Anteeksi vain, mutta alkaa mennä jo jotenkin naurettavaksi ja kohtalon ivaksi. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Ehkä nauraa, olen hekotellut jo hyvän tovin. Mutta ensin muihin asioihin.
Oli taas vaihteeksi aika golfin täytteinen päivä. Päivällä ensin pelaamaan, ensin varmistettuani, että junnuharkat ovat... no jos eivät hyvissä niin ainakin ovat joissakin käsissä. Lähdin sitten mentaalivalmentajani kanssa pelaamaan ja mukaan ilmaantuivat jostain syystä juuri ne kädet, missä junnuharkkojen veto piti olla. Ne kädet, ja toinen ärsyttävä tapaus. Huoh. Kierros meni sitten enemmän tai vähemmän vittuiluksi ja muutenkin laukalle. Puolikas kierros, puolikkaan jälkeen pojat eivät vieläkään olleet valmiit hoitamaan harkkoja, joten jouduin jättämään peliseurani ja leikin kypsempää osapuolta. Pojat raahautuivat kuitenkin avuksi ja harjoitukset ne vasta laukkasivat välillä aika lujaakin.
Päivän piristys saapui mentaalivalmentajani (sen samaisen ärsyttävän ja ihanan ihmisen) muodossa, joka kysyi lähdenkö hänen kanssaan kahdestaan toiselle kierrokselle. Joten seuraavat neljä tuntia sain viettää laatuseurassa tukahduttavan trooppisessa ilmastossa.
Oikeasti. Oli järkyttävän kuuma. Ja takaysillä, metsäpuolella, missä iltaisin on ihana oma rauha, provosointi ja yllytys lähtivät hiukan käsistä. Siinä vaiheessa poskeni taisivat hohkata lämpöä muutenkin kuin ilman vuoksi ja oloni oli taas... Epätodellinen.
Ajatukset saatiin jälleen ohjattua loistavasti uusille urille ja kotiin tullessani olin hikinen, väsynyt, ja aika iloinenkin. Ja sitten taas aloitan keskustelun päänsärkyni kanssa ja pääsyn miettimään, mitä täällä tapahtuu. Onko tuo tahallista? Tahallaanko tuo yrittää saada minut reagoimaan jotenkin? Ymmärryskyky katoaa, päässä heittää taas ja yrittää niin kovasti olla välittämättä ja toivomatta. Toivomatta vastakaikua, ymmärrystä, välittämistä, aivan mitä tahansa.
Onnistuin. Aika hyvin, minä tosiaankaan en enää välitä niin hirveästi. Ehkä siksi haluankin viettää niin kovasti aikaa "mentaalivalmentajani" kanssa. Koska hänen kanssaan en ajattele näitä asioita yhtään, enkä pelkää, että alan taas välittää enemmän.
Ja sitäpaitsi, eikö tuollaisten asioiden setviminen ole melko, ah epämiellyttävää? Joten... miksi ehdoin tahdoin pitää provoisoida puhumaan niistä asioista? Kerrankin voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä...
Mutta... täytyy sanoa, että sanat: "ihan sama" sattuvat, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Ei tätä jaksa, pitikö taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti