Olen Nielaissut Kuun

Kuu valtaa tilaa mielessäni ja kehossani. Menetän oman säteilyni, en ole enää tähti, enkä aurinko. En edes hehkulamppu, joka säteilee saadessaan virtaa. Olen kuu, nielaisemani taivaankappale muutti minut.
Koska se tapahtui? Milloin lakkasin valaisemasta muita ja siirryin elämään vain muiden säteilyllä?

Olen toisinaan näkymätön. Inhoamieni ihmisten seurassa muutun mykäksi ja haihdun olemattomiin, sulaudun seinään harmaaseen. En ikinä valkoiseen, aina siihen likaisen haarmaaseen. Olen epävarma ja sätky, tärisen valon puutteesta ja kietoudun usvaan, jonka pitäisi suojella minua.
Usva ei suojele, se saa katoamaan.



Mutta kun olen onnelinen, kun minua ympäröi ilo, saan hohteeni. Silloin elän. Elän muitakin kuin likaisenharmaan seinän vuoksi, elän maailmalle, imen kuulleni sitä valoa, jota se tarvitsee synkkinä aikoina. Eilen säteilin, olin osa elämää, osa iloa. Valo ei hävinnyt edes omassa huoneessa. Päiväkirjani sai osansa säteilystä.

Auringonpimennys lähestyy. Joulu saa auringon loistamaan kirkkaana ja sitten... se sammuu. Peittyy pilvien taakse ja minä palelen. Huudan unissani ja elän rajalla. En halua varjoon, tahdon tuhota kuun minussa, kiven joka saa loisteen pimentymään. Kuu on kuitenkin osa minua. Osa, joka tekee minusta välillä oudon, surullisen ja saa silmäni kasvamaan. En voi enää luopua kuusta, menettäisin liikaa itseäni.

Mutta joskus, joskus tuntuu, kuin jopa minunkin silmissäni loistaa pienet tähdet.

Tuntematon Sotilas

Säästelin tätä otsikkoa aivan tätä varten. Kirjan ja laulun nimi osuvat hyvin päällekkäin, like a destiny.

Kirja: Tuntematon Sotilas
Kirjalilija: Väinö Linna
Ilmestymisvuosi: 1954
Arvio: Ei tätä voi unohtaa.

Äidinkielessä käsiteltiin pitkin syksyä suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Aihe toi mukanaaan Seitsemän veljeksen ääneenlukemiset, sekä kammoksutut kirjailijaesitelmät (minulla vielä edessä).
Aihe oli kuin minulle tehty. En voi väittää tietäneeni ennen tunteja paljoakaan kyseisestä aiheesta, mutta kiinnostus on... no sanotaan vaikka, että tälläiset asiat ovat lähinnä sydäntäni.
Eniten koskettivat tunti, jolloin puhuimme Sydämeni laulusta (Tuonen lehto, öinen lehto), jossa yleisen tulkinnan mukaan toivotaan pienokaisen kuoleva, ennen kuin se kokee pahaa maailmaa.
Toisella tunnilla käsiteltiin Väinö Linnaa. Elokuvasta tutuksi tulleen Täällä Pohjan Tähden Alla ruotiminen ei antanut paljoa. Tuntemattoman kanssa kävi toisin. Henkilökuvauksia luettuani, ja opettajan spoilattua muutama kuolema, päätin yrittää mahdotonta urakkaa. Halusin luke sotaromaanin. Ei helppo juttu pasifistille.

VAROITUS, SPOILERI IRTI!

Kirja jätti jäljet. Rakastuin, jäin koukkuun. Vaikea kuvitella, että jokin sotaromaani saattaisi vaikuttaa niinkin syvästi, mutta ahmin kirjan loppuun muutamassa päivässä, ja suunnittelin lukevani opuksen uudestaan ennen vuoden loppua.

On hankalaa selittää, miksi näin. Kai rakastuin hahmoihin. En mieltynyt erityisemmin rakastettuun Hietaseen, taikka Ylen Sankeaan Prihaan (Vanhalaan). Koskela oli minulle sydäntä lähellä. Oli, hän likimain tappoi itsensä kirjan loppuvaiheilla. Koskelassa oli jotain liikuttavaa, vakaata ja rauhallista. Oli vaikea lukea Koskelan epätoivosta sodan loppupuolella. Ville Vaitelias oli suojamuuri sodan kauheuksilta.
Toinen hahmo oli Antti Rokka, jolle löytyi jopa esikuva Linnan sotatovereissa. On hyvä tietää, että joku niin ihana ihminen on oikeasti elänyt, ja selvinnyt sodasta. Rokka oli mies, jonka asenne oli kohdallaan. Piittaamattomuus kuriin, itseluottamus, rohkeus ja huumorintaju. Kaikki se, sekä aivan käsittämätön murre, tekevät Rokasta lempihahmoni. Tappamisen ja vihan keskellä, nauroin monesti vedet silmissä.

Luin kirjaa tunneilla, ja pitkälti keskellä yötä. En voinut lopettaa, aivan kuin magneetilla, olin kiinni kuolemassa. Välillä sappi nousi suuhun, ja normaali puolustusmantrani: Ei oikeasti, ei tälläistä ole oikeasti tapahtunut, alkoi automaattisesti, kunnes sain vaiennettua sen. Kaikki se tapahtui oikeasti. Ne asemat, jotka verenmaku suussa vallattiin, metri metriltä raivattiin metsää, menetettiin kaikki taas tuhansien hengillä.

Loppu oli vaikuttava. Itkin itseäni heijaten kymmenen minuuttia putkeen ja nauroin silti aina ajoittain Vanhalan kommenteille. Hyvänä kakkosena pieni ja sisukas Suomi... Puskaryssä, pensasneuvostokansalainen, khihihi.
Aika velikultia...

Uni 8?

Otsikosta:

E n t i e dä

Ä l k ä ä k y s y k ö

E n o s a a v a s t a t a

Näin taas unta viime yönä. Tiedän, ei mitenkään erikoista, mutta se sai ajattelemaan. Uni oli melko taianomainen, täynnä magiikkaa, silloin pelkkää arkea.
Unet ovat outoja, minun eivät ole poikkeuksia, ja muistan nähneeni unta noin viitenä yönä seitsemästä. Rakastan niiden näkemistä, unilla on toinen valtakunta.
Ennen unieni ihmiset olivat satunnaisia. Nykyään, ei niinkään. Yksi ihminen vierailee aina unissani, samapa tuo, mitä ne koskevat, hän häilyy jossain taustalla.
Muutama yö sitten hän katosi taustalta. Hän tuli suoraan luokseni. Uni oli lyhyt, liian lyhyt. Hän piti minua lähellään... Vain piti minua lähellään ja kysyi olenko kunnossa. Hassua, miten noin arkipäiväinen uni voi tuntua niin lohdulliselta.

Palaan viimeöiseen uneeni. Siihen maagiseen ja mielenkiintoiseen. Eräs melko satunnainen ihmien vilahti uneni lävitse, sellainen ihminen, jonka olemassaoloa en ollut edes muistanut. Ja ajattelin häntä huomaamattani koko päivän.
Miksi oikein ajattelin häntä koko päivän? Koska näin hänestä unta, sehän on selvä. Unissahan käydään läpi päivien tapahtumia ja käsitellään tietoja, täysin järkevää.
...mutta hädintuskin olen muistanut hänen olemassaoloaan viime viikkoina...
Ohjailivatko ajatukseni untani?
...vaiko uneni ajatuksiani?

Se, mitä ihmien näkee, ja miksi, nukkuessaan, on yksi niistä mysteereistä, joita ihmiset eivät ole onnistuneet ratkaisemaan. Tänäkin yönä olen oppinut yhden asian: suurin osa tiedosta on pahasta. En siis välttämättä halua tietää, miksi uneni sai minut ajattelemaan outoja koko päivän...

Suomi-Neito

Itsenäisyyspäivä ansaitsee oman postauksensa, vaikka harvemmin miellän itseäni isänmaalliseksi. Koulun juhlassa lähinnä naureskelin, ja kaupungin partiolaisten lipunnostossa keskityin vain omaan kurkkukipuuni. Henkevää.

Päivä ei jatkunut sen isänmaallisemmin, maalatessani muutaman tunnin. Maalatessa kuitenkin sydän lepää. Sielu lopettaa tempoilun ja saatan hengittää vapaasti. Silmäni näkevöt vain värejä ja hetkellistä kauneuden ja rumuuden tanssia.

Myöhemmin iltapäivällä toteutin omaa itsenäisyyspäiväperinnettäni. Ei tavallaan liity aiheeseen, mutta välttämätön asia on katsoa Muumipeikko ja pyrstötähti. Muistaan lapsuudesta kyseisen elokuvan itsenäisyyspäivän elokuvana, ja en riko vieläkään perinnettäni. Elokuva on minulle nolostuttavan rakas, osaan suurimman osan repliikeistä ulkoa, ja etenkin Nuuskamuikkusen ja Nipsun äänet ovat huomattavasti paremmat, kuin tv-sarjassa. Myös animaatio on yksinkertaisesti vain kaunis. Maisemat, värit, maailma. Elokuva antaa rauhaisan tunteen. Pois Tuntemattomat sotilaat ja muut sotaelokuvat! Minulla on omat perinteeni.

Tosin, paraikaa yöpöydälläni on auki Väinä Linnan Tuntematon Sotilas. Annan kirjalle arvoa, se saa myöhemmin täysin oman blogimerkinnän. Hectorin Suomi-Neito ja Tuntematon Sotilas onnistuivat kuitenkin antamaan minulle sitä paljon puhuttua isänmaallisuutta. Vapaa maa, se on paljon, enemään kuin olisi muutama sata vuotta sitten osattu toivoa.
Kliseistä, mutta ehkä se minulle sallitaan. Olen pasifisti, en hyväksy sotaa, mutta minun on pakko kunnioittaa niitä, jotka uhrasivat itsensä ei vain "herrojen" käskystä, vaan meidän kaikkien vuoksi.

Meillä on oma maa, nyt meidän täytyy enää vain pitää siitä huolta.

"Hei hei Suomi-neitonen hei!
Paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei!
Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo ja laulaa:
"Siunattu on ruumiisi tuo, siunattu on ruumiisi tuo..."

Kaipuu

Tänään tunsin itseni aivan sotaveteraaniksi, kuten ystäväni ystävällisesti huomautti. Pyöräillessäni henkeni hädässä kouluun, kaaduin viimeisellä tienylityksellä ja liu'uin juuri koulun portille. Itsetunto sai kunnon kolauksen, sekä moni muukin paikka. Paikalla oli myös yleisöä, tosin se käsitti yhden kiltin sielun, joka vielä auttoi minut sisälle. Seuraavalla välitunnilla kävin laitattamassa ranteisiini tukisiteet illan golftreenejä varten ja nilkutin koko päivän.

Kaipaaminen on kamalaa, on hirveää kaivata asiaa, jota ei ole ollutkaan, mutta vielä enemmän jotakin, minkä on menettänyt, tai minkä voisi saada. En kehtaa kertoa edes enempää.

Nyt on kumman rauhallinen olo, vaikka ranteet haittaavat kirjoittamista, ja treenit menivät huonosti. Sain sytytettyä huoneeseeni muutaman kynttilän, joulukuun alun kunniaksi. Vaikka ei tunnu siltä, että joulu olisi lähellä. Lahjoja ei vielä ole, ja suunnitelmatkin ovat hakusessa. Mutta se kaikki lähtee kynttilöistä.
Kohta aloitan villasukkien kutomisen ja jonkun elokuvan katselun läppäriltä. Olen nolife, ja se ei tee minulle hyvää, mutta antaa olla. Nyt on sentään joulukuun ensimmäinen päivä. Sitä sietää juhlistaa, enhän uskonut selviäväni edes tänne asti.


Karua, vaikka tuon pingviiniraiskan tilanne tuntuu välillä liiankin tutulta.

Ikävä

Minulla ainakin oli, en tiedä teistä. Päätin pitää taukoa, kaikesta loppujen lopuksi rakkaasta, joka oli käynyt vaikeaksi. Piirtämisestä sekä kirjoittamisesta. Ajattelin antaa itselleni tilaa näiden suhteen. Istuin koneen ääreen joka ilta ja petyin. Tekstiä ei vain tullut. S-postivaihtoni kärsi, päiväkirjani, mutta minusta blogini eniten. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä helpompi oli lykätä se tietoisuuden tuolle puolelle. Tänään aika tuntui kuitenkin kypsältä. Ja tässä tämä nyt on. Ei mitään ihmeellistä, viisasta taikka taitavaa, mutta se on jotakin. Minä olen tässä.

Minulla oli ikävä tätä, nähdä mustaa valkoisella, luoda sanoja ja merkityksiä, yksiä minulle, toisia teille.
VAROKAA RAAKOJA MANGOJA
-lukee eräässä pinssissä, tuttuni laukussa. Tekstin voi ymmärtää neljällä tavalla, itse tajusin sen vasta huomautuksen jälkeen. Kuka tietää, ehkä joku voi mieltää tekstissäni jotakin, mitä itse en olisi tullut ikinä itse edes ajatelleeksi.



Kirjoittamisen halun herätti eräs kappale. Kuunnellessa tulee samalla sekä iloiseksi ja surulliseksi, mutta ennen kaikkea haavoittuvaiseksi. Sekä vahvaksi, kuin pystyisin jälleen katsomaan maailmaa. Vastakohtia, mutta silti niin lähellä toisiaan. En halua paljastaa sitä, silloin taika katoaisi ja jäisin jälleen pimeään, kun vieraat veisivät kynttiläni mukanaan.

Ei Tänään

Ei tänään, kyllä huomenna ehtii. Ei tänään, mitä väliä.
Melko yleisiä lauseita allekirjoittaneelle nykyään.
En jaksa tehdä läksyjä, huomenna on kuitenkin yhdeksän aamu.
Miksi lukea kokeisiin, onko arvosanoilla merkitystä?
Maalauksen voi yhtä hyvin aloittaa myöhemminkin, tämäkin urakka on vielä kesken.

Ihan kuin nykyään elämä olisi pelkkiä keskeneräisiä projekteja, tee tämä, tee tuo. Ja jokainen tehtävä on edellistä vaikeampi. Joka iltaiset venyttelyt ovat lastenleikkiä päiväkirjan, saati sitten blogin kirjoittamiseen verrattuna. Tuhertelu voittaa maalauksen aloittamisen kuusi nolla, ja parasta tekemistä on kutominen, aivot voi samantien heittää narikkaan.
Olen yrittänyt siivittää tekemistä erilaisilla ruttineilla. Venyttely on rutiini, ja lähes ainoa.

Marraskuuni on täynnä. Yksi vapaa perjantai. Yksi vapaa lauantai, syntymäpäiväni. Yksi vapaa sunnuntain, isänpäivä. Mitä on tapahtunut, eikö marraskuun pitäisi olla kuolemankuukausi? Haloo lama ja kiireettömyys mihin jäit? Toisaalta olo on helpottunut, nyt tietää, että koko marraskuu ei mene suklaata mässäten.

Käskystä kijoittaminen on vaikeaa, tavallaan. Äidinkielen kirjoitelmat syntyvät kuin vettä vaan, koska on pakko, kirjoittaminen on ihanaa, mutta ilman kannustetta tekstiä ei synny. Hankalaa, jos tekstin aikaan saaminen kerta on ah niin helppoa, miksi pitää pakottaa itsensä koneen ääreen?
Piirtäminenkin kangertelee. Kun pääsee alkuun, työ muuttuu rentouttvaksi ajanvietteeksi. Piirtäessä keskittyy, mutta hyvällä tavalla. Sama pätee tanssiin, virheet eivät haittaa. Saa uskaltaa, voi yrittää.

Viihdytän teitä jälleen Staminalla, olen virallisesti koukussa.
Kaipa tämä biisi on piristysruiske.

Ei tässäkään tekstissä ollut mitään pointtia, puhdasta terapiaa.

Hectorock I

Nyt se on tapahtunut. Tiesin näin käyvän, myönnän sen. Äskeinen otsikko ei ole Hectorin kappale, vaan albumin nimi. Olen rikkonut kaavan, ja nyt siitä laistaminen alkaa olla jo aivan liian helppoa. Kuitenkin, ajattelin esitellä suosikkini levynkansista. Jep, ei musiikin, vaan puhtaasti kuvituksen perusteella. Lista tulee hiukan heittämällä, ja tietenkin unohdan puolet ihanista ja kauniista, ja kadun valintojani huomenna, mutta näillä kansilla on merkitystä.

V
Cat Stevens, Remember

Kai kannessa on ollut jotain mielenkiintoista, väreineen ja maisemineen, kun siitä on yrittänyt saada selvää Ipodin pieneltä ruudulta. On vieläkin.
Suosittelen:Wild World Eläytyminen iskee kerta toisensa jälkeen ja kappale on ollut kovassa kulutuksessa.

IV
Metallica, ...and justice for all

Lady Justicen hahmossa on jotain käsittämättömän kiehtovaa ja kansi kuvaa hyvin levyn ideaa.
Suosittelen: One Levyn kauhein ja kaunein kappale, joka itkettää aina. Ketä ei satuttaisi ajatus nuoresta pojasta, joka on vankina käyttökelvottomassa kehossaan, pelkkä tietoisuus kanssaan?

III
Scandinavian Music Group, Missä olet Laila?

Ei tietoakaan, mistä levyn nimi tulee, saati sitten kuva. SMC on joka tapauksessa ensimmäisiä suomalaisia bändejä, jotka ymmärsivät käyttää eläimiä levyjenkansissa. Kuva on ihanan näköinen lämpimine sävyineen, Bambi pääosassa.
Suosittelen: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana Vastakohdat täydentävät toisiaan, ja kuunnellessa tekee mieli tanssia.

II
Hector, Ensilumi Tulee Kuudelta

Kuva on ihanan seesteinen, ehdoton suosikkini Hectorin kansista. Tässä on jotakin taianomaista, aivan kuin hahmo hohtaisi omaa valoaan...
Suosittelen: Hitto, tämä on vaikeaa, mutta mennään kappaleella Ihmisyyden Sirpaleet (Pienille Kuolemaantuomituille) Järkyttävän surullinen ja säikäytti allekirjoittaneen järjiltään, kun hiljaisen laulun jälkeen, ennen kertosäettä, rakas Heke yltyy vetämään kunnon Wwoowowowowowww:it.

I
Mastodon, Leviathan

Bongasin kannen veljeni taustakuvasta, ja jäin koukkuun. Kaikessa kauneudessaan ja myyttisyydessään kuva on katseenvangitsija. Värienkäyttö on voimakasta, ja samoin aihe. Esteettisesti kuva vain iskee silmään ja jämähtää verkkokalvoille. Säälittää melkein, etten ole ikinä kuullut levyltä ensimmäistäkään kappaletta. Mitenköhän musiikki vaikuttaisi, jos pelkkä kansi on onnistunut tekemään lähtemättömän vaikutuksen?

Illat Pitenee

Tätä otsikkoa ei tarvinnut miettiä, saati sitten hakea. Olen säästänyt tätä pidemmän aikaa, ja toivottavasti teksti on osuvien sanojen arvoinen (,mitäköhän tuokin mahtoi tarkoittaa..).

Illat pitenevät ja valo katoaa. Leviathan syö tarujen mukaan auringon ja maailma pimenee. Miten tässä kävi näin? Kesä loppui ja päivät katosivat. Edessä on vain lohduttomia kuukausia täynnä yksinäisyyttä ilman tärkeitä ihmisiä. Kuluneen viikon aikana piipahdin muutaman kerran golfkentällä. En sen enempää, ja olen huomannut seuraelämäni on kutistuneen facebookiin, blogiin, sekä varsin piristävään sähköposteiluun parhaan ystäväni kanssa. Huvinsa kullakin.

Minä kaipaan kesää ja huolettomia tunteja auringossa, nurmella. Lähenevä talvi tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaikkakin treenaus jatkuu hallissakin. Silti olen menettänyt valon hälvetessä jotakin, ja lohduton kuiskaus kertoo pääni sisällä: "Et saa sitä enää takaisin."
Minä tarvitsen jonkun, joka kertoo, että pystyn siihen. Tukee tarvittaessa ja sanoo aina oikeat sanat. Etten ole yksin, ja minun pitää vain rauhoittua. Hermostun helposti ja tulen surulliseksi. Suutun itselleni, en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä. Siksi, jos tätä ihmistä ei ole, elämä on toisinaan raskasta.



Mitä pitäisi tehdä, kun sängystä nouseminen on vaikeaa? Kun kirjoittaminen menettää merkityksensä ja huomaa jälleen olevansa tunteiden tuuliajolla? Onko suruun lääkettä, voinko ostaa pullotettua iloa?

Kuluneelta tet-viikolta olisi ainakin voinut kerätä iloa talteen. Lukuisat ihanat hetket ala-asteella kolmen saman luokan pojan kanssa ovat olleet ainakin naurun täytteisiä. Myönnän, minun tulee ikävä lukuisia metsässä samoiluja Villen kanssa. Ja ykkösluokkalaisten kyyditsemistä reppuselässä. Sekä bändinimi-kisoja, vapaita tunteja ja iloa. Pitkästä aikaa en antanut surun viedä ja saatoin nauttia viikosta. Perjantaina sattuneesta syystä puoli päivää kului hitusen surkeissa tunnelmissa, ja aika mielenkiintoista on , että pojat huomasivat sen. Kuulemma en saisi mököttää, minun pitäisi tehdä jotain muutakin kuin hengittää. Kuinka liikuttavaa, ehkä hekin hetken verran välittivät (joopajoo, toiveajattelua.)

En osannut purkittaa onnea, joten toivottavasti jonkin vie minut pois varjoista, takaisin valoon ja kesäiselle ruohikolle.

Juodaan Viinaa

Rakastan omia otsikoitani, kuinka itserakas olenkaan.

Lääkeet kitaan ja asiaan. Eilen olivat golfkentän päätöskaronkka. Eli isojen kisojen jälkeen syötiin hyvin (tarjolla oli pelkkiä erilaisia makkaroita, joten minä söin vain suklaata) ja jaettii palkinnot (koska kaikki olivat tuoneet palkinnon, ihmiset saivat hakea niitä pöydältä paremmuusjärjestyksessä).

Jossain vaiheessa kun parhaat ihmiset (luen tähän tottakai myöskin itseni) istuskelivat ties kuinka monennet olueet edessään, samassa pöydässä, otin piirroslehtiöni esiin ja aloin piirrellä. Epävirallinen opettajani, minun kokoiseni ja kaksi kertaa suuremmat silmät omaava mies, joka oli jo juonut kokoonsa nähden tieteellisesti mahdottoman määrän, käski minun näyttää hänelle piirrokseni. No, mikäs siinä arkojen sivujen yli pomppiessa ja lopulta saavuttiin viimeisimpään, keskeneräisen Kari Ketosen kuvan luokse. Täytyy tunnustaa, etten ota kritiikkiä hyvin vastaan, vaikka itseäni voin soimata enemmän kuin voisi ymmärtää. Ja kun tämä ihana ihminen alkoi ladella kuvan selviä virheitä, lopputulos oli se, että istuimme melkein tunnin kylki kyljessä pöydässä ja hän auttoi minua piirtämään kuvan valmiiksi. Kumpikohan oli ärsyttävämpää, hänen arvostelunsa, vaiko se, että hivenenkin juotuaan, hänen silmistään ja näöstään oli todella apua. Ilman häntä, kuvasta olisi tullut rutkasti huonompi.


En aio laverrella enempää. En aio kertoa, kuinka istuin pitkään yksin pöydässä leikkimässä liekillä kun... no en aio sanoa mitään. En myöskään aio kertoa, kuinka paljon loppujen lopuksi sain piirroksillani huomiota. Saati sitä, miten Ketonen vaikuttaa minuun nykyään. En kerro myöskään siitä, kuinka vanhempani tuntuvat ajattelevan, että jokainen mies, joka sietää minua minuutinkin kauemmin haluaa suurinpiirtein raiskata minut. Vai eikö minua kestä ilman viinaa? Siksikö kentällä niin monillakin on tauolla iso olut edessään? Onko tämä vastaus siihen, miksi kukaan muukin, kuin harva ja valittu ihmien muistaa lauantai illasta mitään? Onko-?

Jaahas, lääkkeet. Taidan lopettaa tältä illalta, muistuttakaa nyt herrantähden joku, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostakin järkevästä aiheesta.

Kaipaava Haavanlehtinen

"Mä tahdon olla outo,
poiketa massasta
Mä tahdon juosta lujaa,
ja nauttia sateesta

Mä en tahdo kiroilla,
enkä suuttua kaikesta
En halua enää luovuttaa,
tai rämpiä kadun loskassa

Mä tahdon lentää,
ja laulaa kauneimmin
Mä haluan vain elää,
ja fiilistellä useemmin"

Äidinkielen läksyn tehtävänanto: Kirjoita omalla murteellasi runo, mitä sinä tahdot, ja mitä et tahdo.

Jaahas, tuosta päätellen minusta ei ikinä tule runoilijaa, saatika sitten edes kirjailijaa. Unelmani on nykypäivinä konkreettinen, sillä ajattelin osallistua koko Suomen laajuiseen kirjoituskilpailuun. Aihe: kirjoita unelmasi.

...just joo, miksei samantien luento Mariaanien haudasta stadislangilla. Pääpalkinnot eivät niinkään kiinnosta, mutta 20 parasta tekstiä julkaistaan yhteisenä kirjana. Nähdä oma sana painettuna...
Tarkkaan hiottu, monta kertaa tarkastettu Hopeaneitoni sivutti aiheen täysin. Ei siitä sitten enempää. Uutta putkeen, jos jatkuu samaa rataa, saan kohta lähettää kustantajalle täysin oman novellikokoelman.

Rakas ystäväni Henna saa osakseen kokonaan kunnian siitä, että jälleen olen löytänyt uuden palvottavan kaksilahkeisen. Kun katsoo koko yön Vedetään Hatusta -videoita Red Bullin voimalla, ihastuu Kari Ketoseen pakostakin. No, Ketonen pääsee listan jatkoksi muutaman muunkin joukkoon. Ärsyttää tälläinen, tuntee itsensä pakostakin horoksi.
Minä kaipaan omaa kultaa, sellaista, joka kuuntelisi kaiken, mitä haluaisin sanoa ja välittäisi silti. Sellaista, josta voisin myös välittää, ja en kaipaisi enää niin paljoa. Minulla oli sellainen ihminen. Ihminen, joka oli todella tärkeä. Omaa syytäni, ettei ole enää.


Tälläisen vuodatuksen jälkeen alkaa tuntua typerältä. Pitäisi pysyä randomeissa aiheissa, ei sielua tarvitse avata.
Ainakaan useammin kuin kerran viikossa.

Epitaph (Tuulet Kirkuu Hautoihin)

Pelko on epämiellyttävä tunne tai ennakkoaavistus vaarasta, kivusta tai yleensäkin jostakin epämiellyttävästä asiasta. Pelko voi liittyä myös ahdistukseen. Se on eräs alkukantaisimpia tunteitamme. Se esiintyy useilla eläinlajeilla ja pelkoreaktiotkin ovat hyvin samanlaisia (jähmettyminen, pakeneminen jne.).

Näin sanoo Wikipedia aiheesta. Kauhuelokuvat, pimeät hautuumaat, ihmissudet, hämähäkit, kuolema. Pelko -> kauhu -> täydellinen paniikki.

Jotta päästäisiin sopivaan tunnelmaan, naputtele kiltisti seuraavia linkkejä ja anna pelon viedä sinut.

Vasta lämmittelyä

Ei tässä vielä mitään...

Polttaa polttaa...

Pelottaako?


Kyllä, niin minuakin.

Pelkään itse niin montaa asiaa, ja niin paljon. Välillä on raskasta elää, kun hiustenkuivaajan ääni karmii ja ei uskalla edes ajatella Kaunan kuvaa.

Minä pelkään:

...käärmeitä. Paljon, erittäin paljon. Olen nähnyt muutaman käärmeen golfkentällä, ja aina tietyillä paikoilla kävellessäni, tuijotan maahan. Pelkään näkeväni ohuen nauhan ruohikossa, ja pelkään, etten näe. En osaa sanoa, miksi käärmeet aiheuttavat sellaisen reaktion. Viimeksi kun näin käärmee, kiljuin, aloin juosta ja melkein purskahdin itkuun. Hei, olen tyttö 15v.
Jos tv:ssä näkyy käärme, minun on pakko nostaa jalkani ylös. Istun tälläkin hetkellä jalkojeni päällä. Nään n. kerran muutamassa kuukaudessa unia käärmeistä. Kävelen tietä pitkin, ja yhtäkkiä kaikkialla on pieniä, mustia käärmeitä. En tiedä mihin astuisin, koko maa elää. Päivä paistaa, nurmella on voikukkia, ja minä olen keskellä painajaista.

...kauhuelokuvia. Hysteeriaan asti. Kauna, Hohto ja Saw aiheuttavat minulle paniikin. Pelkkä maininta, kuva, musiikkii ja minun täytyy jo sulkea korvat ja pyytää lopettamaan. Kaikista pahinta on, että kauhuelokuvat kiinnostavat minua suuresti. Olen siis nähnyt niitä jonkin verran, ja katson aina uusia omaa typeryyttäni. Tästä johtuen en pidä yksin kotona olosta, enkä hiustenkuivaajan äänestä. Vilkuilen olkani ylitse ja nukun toisinaan valot päällä.

...kuolemaa. Omaani, läheisten. Ajattelen kyseistä aihetta aivan liikaa. Taannoin eräs näyttelijä, Asko Sahlman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Mies oli tuttu Ihmisten Puolueesta vasemmistolaispunkerona, ja hahmo oli suosikkini. Vaikka en ollut ajatellut melkein ikinä kyseistä ihmistä, huomasin itkeväni kuultuani uutisen, ja vieläkin tulen surulliseksi. Ajattelen, millaista olisi, kun pyörä lähtisi luisuun ja ehtisi ajatella vain: EI. Itkettää vieläkin. Toinen tapaus sattui Raumalla, kymmenvuotias tyttö kuoli liikuntatunnilla, kun luistin viilsi haavan solisluun alapuolelle. Ajatelkaa lasta, joka lähtee aamulla kotoa, äiti muistuttaa luistimista vielä ulko-ovella. Se lapsi ei enää ikinä nähnyt äitiään...Kuka tahansa voi kuolla miten vain, koska tahansa.


Sen jälkeen, kun koirani kuoli jäädessään auton alle, olen tullut jotenkin hysteeriseksi kuoleman suhteen. Jos äitini ei ole palannut jumpasta vartin sen loppumisen jälkeen, alan pureskella kynsiäni ja laskea sekuntteja. Isä on lähtenyt koiran kanssa ulos, ja on viipynyt jo puolitoista tuntia. Kännykkä käteen ja alan soitella ympäriinsä. Säälittävääkö? Kyllä, samaa mieltä.

Pelot ovat joko järkeviä, tai järjettömiä. On tiettyyn pisteeseen asti aivan ymmärrettävää pelätä kuolemaa. Käärmeitäkin. Mutta kauhuelokuvien pelko, joka on minulla niin voimakas, on järjetön. Tiedän sen, mutta en suostu ymmärtämään sitä.


Ok, nyt karmii, unilelu taisi päästä viereeni täksi yöksi...

Yksi Pieni Ihme

Yllättäen, kaiken pahan ja ikävän keskeltä, löytyy jotain, joka saa hymyilemään. Pieniä ihmeitä elämässä.

Muutama viikko takaperin lauantaina sain ilon viihdyttää golfproni lasta. Zara on n. 6v. ja äärimmäisen suloinen tapaus. En muista, koska viimeksi hymy säilyi kasvoillani niin kauan putkeen. Kuitenkin, päädyimme lopulta piirtelemään ja aina kun löydän sivut, joille Zara on taiteillut, tulen pakostakin hyvälle tuulelle!

Ostin jälleen uuden kirjan, jo toinen löytö muutaman viikon sisällä. Ensimmäinen ostos: Tarkoitettu, oli upea teos, joten seuraavaa odotellessa.
Hankin uuden pipon, Maidenin logolla. Rakastan sitä jo nyt, ja kyseinen päähine on jo toinen kyseiseltä ihmiseltä ostettu. Hyvin kulkee.

Aloitin jälleen villasukkien kutomisen, ja olen saanut viikon sisällä aikaseksi yhdet turkoosit perussukat, ja yhden, ihastuttavan suloisen tekeleen. Langan nimi on Noki, ja värit vaihtelevät violetista siniseen ja kastanjanruskeasta likaisen vihreään.

Löysin kirjastosta vihdoin ja viimein Anni Swanin sadut, ja pääsen vihdoi perehtymään idolini (Hectorin) lapsuuteen. Hänelle ja hänen sisaruksilleen kun luettiin kyseisiä satuja rangaistukseksi.

Tajusin löytäneeni uskomattoman kauniin sanan. Siluetti (,tai silhuetti).
Toiset kauniit sanat, sävel ja kyynel, kalpenevat tämän rinnallan. Siluetti, silhuetti, silhouette...

Näkisinpä ihmeen, kesäyönä...

Ei Mittään (Työttömän Arkiviisu)

Ei mitään erityistä, joten puhelen hetken pelkkää leipää ja siinä se. En pysty yhdeltätoista, kamalassa univelessa parempaan.

Todisteita univelasta:

• Minun pitäisi piirtää Hectoria, ja sen sijaan kudon villasukkia.
  
• Tai oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa blogiini.
• ... mutta pelaan sen sijaan Angry Birdsiä.
• ... ja popitan.
• Olen liian väsynyt mennäkseni nukkumaan.
• En keksi järkevää postauksen aihetta.
• Tai ok, keksin, mutten jaksa toteuttaa.
• Olen syönyt sukkapuikkoa n. puoli tuntia ja kerroin sen juuri exälleni mesessä.

Oikeastaan tämä on aika perustoimintaa, mutten kehtaa myöntää sitä.

Historian tunnilla päädyin tekemään ryhmätyötä poikaporukassa. Lopputulos: Kaksi poikaa tekee koko tunnin otsikon luonnoksia, minä ja viimoinen poika ompelemme. Luovuutta on kaikkialla. Luovuuden taidonnäyte on ommella omat sormensa yhteen ja hirttää niihin Nuuskamuikkuseni, minun avustuksellani. Kaksi sanaa: so cool. Opettaja ei tosin ollut samaa mieltä, odotti minulta kuulemma enemmän. Jälleen jos käyttäisin hymäreitä, äxdee komeilisi tässä kohdin.



Sain viettää tänään jumalaiset puolitoista tuntia yksin kuviksen luokassa. Kaikki muut lähtivät katsomaan taidenäyttelyä, mutta ihana kuviksenopeni oli heikkona hetkenään luvannut, että saan viedä maalaukseni tänään päätökseen. Olin mitä parhaimmalla tuulella, kunnes tajusin tuhonneeni koko maalauksen (ainakin omasta näkökulmastani.) Syvää tuskaa, mutta ehkä pystyn elämään tämän kanssa.

Olen kutonut koko illan ja sormet alkavat jo pikkuhiljaa kramppaamaan. Mutta hah, sukkapuikko siirtyi suustani korvan taakse! Minähän edistyn.

Nuoruus

On hassua. Samaan aikaan täysin hallittavissa olevaa elämää, mutta toisaalta pelkkää tunteiden, tapojen ja tekojen pyörrettä, joka imaisee sisäänsä. Kun se on alkanut, ei pyörrettä voi pysäyttää. Mistäköhän se alkaa? Varmastikaan ei ensimmäisistä kuukautisista tai ala-asteen päättymisestä. Sen on pakko olla jotein hienovaraisempaa, jotain kummallista ja kiihdyttävää. Kuin voikukan hahtuvat, tuuleen puhalletut toiveet.
Riita, tiivis katse, yksi hipaisu poskella. En tiedä oman nuoruuteni alkua. Kuitenkin se on jo vauhdissa, peruskoulun viimeinen luokka, arvojen muokkaantuminen... muutokset pyörittävät hammasrattaita ja kaikki liikkuu. Mutta pysähtyyköhän tämä lopulta koskaan?



Jotenkin tämän kaiken myötä, on syntynyt riittämättömyyden tunne. En kelpaa, en ole kaunis, en viisas, en kiltti hauska, tai oikeasti omaperäinen. En loistava tanssija, en edes kelvollinen golfari ja kynäkin kädessä vain kopioin. En luo uutta. Kirjaimiakaan ei synny aina, ja väkinäiset lauseet pitää pakottaa ulos. Ja mitä siitäkin syntyy?
Silti pimeydessä on aina myös valoa, ja löytyy jotakin ajattelemisen arvoista.

Eräs piirrokseni onnistui harvinaisen hyvin, kasvot tunnistaa, ja mallikin antoi vain kasvojen muodon ja piirteiden paikan. Ilmeet ja katseet löytyivät selkärangasta ja olen ylpeä. Kasvot, ja ihminen ovat minulle tärkeät, mutta sattunaista syistä en lisää tänne kuvaa. Muutaman sanan vain; silmät olivat ensimmäiset, jotka sain hymyilemään.

Tanssi on onneksi taas alkanut. Jos kaikki on mennyt koko päivän päin persettä, niin kaikki on hyvin edes tunnin ajan, kun voi ajatella vain vartalon, käsien ja jalkojen liikettä. Tanssi merkitsee minulle paljon, ja vain silloin tunnen olevani todella kaunis.

Hallitsen itseni nykyään paremmin. Ainakin tunteeni. Pystyn näkemään hyvännäköisen miehen ihastumatta heti pintapuolisesti. Plussaahan sekin on, en siis ole täysi narttu. Jos minua itkettää, voin vain etsiä läheltä pisteen, johon katsoa tarpeeksi kauan, kunnes tunne on mennyt ohitse. Kaikkea ei voi näyttää muille, pitää vain purra hammasta. Hah, hampaat, saan taas uudet raudat! Tämän kertaiset ovat pohjanoteeraus. Kulmahampaasta kulmahampaaseen kulkevat ohut lanka pysyy suussani, kunnes on 22v. On se elämä ihanaa...

Nuoruus on liian paljon ja liian nopeasti. Liikaa tunteita ja itkua, liian paljon tietoja ja liikettä. Ahdistava määrä velvollisuuksia ja vapautta, mutta siltikin aivan liian paljon vankeutta. Elämän virta tulvii ennen asettumista. Kaikki lähtee käsistä ennen kuin saa taas jostakin kiinni...

Kuitenkin, kuka sanoo, että vaihtaisin tätä mihinkään?

Tää On Mun Stadi

Tiistai oli omistettu kameralle. Päivän aikana tuli otettua noin 130 kuvaa tunnin aikana. Kuviksen tuplatunti oli varattu kaupungin muistokohteuden kuvaamiselle. Kuvisluokassa odottava, keskeneräinen maalaus sai minut suhtautumaan nahkeasti koko hankkeeseen. Halusin vain maalata, ja siitä huolimatta piti raahautua keskustaan, josta saisi lähteä vasta puoli neljältä. Selostuksen jälkeen päästiin alkuun, ja parin tutun kanssa kierreltiin pitkin ja poikin, ikuistamassa kaupunkia. Jokainen taplasi tyylillään, minulla oli omani.

Eli, tää on mun käpykylä-Stadi:

Vanha kaupungintalo katutasosta. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan vajonnut näin alas kuvia otteassa. Kirjaimellisesti.

Ottaen huomioon, että olen tyttö, joka on aina väittänyt inhoavansa pinkkiä, huomaan olevani heikko näin monen pinkin sävyn edessä.

Ahtauduin aivan puunrunkoon kiinni ja ikuistin sieltä käsin yhden kaupungin kuuluisimmista funkkis-rakennelmista. Paikka on minulle sydäntä lähellä, olinhan käynyt siellä melkein koko lapsuuteni tanssitunneilla.

Ah, rakastan vauhtiraitoja. Meinasin jäädä auton alle, yrittäessäni saada kuvaan mahdollisimman monen auton vauhtiraidat. Jäin kameran kanssa jököttämään risteykseen, keskelle suojatietä.

Jotenkin mielenkiintoinen kuva, melkein kuin satumetsä.

Ehdoton suosikkini. Päätin ottaa kuvan harvinaisen hienosta näyteikkunasta, ja satuin vahingossa ikuistamaan lisäksi myös heijastuksen taivasta, puita ja kaupunkia itseään. Joskus siis minäkin onnistun.

Pahoittelen taukoa, kirjoittelemisessa, mutta yritän saada parinpäin sisällä aikaiseksi TEKSTIÄ. Sivumennen sanoen myös puolentoista viikon vastuu ja vapaus on päättynyt, kun armas äitini on viimein suvainnut saapua isosta omenasta, New Yorkista. Viikon reissu venyi hirmumyrsky Irenen takia viisi päivää suunniteltua pidemmäksi, ja minä ja veljeni olemme saaneet vietttää kotona viikon ilman vanhempia. Täytyy myöntää, että ehti tulla ikävä. Vähintäänkin, koska kun vanhemmat ovat poissa, vastuu ennen seitsemää heräämisestä ja koiran ulkoluttamisesta siirtyy minulle. Ei lempipuuhiani, etenkään ulkonäköni takia, en ole hiukset likaisina ja yöpaita päällä järin kaunis ilmestys.

Eli, näkyillään, ja saittepa nähdä pienen palasen kaupunkia, jossa on melkein kaikkea, mitä hullu hattutyttö tarvitsee.

Huomiseen

Olen ikäväkseni laiminlyönyt kokonaan koulukuulumisiani. En tiedä, onko aihe laisinkaan ihmisten mieleen, mutta ajattelinpa kuitenkin viihdyttää teitä sillä, mitä olen saanut aikaan muutaman viikon kuluessa.

Luin jälleen Nälkäpeli-trilogian ja tarinan kammottavuus ja kauneus jaksaa viehättää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikken päättyessä itkin kuolleiden ja elävien vuoksi, mutta onnistuin saamaan myös osan tuskastani paperille.

"Kohtaisinko, kohtaisinko

sun luona hirttopuun?

Köysikoru kaulassa me kaksi rinnakkain

Tietää outoja se puu,

tuskin enää oudoksuu,

jos keskiyöllä, hirttopuussa

sinut kohtaisin."

Ja ei, en hirttänyt Keijoa. Vaihteeksi hauska piirtää jotakin tämän tyyppistäkin, kerrankin piirrokseni nalle HYMYILEE.

Juho-raukka istuu vieressäni äidinkielessä. Täytyy kyllä antaa hänelle tunnustusta, Juho ei liikahtanutkaan varttiin, minun piirtäessäni häntä.
Tytöt ovat yhteiskuntaopin kirjasta, ja Joni nyt vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Voin ilokseni kertoa, että Joni järkyttyi suuresti jouduttuaan minun piirtämäkseni!
Ville ja Henna. Henna ja Ville. Henna on paras ystäväni ja noin kymmenen kertaa minua parempi piirtäjä. Ei hän sitä myönnä, mutta sokeakin sen näkee!

Ville istuu edessäni terveystiedossa, siksi takaraivo. Nykyään matikan ja fysiikantuntini ovat menneet joko täysin hukkaan, tai sitten täysin putkeen, riippuu miten asiaa ajattelee. Syy SAATTAA olla osittain Villen, keskittyminen voi nähkääs hiukan herpaantua, jos joku pyrkii jatkuvasti nykimään sinua ponnarista.
Minun ja Villen taidonnäyte. Taidolla ja tunteella, tai sähläyksellä ainakin! Ihme, ettei opettaja huomautellut pahemmin, istuttiin kumminkin eturivissä, ja voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole hajuakaan, mistä tunnilla puhuttiin.

Jos joutuu talkoisiin golfkentälle, voi saada oikeasti jotain aikaan, jos ei pahemmin keskity työhön. Clopin Troullefou on Notre Damen kellonsoittajasta, ja aivan upea ihmestys. Oli ääni sitten Paul Kandelin, taikka Antti Pääkkösen, olen jokatapauksessa so in lööv. Ja ei piirroskaan ole hassumpi!

Ilmeisesti viihdynkin koulussa huomattavasti paremmin, kuin olin kuvitellutkaan. Kuviksentunnit, sekä satunnainen sählinki pitävät mukavasti hereillä. Huomaan jopa odottavani joskus kouluun menoa. Joten, huomiseen.

Ketkä Istuu Piiloissaan?

Kaipa minun kaltaiseni ihmiset. Tai minä ainakin.

Golfkentällä taukoa pitäessäni istun mielelläni seinän vieressä olevassa nojatuolissa. Silti mieluiten istuisin Villen toimistossa. Yksityinen huone, ilman uteliaita katseita ja pistäviä kommentteja ajanvietteestäni. Mitä sitten, vaikka lukisinkin pitäessäni taukoa?
Syy, miksi istun syrjässä? Tai miksi käyttäydyn täysin eritavalla koulussa ja golfkentällä? Melko yksinkertaista. Kentällä olen näkymätön.

Koulussa olen, no, minä. Olen oppari. Hyvin ärsyttävä. Feministi. Piirtäjä. Väittelijä. Ihminen, jolla on Mielipide ja Ääni. Hiukan outo, mutta hyväksyttävällä tavalla. Ehkä, jopa mukava.

Kentällä olen hiljainen. Kiivas. Valittaja. Outo. Hyvin outo. Perfektionisti, mutta silti niin keskinkertainen. En ole aina ollut keskinkertainen, mutta nykyään olen. Ainakin siltä minusta tuntuu.
Teidän on hyvä ymmärtää, että golf tuo pahimmat puoleni esiin. En pidä epäonnistumisesta. Vihaan itseäni niinä hetkinä, ja tiedän ottavani sen liian vakavasti. Se on yleisessä tiedossa. Tilannetta ei paranna, että minun on pakko näyttää. Näyttää, että pystyn johonkin, että olen Joku. Olen ainoa alaikäinen tyttöjuniori. Tämä, käytökseni kentällä, sekä valittettava tosiasia, että isoveljeni on hyvin lupaava pelaaja, saavat aikaan sen, että piilottelen kentällä.

Siellä, tunnen itseni näkymättömäksi. Moni ei puhu minulle, ei jos en itse aloita keskustelua. Ja koska olen ujo, sekä muiden mielipiteiden orja, sitä tapahtuu harvoin. Vain muutama mies, joka osaa todella pelata, puhuu minulle kuin ihmiselle. Toinen on itseni kokoinen, suurisilmäinen ja nelikymppinen. Toinen on parikymppinen ja erittäin ärsyttävän ihmisen maineessa. Tosin, minulle hän on puhunut täysin normaalisti. Erittäin outoa.
Muut puhuvat minulle kuin... kuin lemmikille.

Valitan taas tyhjästä, tiedän, eihän minulle edes olla ilkeitä. Monet ovat minulle kilttejä. Kanssani vitsaillaan ja nauretaan, ja saan joskus jopa huomiota. Mitä sitten, vaikka pro ei ota minua vakavasti ja monet eivät tunnu tajuavan, että osaan jopa ajatella?
Mutta en halua sitä, haluaisin olla niin kuin muutkin. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi, sulaudun taustaan, kukaan ei haluaisi minua paikalle.

MINÄ EN OLE NÄKYMÄTÖN. Aina, kun minulle kuittaillaan valittamisestani, kiivaudestani ja noin tuhannesta muusta asiasta, haluaisin huutaa, raivota, että EI, 96 EI riitä minulle tulokseksi, koska tähtään parempaan, EI en ole hemmoteltu kakara, elämäni EI ole helppoa, ystäväni jättivät minut ja isäni kutsuu minua tasaisin väliajoin katalaksi ämmäksi ja hirveäksi ihmiseksi, EI, en ole yleensä niin vihaisen näköinen, mutten voi kulkea hymyillen, kun minua itkettää jatkuvasti, EI!

Olen kentän oma pieni maskotti. Silti kukaan ei tunnu ajattelevan, että ehkä maskottikin haluaisi joskus tehdä muutakin, kuin istua nurkassa pää käsien varassa.

Sadepäivälaulu

Ajattelin vaihteen vuoksi esitellä minulle tällä hetkellä tärkeitä kappaleita. Varsinaisesti siis otsikko: Sadepäivälaulu ei täsmää, otsikon pitäisi olla monikossa. Toisaalta viimeaikoina sadekin on pysytellyt poissa, ja silloinhan otsikko on sanoinkuvaamattoman huono. Tai ehkä sade ei ole ulkopuolella. Ehkä surullinen mieli johtuu jatkuvasta synkästä ja märästä tihkusateesta, joka sataa sydämen keskikohdassa.
No, jokatapauksessa, estradi on musiikin.

Natalia Imbruglia: Shiver (<- Huom. linkki!)

Uusi löytö ja kokonaan Demi.fi:n ansiota. Nataliella on hyvin vahva ääni, ja vaikka kappale on perus pop/rockia lyriikoista löytyy voimaa. Kappale kertoo kuulemma unohtamisesta, naisesta, jonka täytyy jättää entinen suhteensa taakse. Sanoitukset koskettavat ja osuvat niin lähelle, joten en kai vieläkään ymmärrä laulua kuin vain omalla tavallani.

"Cos when you, tell me, tell me, tell me stupid things, like you do..."

"Cos I shiver, I just break up, when I'm near you it all gets out of hand."

John Farnham: You're the voice

Tutusta blogista poimittu musiikkivideo piristi todella! Uuden Merlin-sarjan näyttelijät ovat tehneet musiikkivideosta mielenkiintoisen version ja täydellinen heittäytyminen saa minut aina nauramaan, jopa kaikista sateisimpanakin päivänä. Eikä laulukaan niin huono ole...

Stan1na: Kadonneet kolme sanaa

Stam1na on viimeaikoina ollut minulle tärkeä. Viimeinen Atlantis -albumi avasi ovet täysin erilaiseen musiikkiin, jonka pintaa olin vain raapaissut kuunnellessani satunnaisesti Metallicaa. Tämä ei ole suosikkini Stam1nalta, mutta näinä päivinä tämä laulu on noussut ylitse muiden. Lyriikat ja musiikki ovat täydellisessä tasapainossa, soivat tavattoman kauniina. Lyhyesti: Hyrde on nero. Suosittelen Stam1naa kaikille.

"VIHAAN SINUA IHMINEN, JÄLJITIN SEN, JÄLJITIN SEN KADONNEEN LAUSEEN
VIHAAN SINUA IHMINEN, KADONNEET KOLME SANAA, OLI OIKEA AIKA VAIHTAA SUUNTAA
VIHAAN SINUA IHMINEN, EI MINULTA MITÄÄN PUUTU, NÄILLÄ MENNÄÄN, EI MIKÄÄN MUUTU
VIHAAN SINUA IHMINEN, KADONNEET KOLME SANAA, EN AIO ENÄÄ VAIHTAA SUUNTAA..."

Hector: Kadonneet lapset

Vanha suosikki, joka edelleenkin saa kananlihalle. Tuska kuultaa äänestä läpi ja tilanne on liiankin helppo kuvitella. Mitä muuta edes tarvitsee?

"Me eksyttiin, me itkettiin, me seottiin...
Niin jouduin näihin laitoksiin,
Maan uumeniin me kadottiin... "

Treasure Planet: I'm still here (finnish)

Kai tämänkin piti päästä mukaan. Ei disneytä voi kokonaan sivuttaa. Toinen vaihtoehto viimeiseksi kappaleeksi olisi ollut Viimeinen Atlantis, mutta voi olla, että liikaa Stam1naa on aina liikaa Stam1naa.
Antti L. J. Pääkkönen saa rooliin elävyyttä ja ääni kuuluu nuorelle, jonka elämä on paskana, eikä tietoakaan selviämisestä.

"En voi muita miellyttää, ne ei sieluuni nää
kun ne valheita suoltaa nin mistään en kiinni mä saa
Ei ne totuutta kerro
ja yksin mä tyhjyyteen jään..."

Tarkemmin ajateltuna, melkein kaikilla lauluilla näyttää olevan yhteinen punainen lanka. Sadepäivälauluja tosiaan...

Muistinko Kertoa?

Muistinko kertoa, että...

olen lukutoukka.
pelkään talvea.
omistan kolme säästöpossua erikokoisille rahoille.
minulla on ongelmahampaat.
napsuttelen usein.
pureskelen huultani ollessani hämilläni.
olen koukussa sulatettuun suklaa-voi-sekoitukseen. (Ei tietoakaan miten tuo kirjoitetaan.)
tämänhetkinen kännykän taustakuvani on Bradley James, koska tulen hänet nähdessäni aina paremmalle tuulelle.
aina kuunnellessani Ipodia laulan äänettömästi. Ajatuksissani näytän kohtalokkaalta, vaikka tiedänkin olevani typerän näköinen.
äitini epäilee, että minulla on Vanha Mies -syndrooma.
pidän neuloista.
tajusin vasta kuukausi sitten, että enää ei kirjoiteta enään.
ulkonäössäni pidän eniten silmistäni.
väitän inhoavani pinkkiä, mutta etsin silti kaksi viikkoa sen värisiä nauhoja golfkenkiini.
pidän kaulassani unisiepparia aina koulun kokeissa.
jos miehellä/pojalla, joka on muutenkin komea, on jotain valkoista päällä, se tekee hänestä vieläkin hyvännäköisemmän.
jos tunnen itseni surulliseksi, piirrän ranteeni sisäpintaan pentagrammin ja kirjoitan sanat: Expecto Patronum
pidän Hectorin äänestä, koska se on niin turvallinen.
sänkyni yläpuolella on ikoni, joka esittää suojelusenkeliä.
en ikinä leikkaa pikkurillinkynsiäni.
en ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa käsin yli vuoteen.
tunnen itseni usein näkymättömäksi.
rakastan luonnon värejä: kirkasta vihreää, pehmeää sinistä, valkoista, keltaista sekä lämmintä ruskeaa.
olen pelännyt kuolemaa ja menetystä siitä lähtien, kun koirani kuoli viime kesänä.
haluaisin lentää.

Markan Valheet

Tunnen itseni jälleen hyvin typeräksi. Tänään oli huono päivä, olisi pitänyt jäädä sänkyyn.
Golf meni huonosti, harjoittelusta huolimatta ja olin ruma luonnonlapsi aamun laiskuuden takia. Sitten, kaikki muut perheenjäsenet lähtivät pelaamaan ja jäin yksin ja tylsistyneenä clubille. Olin väsynyt ja surullinen, en jaksanut harjoitella, koska tiesin ettei se auttaisi, mutten pääsisi kotiin, ennen kuin muut tulisivat kiertämästä.
Sunnuntaisin järjestetään junnuharkkoja pienemmille. Vartin harkkojen alkamisajan jälkeen harjoitusten vetäjää ei näkynyt eikä kuulunut. Vetäjä vaihtuu viikoittain ja homman hoitaa vuorotellen joku paremmista ja vanhemmista junnuista. Ja kyllä, jotenkin minut on listattu tähän joukkoon.
Kun asiasta kyseltiin ympäriinsä ja lista harjoitusten vetäjävuoroista kaivettiin esiin, kävi ilmi, että oli isoveljeni vuoro. Joka oli kiertämässä. Hän soitti minulle, ja pyysi minua hoitamaan homman puolestaan. En kuulemma saanut mitään palkaksi ja kieltäydyin piloillani. Ja sain luurin korvaan. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että veljeni marssisi kilometrin matkan kentän toisesta päästä kesken kierroksen harkkoja vetämään. Ei mitenkään, minähän tein aina, mitä hän pyysi. Siinä vaiheessa ilmoitin harjoitusten organisoijalle, että veljeni maksaa minulle homman hoitamisesta, joten minä teen sen. Valehtelin, myönnän. Jotenkin valhe oli silti niin valkoinen, koska kuitenkin minä hoitaisin harjoitukset, ja en saisi palkaksi mitään. Valehteluni syy oli yksinkertainen. En halunnut nähdä hänen ilmettään, kertoessani, että tein taas kaiken mitä minulle käskettiin.
No, menin hoitamaan homman kotiin, ja kesken kaiken veljeni marssi paikalle ja ihmetteli, mitä olin tekemässä. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että hän oli kuin olikin tullut kesken kierroksen opettamaan junnuja. Ei siinä mitään, podin vain huonoa omatuntoa keskeytettyäni hänen kierroksensa ja hoidimme harkat loppuun yhdessä.
Kotona sain kuulla, että veljeni oli törmännyt tähän ihmiseen, jolle olin valkoisen valheeni livauttanut ja keskustelu meni suurinpiirtein näin:

"Miks sä oot täällä, eks sä maksa Paratiisilinnulle harkkojen vetämisestä?"
"En, ja se ilmotti, ettei aio vetää harkkoja."

Että näin. Tunnen itseni surkeaksi valehtelijaksi, ja en halua edes kuvitella, mitä minusta ajatellaan tämän takia. Typerä olo. Olisin voinut tehdä niin monta asiaa toisin...

1. Olla valehtelematta ja hoitaa homma ilman puhetta maksusta.
2. Sanoa veljelleni, että homma hoidossa.
3. Kertoa, etten tiedä, onko veljeni tulossa, mutta hoidan homman alkuun, jos hän tulee.
   
4. Veljeni olisi voinut olla kymmenen sekunttia hitaampi, jolloin koko keskustelua ei olisi käyty.
5. Pitää näppini erossa koko asiasta.
   

Inhoan tälläistä tunnetta, etenkin kun tiedän, että olen aiheuttanut koko sotkun itse. Tiedän vatvovani tätä puoli yötä, joten olo on jo valmiiksi onneton. Ehkä voisin lopettaa palvelusten tekemisen ihmisille, ehkä silloin oma elämäni ei olisi silkkaa paskaa.

Joskus Itkee Jokainen

Ala-asteella en itkenyt melkein ikinä. Koulussa, jos kaaduin ja polveni menivät verille, purin hammasta. Aloin haukkomaan henkeä ja kohdistin katseeni poispäin. Kukaan ei pidä itkijöistä.
Kotona itkin paljon, tai en paljon, huomattavasti helpommin vain. Huutava isä, tai kiusaava veli johtivat usein samaan lopputulokseen; itkin huoneessani pää tyynyssä. Vieläkin tulee jotenkin lohduton olo sitä ajatellessa. En kestä katsoa lasten itkua, en siis halua itsenikään itkevät. Kuudellenne ja viidennellä luokalla kovetin itseni. En vain päästänyt itseäni siihen pisteeseen.
Yläasteella huomasin taas kyyneleiden valuvan. Asioiden mutkistuessa, huomasin itkeväni yhä useammin, ja yhä oudoimmista syistä. Olen taas pystynyt kohtaamaan pahan kuivin silmin, en tosin tiedä, kuinka hyväksi se on. Opin kanavoimaan itkun ulos piirtämällä tai laulamalla. Huonompiakin keinoja on, mutta mikään ei estä kyyneleiden ylivuotamista paremmin, kuin paperilla liikkuva kynä.




Elokuvien ja kirjojen kannalta itkeminen on erilaista. Nykyään itken kirjojen ja elokuvien tai tv-ohjelmien takia melko säännöllisesti. Ennätys taitaa olla Riikka Pulkkisen Totta kirjalla, jota lukiessani aloin itkeä sivulla kymmenen. Jälkikäteen saattoi vain nauraa, löytyy minustakin ilmeisesti tyttömäisiä piirteitä.

Kävin vihdoin ja viimein katsomassa Harry Potterin viimeisen osan. Sali oli melko tyhjä, tosin vieressäni sattui istumaan harvinaisen lihava herra popcornia syöden. Kohotti tosiaan tunnelmaa. Lähdin katsomaan elokuvaa yksin, halusin nauttia kokemuksesta ilman jälkipuinteja taikka välikommentteja. Kesken mainosten huomasin suunnittelevani paniikissa pakoa. Kohta tämä loppuisi. Maailma, joka oli merkinnyt, merkitsee minulle niin paljon, oli päättymässä. "Tässä elämä on..."

Muutama kyynel löysi tiensä vapauteen taistelun alkaessa. Lupin ja Tonks tavoitellessaan toistensa käsiä koskaan saamatta kiinni, heidän liikkumattomat ruumiinsa suuressa salissa, kädet edelleen toisiaan etsien. Severuksen kuolema ja hänen rakkautensa Lilyyn. Itku ruumiin vierellä. Tuska menetettyjen takia. Suurimmat ja märimmät kyyneleet valuivat kuitenkin Harryn seisoessa metsässä menetetyt läheisensä vierellään. Harry on yhdentekevä, mutta hänen vuoksensa kuolleet... heidät olisi pitänyt säästää.
Elokuvan jälkeen odotin suurtakin surua, mutta sitä ei tullut.
Hillityt naurukohtaukset paikoitellen kornissa elokuvassa eivät olleet pilanneet elokuvaa. Vieläkin on hiukan haikea olo, mutta jätän silti taikamaailman ja ennen kaikkea sen ihmiset hyvillä mielin. Jos haluan löytää heidät, ainoa, mitä minun täytyy tehdä, on avata kirja.

Oisinpa Tuuli

"Elämää, emme pysty määräämään, tuuli kulkee missä tahtoo, painaa selkäsi seinään..."

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on..."

"Lasken matkaan leijan kauneimman, se saa lentää tuulien tietä..."

"Tuulelta vaan, mä vastauksen saan, tuulelta vastauksen saan."

"Tuulet vieraat vastaan sain, kun juoksin haamumailian, liian kaukana oon ollut kotonain...
...olit mulle tuuli alla siipien."

Tuuli. Yksi neljästä luonnonvoimasta. Mahti, joka voi viedä yhdeltä katon pään päältä, toiselta nauhan hiuksista ja kolmannelta hengen. Tuuli myös antaa. Yhdelle tuuli luovuttaa elannon, toinen pääsee sen avulla turvaan satamaan ja kolmas saa istua heinikossa kuunnellen tuulen laulua.

Tiede kertoo tuulen olevan ilmavirta, jonka lämpötilaerot synnyttävät. Ehkä ne ovatkin. Pienenä oma teoriani tosin käsitti tuulen toisella tavalla.
Tuulet koostuvat toiveista, ajatuksista. Mietteemme saavat siivet ja kulkevat ympäri maailmaa.

Myrskytuulet, kaikista mahtavimmat syntyvät nälänhädistä, sodista ja kaikesta siitä tuskasta, jota ihmiset huutavat unissaan.
Pienen lapsen iltarukous havisuttaa lempeästi ikkunan toisella puolen kasvavan puun lehtiä.
Nuorten suru ja epätoivo saa tuulenkin itkemään ja ihmisten ilo saa tuulen nauramaan mukanaan ja tanssimaan pyörteinä maan päällä.
Ihminen voi kuiskata toiveensa tuuleen, lähettää sen kuin henkäyksenä matkaan. Silloinhan toive liittyy kaltaistensa joukkoon, jatkuvuuteen, joka kertoo itse elämästä.

Pidän tuulesta. Pidän hiusten tanssista kasvojeni vierellä ja voimasta, joka kuljettaa minua. Haluaisin olla osa sitä.
Suurten tuulien puhaltaessa tapaan etsiä mahdollisimman korken paikan ja nauttia tunteesta. Tunteesta, että voisin vihdoin lentää.

"Oisinpa tuuli
tai vettä joessa virtaavaa
Oisinpa tuuli
ei sitä näin voisi alistaa"