Suuri Pieni Mies

Mutta onko sillä väliä? Miksi ulkonäön , ja nimen omaan painon pitäisi vaikuttaa ihmiseen niin paljon? Onko väliä, onko joku hiukan ali- tai ylipainoinen, kunhan on sinut itsensä kanssa, ja se ei ole terveydelle haitallista. Ihmisiä on kaiken kokoisia ja muotoisia, kukaan ei ole täydellinen. Jollekulle saattaa sopia pieni pyöreys, toinen saattaa olla luonnostaan hoikka, ja sille ei voi mitään. Hyväksykää itsenne, ja ennen kaikkea muut. Ennen kuin tuomitsette koulun lihavinta tyttöä, ajatelkaa, onko lihavuuteen syynä geenit, ahneus, vaiko sairaus. ......................................................................................................................................................................... Jos haukut jotakuta lihavaksi, se on haukkumista ja väärin. Kohde loukkaantuu, ja monet katsovat nimittelijää pahasti. Onneksi silti, korjaatkaa nyt jos olen väärässä, ihmisiä voi sanoa luiseviksi, laihoiksi ja muodottomiksi. Ei siinä mitään. Eihän sillä ole väliä, että ihminen syö kuin hevonen ja välttää liikuntaa, mutta koska hän on hoikka, niin se täytyy hänelle ilmoittaa. Tunnen ihmisen, kuka inhoaa sanoja hoikka, laiha ja luiseva, koska häntä aina koulussa kutsuttiin sellaiseksi. Hän ei onnistunut lihoamaan, ja joutui kuuntelemaan päivittelyjä painostaan koko peruskoulunsa halki. ......................................................................................................................................................................... Minusta laihaksi kutsumista, voi verrata lihavuuteen. Jotkut ottavat sen hyvin, koska laihuus on länsimainen kauneusihanne, mutta esim. Mauritaniassa, nuoret tytöt lähetetään läskileireille lihomaan. Että maassa maan tavalla. Monissa lehdissä hehkutetaan, kuinka ihania kurvit ovat, ja A-kupin omaavat painavat päänsä ja hakevat lisää pullaa pakkasesta. ......................................................................................................................................................................... Demi.fi:ssä oli muutama päivä sitten melko mielenkiintoisia keskusteluja. Toisessa kyseltiin, ovatko rinnat pienet jos koko on B-70. Tuli vähän haista kukkanen olo, kun monet totesivat sen olevan pieni koko. Hyppisin tuollaisella kuppikoolla riemusta. Tai tanssisin cancania. (Tavallista useammin.) ......................................................................................................................................................................... Toisessa kysymyksenä oli: "Olisitko tyytyväinen jos painoindeksisi olisi 19,2?" No jotkut tykkäsivät sitä ihan ok:na, jotkut haluaisivat laihemmaksi, mutta monet kommentit: "Hyi, ihan liian laiha!" "En haluaisi olla muodoton tikku." "Oon niin pitkä (jotain 167cm. -.-') että minulle ei sopisi tuollainen laihuus." satuttivat aika paljon.¨Oma painoindeksi on n. 17,5. Kiitti vaan. Painoindeksi kertoo painosi suhteessa pituuteesi, ei vain kuinka hoikka tai pullea olet (idiootit). ......................................................................................................................................................................... Näin, sain purettua sydäntäni ja pyydän, että mietitte hiukan, ennen kuin tarraatte tuttunne kylkiin kiinni ja huudatte, että tässä tuntuu kylkiluut. PS: Pydän anteeksi pisteitä, mutta blogspot kettuilee minulle.

Lunta Kiikarissa

Minut herätetään kello 9 nol nol. Auton pitäisi hakea minut yhdeltätoista, mitä laitan päälle. Pähkäilyn jälkeen saan vaatteet ylleni ja muut hommat hoidettua. Olen siis valmis lähtemään laskettelemaan! Viime kerrasta on kulunut noin kolme viiva neljä vuotta ja olo on lievästi epävarma. Kaverit ovat enemmän tai vähemmän kokeneempia ja vinkit ovat kalliita. Automatka on hauska, mikäs siinä, kun kahden kaverin kanssa jutellaan kaikkea öhöm "mukavaa".

Perillä suksivuokraamoon ja saan liian lyhyet sauvat. Kiitti vaan. Kaadun melkein jo ensimmäisessä mäessä (vuokraamolta hisseille, loiva kuin vauvan peppu). Mitäköhän tästäkin tulee. Kaikki hissit ovat ankkureita, ja lapsuuden traumat eivät oikein auta. Pääsin tosin turvallisesti ylös, (sillä kertaa,) vaikka roikunkin todennäköisesti hyvin mielenkiintoisesti ankkuristani. Ensimmäinen lasku edessä, miten aurataan, käännytään tai jarrutetaan, se kaikki täytyy ymmärtää nyt, muuten ei kunnian kukko laula. Kurvailen varoivaisesti, ja toinen jalka auraa vaistomaisesti. Jyrkimmässä kohdassa iskee paniikki. En halua kaatua! Tuttu laulu alkaa soida päässä:

"You can do this, if you really want. (Nananananannaaaa!)"

Ja kuin ihmeen kaupalla, pysyn pystyssä. Hymy hiipii kasvoilleni, kunnes pääsen rinteen juurelle. Käteni kohoavat voiton merkiksi. "Selvisin!"
Aina kun seuraavilla laskuilla korkeanpaikankammo iski, tai vauhti karkasi käsistä, keksin muutaman kymmentä rohkaisu lauluja, joita sitten kelpasi lallatella turvaan asti.

Reissuu mahtui paljon muutakin. Vauhdin huumaa, ja uskaltauduin jopa hyppyriin (olen järkevä). Ensimmäisellä kerralla kukaan ei kaadu. Toinen (se vähemmän kokenut) ystävä kiljaisee ja minä käkätän mielipuolisesti pääsessäni turvaa. Seuraavalla kerralla melkein hyppään toisen ystäväni (edelleen se vähemmän kokeneen) niskaan. Suosittelen lämpimästi, että kaaduttuanne, ETTE jäisi paikoillenne keskelle rinnettä nauramaan. Samainen ihminen päätti myös viettää vartin metsässä kaatuillen ja eksyksissä.

Kaaduin koko reissun aikana vain kerran. Ankkurihississä. Kertaakaan rinteessä en kierinyt alas sukset solmussa, vaan päätin törttöillä ANKKURIHISSISSÄ. Hyvä minä. Siitä sitten auraus alas (pitkä, pitkä matka alas) ja uusi yritys ylös, huolestuneiden ystävien luokse.


Paluu matka oli melko hysteerinen. Sanoinko melko, ei se oli hysteerinen. Kiitos demille. Ja hirville... Pelkkää käkätystä ja sähläystä, tämän ikäiset ovat vakavia ja ilottomia indeedo. Mikäs siinä, jalat hyytelönä, nenä punaisena kodin lämpöön. Voisihan tuollaista harrastaa useamminkin (Ehkä jopa kerran kahdessa vuodessa!)

Kaikki Pääsee Taivaaseen vol. 1

Viime keskiviikko oli uskontoa täynnä. Mäkkärissä tuli istuskeltua kaverin kanssa toista tuntia ja pohdittua uskontoja.

Onko Jumalaa olemassa?
Mikä uskonto on oikeassa?
Onko taivasta olemassa?

Minä uskon Jumalaan. Minä en usko, koska ajattelen maailman pyörivän vain ulkoisen voiman avulla, tai että uskon Jumalan ilmestymisiin ynnä muuhun sellaiseen. Minä uskon, koska en muuten voisi kestää ympäröivää maailmaa. Kuinka voisin katsoa pieniä afrikkalaisia lapsia kuihtumassa, jos en uskoisi, että heitä varten odottaa jotain parempaa? Kuinka voisin kuunnella uutisia Japanin maanjäristyksistä, tsunamista ja ydinvoimalan räjähdyksestä, jos en uskoisi, että jokin suurempi voima antaa sille merkityksen. Tai kuinka voisin seisoa oman, pienen koirani haudalla, jos en takertusi siihen, että joskus vielä näen sen. On se taivas tai helvetti, armahdus taikka kadotus, rakkaamme eivät jätä meitä. Joten, minä uskon Jumalaan, ja turvaan häneen, vain, koska haluan nukkua yöni rauhassa ja pitää läheiseni turvassa.

Uskonnoista henkilökohtaisesti, jos voisin valita, (no, voinkin, mutta tyydyn silti kristittynä olemiseen) kallistuisin eniten buddhalaisuuden kannalle. Ei jumalaa, tai jumalia, vain sinä itse, mietiskelemässä ja yrittäen elää mahdollisimman hyvää elämää. Ja lopulta: Nirvana. Se kelpaisi minulle, ja on jollain tavalla järkeen käypää, hyvistä teoista palkitaa, pahoista joutuu maksamaan.

Taivaaseen haluaisin uskoa. Niin suuri osa minusta haluaisi uskoa, että kuoleman jälkeen talsittaisiin pilvien päällä siivet selässä. Mutta se kyyninen, ja epäilevä osa minussa sanoo, että tuo on potaskaa. Uskonnon tunnilla sain aikaan väittelyn, miten pääset Taivaaseen. Minä olen aina olettanut, että ihminen, joka yrittää elää hyvää elämää, auttaa muita ja katuu syntejään, pääsee Taivaaseen. Mutta uskonnonopettajani on sitä mieltä, että taivaaseen pääsee yksin Jumalan ja Jeesuksen armosta. Kun kysyin, miten sitten joutuu helvettii, sillä Raamatussa selvästi puhutaan kadotuksesta? Kuulemma, jos haluat Taivaaseen, tervetuloa. Käytin tunnillakin tätä esimerkkiä. Jos joku on murhannut sata ihmistä ja ei edes kadu, pääsee siis Taivaaseen, jos vain haluaa?

Vastaus oli kyllä.

Ilmeeni lähenteli sanpoa. Mietin mitä ihmettä. Jos tällä tavalla saa ikuisen onnen, miksi Raamatussa kehotetaan rakastamaan lähimmäistä ja Jumalaa, sekä elämään synnitöntä elämää? En usko, että täytyisi olla laupisa samarialainen, päästäkseen Taivaaseen, muuta silti...
Raamatussakin kerrotaan miehestä, joka haali omaisuutta maan päälle ja huonosti kävi. Joten nämä asiat ovat selvästi ristiriidassa. Eli, olen päätynyt uskomaan näin:
Elä hyvä elämä, auta muita, kadu syntejäsi. Älä ole niuhottaja, mutta ajattele muita ja lähimmäistäsi edes kerran viikossa. Kun (toivottavasti) vanhana kuolet omassa sängyssäsi, et pelkää. Voit ajatella elämääsi ja tekojasi puhtain omatunnoin ja voit kuolla rauhassa ja tulevaa odottaen.

"Kuolema on vain uusi polku, jolle jokaisen on kerran astuttava."

Ja kun astut sille polulle, tiedät poistuvasii tästä elämästä ilman painolastia.
Eikö sekin ole pieni taivas?

Nostalgia

Tämän tekstin otsikkoa ei ollut tarpeen miettiä. Koko päivä on ollut tulvillaan mennyttä ja Nostalgia on hiipinyt mieleeni, täyttänyt ajatukseni ja nostattanut ne ilmaan. En ole varma, saanko niitä takaisin.

Mä ajassa oudosti liidän,
tää untako on vaiko ei?
Mä paikasta paikkaan näin kiidän,
ja varjoni tunne mua ei...

Aamu alkoi tavallisesti. Siis sen verran tavallisesti, kun on mahdollista, jos on menossa tukioppilas koulutukseen Meriristiin. Ja Nostalgia soi. Hento pienomelodia täytti huoneen ja ei ollut vaikea tunnistaa sävelmää. En tennyt mistä se kuului, tai kuuliko kukaan muu sitä, mutta se oli olemassa. No, en ollut kuvitellut. Myöhemmin ikävä kyllä muutama paikallinen lissu lauloi pienon säestyksellä ja laulun taika katosi. Yksinään pienossa oli voimaa, mutta kun joku alkoi laulaa... Ja olin omituisen mustasukkainen. Hector on minun idolini, Nostalgia on minun lauluni ja siellä se soi kaikkien muidenkin korvissa. Kummallista.

Kuitenkin, kaikki ei loppunut tähän. Kotiin tullessani luin paljon, ei siinä mitään. Kuitenkin yhden ja vielä toisen kirjan luettuani pieni laulua tunkeutui mieleeni.

Kevät tuulen alkusoittoon,
nyt jo herää aamunkoittoon...

Metsä tuoksuu, tuuli soi. Kappaletta laulettiin monesti ala-asteen kevät juhlissa. Ja sitä seurasivat Jäähyväiset ja Suvivirsi. Muistojeni sinfonia soi ja teki mieli itkeä. Tuskin enään ikinä kuulisin näitä lauluja. Soitin joskus kitaraa. Se on jäänyt ja soitin seisoo komerossani käyttämättömänä, epävireessä. Olisin soittanut, kaivanut kätköistäni soinnut ja laulanut nuoruuden kevätjuhlat, mutta kielet olivat kuluneet ja viritysmittari rikki. Valinnaisaineisiini ei myöskään kuulu musiikki. Käsitän sen nyt. Enään ikinä en istu pulpetilla akustinen sylissäni ja laula muiden mukana. Tällä hetkellä haluaisin vain pyytää entiseltä musiikinopettajaltani, pääsisinkö jokin välitunti soittamaan varastoon. Haluan sitä tällä hetkellä niin paljon.

Joten, ei nostaligia vieläkään loppunut. Seuraavaksi aloin kaivella kaappejani ja löysin muutaman kauniin taulun, sekä paljon ala-asteen kuvaamataidon töitä. Halusin jälleen itkeä, mutta tällä kertaa melkeinmpä ilosta. Se oli jollakin tavalla liikuttavaa. Kaikki se tunne, yritys ja lapsenomaisuus. Joten nyt huoneeni arvotaide on vaihtunut huomattavasti halvempiin ja kauniimpiin tauluihin ja pidän niistä. Ei synkkiä värejä, tai rumia hahmoja.

Kaiken tämän täydentää Pikku Prinsessa, jota aloitin lukemaan äskettäin. Nostalgiani on valmis ja sain takaisin pienen palan menneisyyttä, niin taiteen, laulun ja kirjojen muodossa. Ja muuta en pyydä.

PS: Vähän tuon tyyppinen taulu löytyi komeron pahjalta, ja ei kun seinälle!

Suurenmoinen Tyttö

Hmm, tämä on puhtaasti toivepostaus. Eräs tärkeä ihminen halusi minun kirjoittavan hänestä ja tässä tulle. Tosin otsikon valinta oli vaikeaa. Toinen vaihtoehto olisi ollu ¨Kempä Tahtois Olla Mulkku. Vitsi, vitsi, kyllä minä siitäkin tulen vielä kirjoittamaan, tosin otsikko määrittelee paljon, koko tekstin tyylin. Tämä tärkeä ihminen on hyvin omituinen, melkeimpä minun tasoani, vaikka itse sanonkin. Hyvin hullu ja itsetuhoinen. Hullut ihastumiset seuraavat toisiaan ja niiltä eivät säästy eivät julkkikset, eivätkä luokkakaverit. Itsemurhapuheet eivät ole liian outoja hänelle ja kaikki muukin tuntuu välillä olevan pielessä. Eli tästä on pääteltävä...

Tuskin tulisin toimeen ilman häntä. Olen ollut hänen ystävänsä AIVAN LIIAN KAUAN ja aina lapsuuden leikeistä (probeesquobo (en ikinä opi kirjoittamaan tuota)) tähän päivään saakka, jolloin tunnilta heittäminen ei enään ole järkytys edes minulle. On turha alkaa seulomaan läpi kaikkia huonoja puolia. Mutta kaikissa on vikoja ja ystävät ovat sitä varten, että auttavat elämään itsensä ja vikojensa kanssa. Kuitenkin tämä ihminen on lojaali, hän jaksaa kuunnella (ja vielä enemmän puhua) ja todennäköisesti hänen takiaan tulen elämään yli sata vuotta. NO en osaa edes kertoa kaikkea. Mitä voi sanoa ihmisestä, joka välillä ajaa haudan partaalle ja välillä saa minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi (se on paljon se). No, ehkä voin sanoa sen, että välitän hänestä. Aina kun itsemurha tulee puheeksi, minua sattuu ja haluaisin ravistella häntä. Miksi hän ei voi ymmärtää, että ihmiset välittävät hänestä? Että liian monia tulisi sattumaan? No en voi puuttua siihen, mutta voin sanoa:

"Elä helvetissä vaadia minua tilille tästä!"

Ja toivottavasti tämä kertoo jo tarpeeksi hyvin, miksen halua kuunnella pohdintoja, mikä keino itsensä tappamiseksi sattuisi vähiten. Joten tässäpä tätä. Aika pitkä romaani. Toivottavasti et masennu tästä, so long suckers! x)

Love Is The Only Way

Moulin Rouge... Klassikko leffa, pakko nähdä kerran elämässä. Minä näin sen parin ystäväni kanssa viime keskiviikkona. Ei kaduttanut. Äärimmäisen surullinen, hauska, traaginen, suloinen ja räjähtävän upea kuvaus. Kirjailijasta, joka rakastuu kurtisaaniin ja he aikovat elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Eivät elä, nainen kuolee. En spoilannut pahasti, tämä kerrotaan elokuvan alkumetreillä. Kuitenkin se vaikutti minuun syvästi.
Kaikki ne laulut, vastoinkäymiset sekä rakkaus, joka hohtaa valoa kaikkien ylle, tekevät elokuvasta unohtumattoman. Alku on hiukan kyseenalainen, mutta kuten Christian sanoo: "Rakkaus on kuin happea, muuta ei tarvitse."

Joten rakkaus on ainoa oikea tie. On vaikea selittää, miltä tuntui katsoessa Nicole Kidmania ja Evan McGregoria. Kuunnella pieniä rakkauden tunnustuksia ja tietää kuinka kaikki päättyisi. Kyyneleet valuivat silmistä vasta aivan elokuvan lopuksi. Ei niitä voinut estää, eikä olisi halunnutkaan. Jotenkin, vaikka kukaan minut tunteva ei uskoisi, rakkaus vaikuttaa minuun melko voimakkaasti ja kaikki vääryydet, mitkä tukahduttavast sen ovat itkemisen arvoinen asia.
Suosittelen Moulin Rougen katsomista. Ette menetä mitään, ja ehkä ymmärrätte hieman paremmin, miksi minä itken ajatellessani nuorta puntukkaista kurtisaania aivan liian aikaisin maan polvessa.


Ja nyt asetuksien mukaan KAIKKI saavat komentoida, joten ilahdutattehan pienen punatukkaisen kirjoittajan elämää heittämällä häntä kommentilla.