Joskus Itkee Jokainen

Ala-asteella en itkenyt melkein ikinä. Koulussa, jos kaaduin ja polveni menivät verille, purin hammasta. Aloin haukkomaan henkeä ja kohdistin katseeni poispäin. Kukaan ei pidä itkijöistä.
Kotona itkin paljon, tai en paljon, huomattavasti helpommin vain. Huutava isä, tai kiusaava veli johtivat usein samaan lopputulokseen; itkin huoneessani pää tyynyssä. Vieläkin tulee jotenkin lohduton olo sitä ajatellessa. En kestä katsoa lasten itkua, en siis halua itsenikään itkevät. Kuudellenne ja viidennellä luokalla kovetin itseni. En vain päästänyt itseäni siihen pisteeseen.
Yläasteella huomasin taas kyyneleiden valuvan. Asioiden mutkistuessa, huomasin itkeväni yhä useammin, ja yhä oudoimmista syistä. Olen taas pystynyt kohtaamaan pahan kuivin silmin, en tosin tiedä, kuinka hyväksi se on. Opin kanavoimaan itkun ulos piirtämällä tai laulamalla. Huonompiakin keinoja on, mutta mikään ei estä kyyneleiden ylivuotamista paremmin, kuin paperilla liikkuva kynä.




Elokuvien ja kirjojen kannalta itkeminen on erilaista. Nykyään itken kirjojen ja elokuvien tai tv-ohjelmien takia melko säännöllisesti. Ennätys taitaa olla Riikka Pulkkisen Totta kirjalla, jota lukiessani aloin itkeä sivulla kymmenen. Jälkikäteen saattoi vain nauraa, löytyy minustakin ilmeisesti tyttömäisiä piirteitä.

Kävin vihdoin ja viimein katsomassa Harry Potterin viimeisen osan. Sali oli melko tyhjä, tosin vieressäni sattui istumaan harvinaisen lihava herra popcornia syöden. Kohotti tosiaan tunnelmaa. Lähdin katsomaan elokuvaa yksin, halusin nauttia kokemuksesta ilman jälkipuinteja taikka välikommentteja. Kesken mainosten huomasin suunnittelevani paniikissa pakoa. Kohta tämä loppuisi. Maailma, joka oli merkinnyt, merkitsee minulle niin paljon, oli päättymässä. "Tässä elämä on..."

Muutama kyynel löysi tiensä vapauteen taistelun alkaessa. Lupin ja Tonks tavoitellessaan toistensa käsiä koskaan saamatta kiinni, heidän liikkumattomat ruumiinsa suuressa salissa, kädet edelleen toisiaan etsien. Severuksen kuolema ja hänen rakkautensa Lilyyn. Itku ruumiin vierellä. Tuska menetettyjen takia. Suurimmat ja märimmät kyyneleet valuivat kuitenkin Harryn seisoessa metsässä menetetyt läheisensä vierellään. Harry on yhdentekevä, mutta hänen vuoksensa kuolleet... heidät olisi pitänyt säästää.
Elokuvan jälkeen odotin suurtakin surua, mutta sitä ei tullut.
Hillityt naurukohtaukset paikoitellen kornissa elokuvassa eivät olleet pilanneet elokuvaa. Vieläkin on hiukan haikea olo, mutta jätän silti taikamaailman ja ennen kaikkea sen ihmiset hyvillä mielin. Jos haluan löytää heidät, ainoa, mitä minun täytyy tehdä, on avata kirja.