juostuamme hyvän tovin, minä löysin armaan isoseni (hehee, Hopo oli meidän ryhmämme isonen). Hän piilotteli saunan terassin alla ja kuulemma... huoh, minun piti kantaa hänet kisapaikalle. No jonkun sadan metrin matka ei ole mitään... Mikäs siinä kun kantaa 25 kiloa painavampaa otusta repparissa. Auts, auts, auts!

Paikan pihalla oli kiikkulauta. Tuskin kukaan loppujen lopuksi muisti, että se on lasten leikkikalu. Ei siinä vaiheessa kun sitä käytettiin ihmisten lennättämiseen, ja kun molemmilla puolilla on neljä viiva viisi ihmistä. Vieläkin aika raiskattu olo.

Palautin mieleeni vanhan taidon ja punoin toistakymmentä eriväristä ranneketta. Suuri suosio, ainakin käsillä oli koko ajan tekemistä.

Loppujen lopuksi sitä huomaa, kuinka ujo on. On vaikea saada itsensä juttelemaan vieraiden poikien kanssa, ja yrittää saada joku tietty ihminen huomaamaan itsensä. Kai sitä luottaa enemmän pitkiin katseisiin, suoraan tuijotukseen, sekä otsatukan alta tiirailuun. Ja kai se sattuu, kun joku no, sanotaan vain joku makaan saman peiton alla ja tekee ties mitä uuden ystävän kanssa. Kynä vain käteen ja tuska paperille. Aina ei voi katsoa.

Kiitos kuitenkin kaikille mukana olioille. Tuota aikaa ja ihmisiä jään kaipaamaan...

Ps. Ja nyt perkele nitä kommentteja peliin. On inhottava kirjoittaa ja kirjoittaa ilman mitään vastakaikua.

Jos Lukisit Kuin Kirjaa

Arg, huono HUONO otsikko. Jos käyttäisin hymäreitä, surunaama koristaisi sivua. Tajusin taannoin, kuinka monia kirjoja olin hyljeksinyt. Moneen kertaan luetut sarjat pölyttyivät hyllyissä ja fantasiakirjani hohtivat kultaista valoa, ja pyysivät lukijaa. Tai ainakin siltä minusta tuntui. Luin kuitenkin Siljan laulun, jota en viimeaikoina ollut huomioinut. Tajusin joskus löytäneeni lempikirjani lukiessani kyseistä opusta, ja mielipide ei ole muuttunut. Ehkä päinvastoin. Kuvailut, pätkät musiikista ja ajatusvirrat ovat hyvin samantapaisia kuin omani. Tarina on unohtumaton ja oma unelmani. Mitä muuta voi tyttö toivoa kirjalta?

...Aneten lenkkitossu rummutti ja kitara nojasi reittä vasten. Ulkoovi oli auki ja kuuset seisoivat jykevinä vastapäätä Siljaa. Anette vilkaisi häntä ylimielisesti. Siljan sormenpäissä alkoi pistellä. Odottakoompa vain. Hän sulki silmänsä ja aloitti...

...Hiekka rapisi kenkien alla. Kesä kietoutui kutsuvana ympärille, sulki heidät käsivarsiensa sisään ja kuiski tarinoitaan tuulen matkoista, heinäsirkkojen juhlista ja päivänkakkaroista, jotka pitivät salaisuutensa, vaikka ihmiset kyselivät niiltä kyllä vai ei. Tulevaisuus välkkyi horisontissa: mitä lähemmäs sitä käveli, sitä enemmän se muuttui...

Siinäpäs kaksi kohtaa, jotka ensiavauksilla sattuivat käteen...
Päätin ottaa vastaan helpon urakan ja lueskelen kaikki fantasiasarjani läpi kesän aikana. Kauan odotettu kutsu kävi ja odotan urakkaa innolla. Fantasiakesä, täältä tullaan!