Samantekevää vol. 2

Anteeksi vain, mutta alkaa mennä jo jotenkin naurettavaksi ja kohtalon ivaksi. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Ehkä nauraa, olen hekotellut jo hyvän tovin. Mutta ensin muihin asioihin.

Oli taas vaihteeksi aika golfin täytteinen päivä. Päivällä ensin pelaamaan, ensin varmistettuani, että junnuharkat ovat... no jos eivät hyvissä niin ainakin ovat joissakin käsissä. Lähdin sitten mentaalivalmentajani kanssa pelaamaan ja mukaan ilmaantuivat jostain syystä juuri ne kädet, missä junnuharkkojen veto piti olla. Ne kädet, ja toinen ärsyttävä tapaus. Huoh. Kierros meni sitten enemmän tai vähemmän vittuiluksi ja muutenkin laukalle. Puolikas kierros, puolikkaan jälkeen pojat eivät vieläkään olleet valmiit hoitamaan harkkoja, joten jouduin jättämään peliseurani ja leikin kypsempää osapuolta. Pojat raahautuivat kuitenkin avuksi ja harjoitukset ne vasta laukkasivat välillä aika lujaakin.
   Päivän piristys saapui mentaalivalmentajani (sen samaisen ärsyttävän ja ihanan ihmisen) muodossa, joka kysyi lähdenkö hänen kanssaan kahdestaan toiselle kierrokselle. Joten seuraavat neljä tuntia sain viettää laatuseurassa tukahduttavan trooppisessa ilmastossa.
Oikeasti. Oli järkyttävän kuuma. Ja takaysillä, metsäpuolella, missä iltaisin on ihana oma rauha, provosointi ja yllytys lähtivät hiukan käsistä. Siinä vaiheessa poskeni taisivat hohkata lämpöä muutenkin kuin ilman vuoksi ja oloni oli taas... Epätodellinen.
 
Ajatukset saatiin jälleen ohjattua loistavasti uusille urille ja kotiin tullessani olin hikinen, väsynyt, ja aika iloinenkin. Ja sitten taas aloitan keskustelun päänsärkyni kanssa ja pääsyn miettimään, mitä täällä tapahtuu. Onko tuo tahallista? Tahallaanko tuo yrittää saada minut reagoimaan jotenkin? Ymmärryskyky katoaa, päässä heittää taas ja yrittää niin kovasti olla välittämättä ja toivomatta. Toivomatta vastakaikua, ymmärrystä, välittämistä, aivan mitä tahansa.

Onnistuin. Aika hyvin, minä tosiaankaan en enää välitä niin hirveästi. Ehkä siksi haluankin viettää niin kovasti aikaa "mentaalivalmentajani" kanssa. Koska hänen kanssaan en ajattele näitä asioita yhtään, enkä pelkää, että alan taas välittää enemmän.
   Ja sitäpaitsi, eikö tuollaisten asioiden setviminen ole melko, ah epämiellyttävää? Joten... miksi ehdoin tahdoin pitää provoisoida puhumaan niistä asioista? Kerrankin voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä...


Mutta... täytyy sanoa, että sanat: "ihan sama" sattuvat, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Ei tätä jaksa, pitikö taas...

Yöllä

Mitä eilen mahtoi tapahtua...

Perustavallinen, lame, tylsä, aurinkoinen, ENSIMMÄINEN mustan pitsin yöni in my whole life. Outoa. Asunut ahdistavan pienessä käpycityssä nimeltä Rauma yli kymmenen vuotta, ja silti olen saattanut aina välttää jotain näin merkittävää. 
Lucky me.

Alkuilta meni suhteellisen rauhallisesti kävellessä pitkin ja poikin katuja, sekä uittaen jalkoja minimaalisessa suihkulähteessä keskuspuistossa. Vesi näytti lumoavan turkoosilta, mutta jalat kalvakan vihreiltä. Kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
   Pitsipaita, jota olin metsästänyt postin uumenista aina iltapäivään saakka, istui yllättävän hyvin, ja kaverini jopa mainitsi jotain synkästä tyylistä. Minulla. Uskoo ken tahtoo.





Maiden-pipo ainakin on minua.

Tuttuja enemmän tai vähemmän huojui nurkissa ja niiden takaa. Suurinpiirtein puolet entisestä luokasta valui ohitseni samalla, kun itse jäin katsomaan perään. Lukion toiselle menevä ystäväni ei jostain syystä halunnut lähteä tervehtimään tuttujani, joten ilta oli tavallaan... outsider? Siltä tuntui, ja loppujen lopuksi lähtiessäni en voinut sanoa olevani surullinen.
Illan kohokohta oli Pitsrokin bändi Celene ja kappale Sadetranssi, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut tavoittamaan.

Istuessani kirkon muurilla, sain jostain syystä pidennyksen ulkonaoloaikaani, ja lähdin harhailemaan pitkin katuja. Törmäsin sitten sattumalta muutamaan vanhaan luokkalaiseen, jotka olivat onnellisesti hiprakassa. Jouduin sitten joukon jatkoksi, ja ennen kuin ehdin paljoa sanoa, istuin jonkun tuttuni sylissä missälie ulkona. Onnellisesti melkein hiprakassa. Sen verran onnellisesti, ettei päätä särkenyt aamulla, ja olin tilanteen tasalla koko ajan. Ainakin melkein. En kuitenkaan tehnyt mitään, mitä olisin katunut kovasti aamulla.
   Puolen yön jälkeen en ollut enää outsider vaan saatoin kerrankin tuntea, millaista on kännätä kaverien seurassa. Ei hassumpaa, voisi kokeilla muulloinkin. Tavallaan noloa, että teinikännien vetäminen voi tuntua näin vapauttavalta, mutta väliäkö sillä. Kuuluin hetken joukkoon, ja olin vähemmän outo feministinörtti, jota ei ikinä kutsuta mihinkään.
Miksei siis joskus uudestaankin? Ilman muutamaa hmm... teinikännien ominaispiirrettä. Ei hätää, en oksennellut nurkkiin, niin alas en vajonnut. Mutta kuitenkin, kotiin tullessa saatoin hetken ajatella, "mitä helvettiä mahdoin tehdä äsken".
   Minkäs teet, ilta ja yö eivät olleet ikimuistettavia, mutta aivan tarpeeksi siihen mitä etukäteen odotin. Kai ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan toistanko samoja virheitä vai keksinkö vielä parempia.

Paradise

Aluksi pieniä, tuskin havaittavia pisaroita. Kymmenen minuutin kuluttua tihkun tuntee jo kaulan paljaalla iholla. Taivas on harmaa ja valkoisuus alkaa hävitä mustalle värille syöden taivaan väripaletin. Tunnet itsesi huolestuneeksi, ehditkö ajoissa. Hetkisen kuluttua peli on jo selvä. Vettä ripottelee nyt taivaalta entistä tiuhempaa tahtia, ja rukoilet, että jokin tuolla taivaalla malttaisi vielä hetken mielensä. Kun vedentuloa voi jo kutsua sateeksi, pääset määränpäähän, nappaat pallot taskuusi, heität bägin selkääsi ja juokset tuuli ja kosteus hiuksissa vaaditut muutama sata metriä clubitalolle turvaan. Syöksyt katoksen alle juuri ennen taivaan kahti halkeamista. Naurat itseksesi, selvisin!
   Sitten lasket bägin selästäsi ja juoksen kaatosateessa muutaman kerran clubin ympäri silkasta rakkaudesta sateeseen ja kuivana säilymiseen. Valkoinen paitasi ei anna mitään anteeksi, mutta meikit poskilla tunnet olevasi jotain. Olevasi vapaa päättämään kuinka.



Tuuli puhaltaa 14 metriä sekunnissa ja saa sinut värisemään. Asteita ei ole tarpeeksi parantamaan tilannetta, vaan ihosi on kananlihalla riippumatta osuuko paiste sinuun. Paita on liian löysä pitääkseen tuulta ulkopuolella ja se hyökkää jatkuvasti iholle helman alta ja kaula-aukosta. Kävellessäsi koitat hieroa lihaksiin lämpöä ja paikallasi ollessa teet haarahyppyjä. Teet kaikkesi suojautuaksesi viimalta, mutta voit lopulta ajatella takkia, joka jäi naulakkoon roikkumaan. Kuin tilanteen parantamiseksi hiuksesi riistäytyvät nutturalta yrittäen lentää pakoon tuulen mukana.
   Pelastus saapuu vartalon muodossa, joka seisahtaa taaksesi ja vangitsee sinut käsivarsiensa suojiin. Paljaat kädet ovat lämpimät ja takanasi oleva keho painautunut sinua vasten. Haluaisit nojata päätäsi taakseppäin, sulkea ehkä hetkeksi silmäsi. Mutta sen sijaan tyydyt huokaisemaan tuskin havaittavasti ja pakotat pienen hymyn pysymään hentona väreenä suupielessäsi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän irrottaa varovaisesti otteensa ja tuskin havaittavasti tiukennat hetkeksi otettasi hänen käsistään, ennen irti päästämistä.

Aurinko hehkuu taivaanrannassa oranssina pallona kullaten koko taivaan. Pilvien reunukset kellertävät ja hennon vaaleansininen taivas huutaa sinua luokseen. Ruoho on syvänvihreää ja eri sävyt vaihtelevat varjon ja valon yhtymäkohdissa. Tuulenväre pörröttää hiuksia ja lämmin aurinko hellii ihoa. Katsot ympärillesi ja uskallat jopa hymyillä hetken.



 


Löytyykö tälläisiä zen-hetkiä todella golfkentältä?

Do it Now

Hölmö rakkaus (ylpeä sydän)

...minä pidin tuosta tekstistä. Siinä kiteytyivät kahden pitkän vuoden pitkät vaitiolot ja alasluodut katseet. Kaipaus ja huono musiikki. Ja sitten se täydellinen varmuus, se on ohitse. Minä tein, mikä oli parasta minulle. Nyt voi katsoa tuota ihmistä suoraan silmiin ilman ujoa hymyä.
Tuota tekstiä kirjoittaessani olin vahva. Tai ainakin tunsin olevani. Ehkä jopa hiukan feministimäinen, riippumaton ja tyyni. Täydellistä.
Ja sitten keveys muuttui jälleen lyijyn raskaaksi. Johtuiko se ajan loppumisesta, vai siitä, että toiveet olivat utopistiselle mielelle mahdollisia? Mitä merkitystä sillä edes on?
Mieli on hassu asia. En muista, millaista oli esimerkiksi vuosi sitten. Muistan vain viime talven ja hyrr... Jenni Vartiaisen kuuntelun ja kuutamon Lapissa. Rukan kuiva ilma teki hiuksista sähköiset ja pelkäsin laskettelua. Päivät kuluivat aikaa laskien. Enää 29 päivää, 28, en jaksa enää, kunpa vain...
   Mutta siitä se alkoi, selkeä välinpitämättömyys ja etäisyyden otto.
Nyt se kaikki pitäisi kokea uudelleen. Ehkä tällä kertaa ilman Jenni Vartiaista...

Aloin miettimään, osaisinko enää edes kirjoittaa runoja? Osasinko ikinä?
Ehkä nyt taas olisi sen aika.

Eilen tai ehkä aikoja sitten
uskoin nähneeni häivähdyksen sinua
Jonkun vieraan asennossa hihat ylös käärittyinä
Oudossa äänensävyssä lauseen sanat vääriä, ei tuo ole normaalia
Hiukset sekaisin ja muutama suortuva kasvoilla
tumma muuttui vaaleaksi
Ilmeetöntä kauneutta... tunteet hukassa kylmyydessä
Kenen tunteet?
Musiikki sekoittaa ajatukset
lag lag lag
katson samaan suuntaan ja en enää löydä etsimääni
Huokaisen
hyvä
Enää alle kuukausi aikaa...
Aikaa unohtaa
aivojen taipuessa muihin aiheisiin, jättäessä taakse kaiken
sen mitä joku kutsuisi suloiseksi
Aikaa keskittyä
niihin joiden seurassa Voi olla oma itsensä
ilman uhrauksia
Aikaa olla vapaa
   Illalla värit kirkastuvat,
valo ja varjo pysähtyvät
lopettavat piirileikin huoneen nurkissa
Tajuan tilanteen mielettömyyden, yrityksen turhuuden
(se ei edes ole sen arvoista)
Sisin alkaa hymyillä,
en välitä
(sinusta en enää)
kaipaa mitään en ketään
Noinko helppoa se olikin?

Aamulla herään
en muista enää
miten paljon satutit ehkä vain vahingossa
Avaan tietokoneen,
en ajattele enää

juokse pois, häivy, jätä rauhaan

negatiivisuus kadonnut tummiin pihapuihin

Avaan keskustelun

En tajua enää

mihin asenteeni hävisi

hukkasinko sen elämältä

hävisin uhkapelissä

Hei

Idiootti, hävisit...

Kuvallahan ei ole muuta ideaa, kuin kuinka kaunis se on...
   Mutta kylmyys tappaa suloisimmatkin ruusut.

The Quiet Place

Jos edes yhden kerran, antaisin kuville vuoron näyttää, kertoa, valaista. Tummatukkainen tyttö on yksi parhaista ystävistäni, vaalea tyttö minä itse hullussa persoonassani. Maisemakuvista, ja muista kuin omakuvistani on vastuussa allekirjoittanut, samoin kuvien editoinnista. Mutta tosiaan, jos edes kerran kuvat voisivat kertoa jotakin siitä kivusta ja surusta, mihin sanat eivät aina kykene...

Disorder

Mä luulin, että hallitsen tän. Mun mielen ja mun elämän...

On se ihanaa, kun Maija Vilkkumaan lyriikat alkavat soida päässä. Luulin, että pääsin siitä vaiheesta ohitse, kun aloin kuunnella Stam1naa. Ilmeisesti turha toivo. 

   Ironisinta on, että minä tosiaan kuvittelin niin. Luulin hallitsevani itseni ja ajatukseni. Ei enää idioottimaisia toiveita, eikä olettamista. Se on kaikista pahinta, jonkin asian olettaminen on suoraan saatanasta. Kaikista pahinta on, jos oletettava asia aidosti vaikuttaisi elämään. Ja sitten arvaa täysin väärin.

   Luoja, miten vaan. Rasittaa jatkuva kiertely ja kaartelu. Olen kyllästynyt analysointiin. Kaiken palasiksi hajottamiseen, ja uudelleen kokoamiseen. Jaajaa ok. Hieno juttu kiva kiva. Ihan kuin tuo tarkoittaisi mitään. Ihan kuin tuosta voisi päätellä mitään. 

Minä olin jo lopettanut sen. Alkanut ajatella muitakin asioita, kuin yksitavuisten vastausten merkitystä. Sitä kipua, ettei tästä tule yhtään mitään. Sen oli alkanut hyväksyä. Elämä ei kaadu teini-ikään, tähän ei kuole. Kaikki on hetken sekaisin ja maailman vakavin asia, kunnes se asettuu jälleen oikeisiin mittasuhteisiin. 

   Loistavaa huomata oma henkinen kasvu. Siinähän luulee hetken olevansa kykeneväinen tuntemaan normaaleja asioita ja olemaan vähemmän tunnevammainen ja sosiaalisesti vajavainen.  Ja sitten huomaakin jälleen pitelevänsä käsivarrestaan kiinni niin, että pintaan jää neljä siistiä puolikuuta. Veri syöksähtää kasvoille, alkaa vapista. Jalat eivät tahdo kantaa, kun juoksee keittiöön ja laittaa musiikin soimaan mahdollisimman lujaa. Sitten ottaa tukea pöydästä ja yrittää laulaa mukana, pitää kiinni melodiasta ja rauhoittua hiukan. Se tunne, kun huomaa äänen vapisevan niin paljon, ettei voi. Viha pettymys suru, ei taas tätä. 

Että kiitos vain. Kiitos ihan helvetisti. Tämä ei ole minun vikani. Miksi minä en kerrankin saanut olla rauhassa, balanssissa? Miksi sitten joku idiootti saa päähänsä poistaa tasapainoni. Ihan kuin juoksisi cooperin testiä täydellisessä rytmissä ja askel joustavana.  ...ja sitten joku hyppäisi kulman takaa ja kamppaisi. Sitten pitäisi vain nousta ylös ja jatkaa, vai? Just joo, kiva juttu.
   Eihän siinä mennyt kuin pari kuutautta aikaa saada itsensä täydelliseen tasapainoon ja rauhalliseen mielentilaan. 

Kiitos, arvostan.

Tai oikeastaan... Nyt kun ajattelee koko kuviota, se menee jotenkin näin:

Teet piképiruetteja valtavan pitkällä käytävällä. Haparoit aluksi, et löydä kiintopistettä etkä oikeaa tekniikkaa. Luovutat muutaman kerran, mutta aloitat aina alusta. Ja se kannattaa. Lopulta kaikki sujuu hyvin, uskallat ehkä hiukan hymyilläkin ja pehmentää hiukan käsien asentoa. Ja sitten, joku hyppää kulman takaa ja ojentaa jalkaa, johon voisit kompastua. Muttet kompastu siihen. Koska se joku vetää jalan juuri ennen pois alta. Ja kaadut silti omia aikojasi. Rysähdät lattialle, ja se toinen vielä kehtaa nauraa, kun kaaduit itse, eihän hän edes tehnyt mitään. Kunhan pelleili.

Seuraava kysymys on oikeastaan, mitä sitten? Pitäisikö minun taas löytää jostain rohkeutta, vai tyytyä olemaan hiljaa ja etsiä varmuutta olla rauhassa? Viimeinen kuulostaa aika hyvältä vaihtoehdolta. Tulee aina hyvä fiilis, kun kykenee pitämään kiinni ylpeytensä rippeistä.
   Korkeanpaikan kammoisena tyhjyyteen hyppääminen ei ole ikinä helppoa. Etenkin jos tietää, ettei kukaan ole ottamassa vastaan... Ettei ketään aidosti kiinnosta.

Ihan kiva... voiko sen pahempaa olla?

Puolikas ihminen

...Joskus mä tahdon saada ton jätkän

Ja sitten tahdon taas unohtaa sen

Täysin unohtaa sen

Jos mun pokka pettää, on se hän

Tai jos paniikki iskee ees vähän

Jos mun pokka pettää, on se hän

Tai mun sydämeni jättää mut tähän...

Onko se noin? Ehkä, itse olen huomannut käyttäytyväni usein typerästi sellaisen ihmisen lähettyvillä, josta pidän. Olenko herkkänahkainen, ujo, äänekäs, typerä, ajattelematon, vaiko tyttömäinen, riippuu tilanteesta ja ihmisestä, johon kaikin voimin yritän tehdä vaikutuksen. Viimeinen adjektiivi ei sovi minuun laisinkaan, se koko teksti huutaa vastaan, kun sitä yritetään istuttaa minuun. 

Eksyin nyt niin aiheesta, mutta ehkä tämä käy pienestä alustuksesta.

Jos joku on lukenut tätä blogia jo hetken aikaa, hän voi tehdä sen johtopäätöksen, että olisin ihastunut (hyi hitto mikä ilmaisu, so teini). 

   ...Pitänee paikkaansa, jos minun tunnesolmuistani nyt mitään selvää saa. 

Joskus tunne on niin voimakas ja polttava, että tuntuu kuin palaisin sen mukana. Joskus se yksi ihminen takoo takaraivossa jatkuvasti, eikä suostu katoamaan. Ikävä kyllä.

   Älkää ymmärtäkö väärin, en ole epätoivoisesti rakastunut enkä muutenkaan istu kotona väsäämässä rakkausrunoja. Se nyt vielä puuttuisi. Mutta dramatiikkaan taipuvaisena ihmisenä yöt ovat sitä aikaa, jolloin tunteet antavat aivoille kenkää. Minkäs teet.

Mutta sitten on hetkiä, jolloin en ajattele häntä yhtään, ja ihmisiä, jotka vievät jokaisen muun mielestäni. 

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä nyt noin kymmenen kertaa. Ja tuntuu, etten osaa. Minä haluan kirjoittaa tästä, koska tuntuu, etten voisi kertoa kenellekkään ystävälleni. Joko he ovat liian kiireellisiä kuuntelemaan, tai sitten he eivät ymmärtäisi. Siinä syy, miksi tästä kirjoittaminenkin on niin hankalaa. 

Minut tuntevat ihmiset eivät ole ikinä nähneet minua golfkentällä, siinä ympäristössä ja niiden ihmisten keskellä. Olen vain puolikas ystävieni lähellä.
(Nyt rikotaan kaikki stereotypiat, golfarit eivät ole diivoja, nynnyjä, eivätkä porvareita. Harrastus siinä missä kaikki muutkin. Yhdet parhaista ihmisistä jotka tunnen, olen tavannut golfkentällä. Piste. Sitten eteenpäin.)

   Kentällä olen ainoa tyttö miesten ja muutaman hiukan itseäni vanhemman pojan keskellä. Siellä pelaan/treenaan/oleilen poikien ja muutaman miespelaajan kanssa, jotka ovat heidän tavoin clubin parhaita pelaajia. 

Mitä kaikki ajattelisivat, jos tietäisivät millainen olen heidän kanssaan? Kuka olen.

Pelaan usein miehen kanssa, joka on loistava pelaaja, hauska, ihana ihminen, noin 10 vanhempi ja melko hyvännäköinen. Hän huomauttelee minulle kaikesta; pelistäni, mentaalipuolesta, vaatteistani.  Puheenaiheemme heittelevät laidasta laitaan, en taida kertoa niistä sen enempää. Ja minusta tuntuu taas, etten osaa jatkaa.

   Hän on mukava, siinä kaikki. Joskus hän tuntuu ystävältä, joskus täydelliseltä idiootilta. Hänen läsnäolonsa saa minut iloiseksi.
Mutta silti saan kuulla siitä vitsejä, kuinka olen hänen golfvaimonsa. Pitäisikö hänen kihlattunsa huolestua minun takiani. Viimeksi kun tuo nousi esiin, en edes tiedä mikä sai poskeni hehkumaan. Ei siinä mitään, mutta silti puhumme hänen kanssaan aiheista, joihin en monen muun kanssa uskaltaisi edes viitata. 

   Olen siellä eri ihminen. Ihminen, joka yrittää pärjätä paikassa, jossa on aidosti etsittävä seuraa jos ei halua olla yksin. Ihminen, joka yrittää olla olematta herkkä ja silti voi punastua täysin ilman syytä. Ihminen, joka näyttelee itsevarmaa, ja onkin sitä joskus. Ihminen, joka uskaltaa etsiä rajoja, ja hivuttaa varvasta niiden yli. Ihminen, joka käyttää kierroksella valkoisia minisortseja, ja niiden alla mustia stringejä, koska haluaa kokeilla miten se vaikuttaa poikiin. 

Ihminen, jonka on vaikea välillä sanoa itselleen, nyt riittää, älä tee mitään typerää.

Ihminen, joka haluaisia välillä niin kovasti tehdä "jotain typerää".

Ihminen, joka istui varatun miehen sylissä, kun miehen käsi piteli häntä vyötäisiltä ja suu lausui sanoja, joihin oli vaikea keskittyä.

Ihminen, joka väreili sähköä. 

Ihminen, joka saattoin hetkeksi unohtaa sen yhden, joka aiheuttaa päänsärkyä.

Ei se merkinnyt mitään. Mitään ei tapahtunut. Hetki meni ohitse ja se siitä. 
   Olen siellä onnellinen, niiden ihmisten kanssa voin hetkeksi unohtaa romanttiset ja säälittävät tunteet ja antaa vain mennä.

Olenhan siellä aivan erilainen.
Puolikas ihminen.