Eli, olen Paratiisilintu, tyttö toivottavasti edes joskus aikuinen, joka haaveilee joskus liikaakin, muttei pääse ikinä eroon kyynisyydestään. Paratiisilinnun, nimeni löysin kai Hectorin kappaleesta, mutta ehkä tämä on myös unelmaa. Toivomus olla säkenöivä, kirkas, kaunis ja voimakas. Ei aina niin reunassa.
Itsestään on vaikea kirjoittaa rehellisesti, tai edes kauniisti. Kai voin kertoa rakastavani lukemista, piirtämistä, maalaamista, musiikkia, unelmointia, vihreää, taivasta, vettä, elämää.
Perun puheeni, elämään minulla on melko ristiriitainen suhde. Samoin kuin kirjoittamiseen. Kai kirjoittaminenkin on henkireikä, pakoa arjesta, siis hyvin rakas asia. Kuitenkin kun haaveilee ammatista...
asiat vaikeutuvat.
Kai uskokin on minulle tärkeää, tuonpuoleiset asiat aina. Pentagrammi kädessäni muistuttaa minua aina siitä, ja voimasta joka saa alkunsa itse äiti maasta. Luonto antaa kaiken, mutta myös ottaa. Me emme omista maata, me olemme osa sitä. Wiccojen uskonto niin kaunis...
Haluan ymmärtää elämää, avaruutta, rakkautta ja kai myös itseäni.
En kuitenkaan liikaa. Liika tieto vahingoittaa, ja sisäiset arvet juurtuvat paljon syvemmälle kuin pigmentinkulumat käsivarresta.
