Ketkä Istuu Piiloissaan?

Kaipa minun kaltaiseni ihmiset. Tai minä ainakin.

Golfkentällä taukoa pitäessäni istun mielelläni seinän vieressä olevassa nojatuolissa. Silti mieluiten istuisin Villen toimistossa. Yksityinen huone, ilman uteliaita katseita ja pistäviä kommentteja ajanvietteestäni. Mitä sitten, vaikka lukisinkin pitäessäni taukoa?
Syy, miksi istun syrjässä? Tai miksi käyttäydyn täysin eritavalla koulussa ja golfkentällä? Melko yksinkertaista. Kentällä olen näkymätön.

Koulussa olen, no, minä. Olen oppari. Hyvin ärsyttävä. Feministi. Piirtäjä. Väittelijä. Ihminen, jolla on Mielipide ja Ääni. Hiukan outo, mutta hyväksyttävällä tavalla. Ehkä, jopa mukava.

Kentällä olen hiljainen. Kiivas. Valittaja. Outo. Hyvin outo. Perfektionisti, mutta silti niin keskinkertainen. En ole aina ollut keskinkertainen, mutta nykyään olen. Ainakin siltä minusta tuntuu.
Teidän on hyvä ymmärtää, että golf tuo pahimmat puoleni esiin. En pidä epäonnistumisesta. Vihaan itseäni niinä hetkinä, ja tiedän ottavani sen liian vakavasti. Se on yleisessä tiedossa. Tilannetta ei paranna, että minun on pakko näyttää. Näyttää, että pystyn johonkin, että olen Joku. Olen ainoa alaikäinen tyttöjuniori. Tämä, käytökseni kentällä, sekä valittettava tosiasia, että isoveljeni on hyvin lupaava pelaaja, saavat aikaan sen, että piilottelen kentällä.

Siellä, tunnen itseni näkymättömäksi. Moni ei puhu minulle, ei jos en itse aloita keskustelua. Ja koska olen ujo, sekä muiden mielipiteiden orja, sitä tapahtuu harvoin. Vain muutama mies, joka osaa todella pelata, puhuu minulle kuin ihmiselle. Toinen on itseni kokoinen, suurisilmäinen ja nelikymppinen. Toinen on parikymppinen ja erittäin ärsyttävän ihmisen maineessa. Tosin, minulle hän on puhunut täysin normaalisti. Erittäin outoa.
Muut puhuvat minulle kuin... kuin lemmikille.

Valitan taas tyhjästä, tiedän, eihän minulle edes olla ilkeitä. Monet ovat minulle kilttejä. Kanssani vitsaillaan ja nauretaan, ja saan joskus jopa huomiota. Mitä sitten, vaikka pro ei ota minua vakavasti ja monet eivät tunnu tajuavan, että osaan jopa ajatella?
Mutta en halua sitä, haluaisin olla niin kuin muutkin. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi, sulaudun taustaan, kukaan ei haluaisi minua paikalle.

MINÄ EN OLE NÄKYMÄTÖN. Aina, kun minulle kuittaillaan valittamisestani, kiivaudestani ja noin tuhannesta muusta asiasta, haluaisin huutaa, raivota, että EI, 96 EI riitä minulle tulokseksi, koska tähtään parempaan, EI en ole hemmoteltu kakara, elämäni EI ole helppoa, ystäväni jättivät minut ja isäni kutsuu minua tasaisin väliajoin katalaksi ämmäksi ja hirveäksi ihmiseksi, EI, en ole yleensä niin vihaisen näköinen, mutten voi kulkea hymyillen, kun minua itkettää jatkuvasti, EI!

Olen kentän oma pieni maskotti. Silti kukaan ei tunnu ajattelevan, että ehkä maskottikin haluaisi joskus tehdä muutakin, kuin istua nurkassa pää käsien varassa.