Nostalgia

Tämän tekstin otsikkoa ei ollut tarpeen miettiä. Koko päivä on ollut tulvillaan mennyttä ja Nostalgia on hiipinyt mieleeni, täyttänyt ajatukseni ja nostattanut ne ilmaan. En ole varma, saanko niitä takaisin.

Mä ajassa oudosti liidän,
tää untako on vaiko ei?
Mä paikasta paikkaan näin kiidän,
ja varjoni tunne mua ei...

Aamu alkoi tavallisesti. Siis sen verran tavallisesti, kun on mahdollista, jos on menossa tukioppilas koulutukseen Meriristiin. Ja Nostalgia soi. Hento pienomelodia täytti huoneen ja ei ollut vaikea tunnistaa sävelmää. En tennyt mistä se kuului, tai kuuliko kukaan muu sitä, mutta se oli olemassa. No, en ollut kuvitellut. Myöhemmin ikävä kyllä muutama paikallinen lissu lauloi pienon säestyksellä ja laulun taika katosi. Yksinään pienossa oli voimaa, mutta kun joku alkoi laulaa... Ja olin omituisen mustasukkainen. Hector on minun idolini, Nostalgia on minun lauluni ja siellä se soi kaikkien muidenkin korvissa. Kummallista.

Kuitenkin, kaikki ei loppunut tähän. Kotiin tullessani luin paljon, ei siinä mitään. Kuitenkin yhden ja vielä toisen kirjan luettuani pieni laulua tunkeutui mieleeni.

Kevät tuulen alkusoittoon,
nyt jo herää aamunkoittoon...

Metsä tuoksuu, tuuli soi. Kappaletta laulettiin monesti ala-asteen kevät juhlissa. Ja sitä seurasivat Jäähyväiset ja Suvivirsi. Muistojeni sinfonia soi ja teki mieli itkeä. Tuskin enään ikinä kuulisin näitä lauluja. Soitin joskus kitaraa. Se on jäänyt ja soitin seisoo komerossani käyttämättömänä, epävireessä. Olisin soittanut, kaivanut kätköistäni soinnut ja laulanut nuoruuden kevätjuhlat, mutta kielet olivat kuluneet ja viritysmittari rikki. Valinnaisaineisiini ei myöskään kuulu musiikki. Käsitän sen nyt. Enään ikinä en istu pulpetilla akustinen sylissäni ja laula muiden mukana. Tällä hetkellä haluaisin vain pyytää entiseltä musiikinopettajaltani, pääsisinkö jokin välitunti soittamaan varastoon. Haluan sitä tällä hetkellä niin paljon.

Joten, ei nostaligia vieläkään loppunut. Seuraavaksi aloin kaivella kaappejani ja löysin muutaman kauniin taulun, sekä paljon ala-asteen kuvaamataidon töitä. Halusin jälleen itkeä, mutta tällä kertaa melkeinmpä ilosta. Se oli jollakin tavalla liikuttavaa. Kaikki se tunne, yritys ja lapsenomaisuus. Joten nyt huoneeni arvotaide on vaihtunut huomattavasti halvempiin ja kauniimpiin tauluihin ja pidän niistä. Ei synkkiä värejä, tai rumia hahmoja.

Kaiken tämän täydentää Pikku Prinsessa, jota aloitin lukemaan äskettäin. Nostalgiani on valmis ja sain takaisin pienen palan menneisyyttä, niin taiteen, laulun ja kirjojen muodossa. Ja muuta en pyydä.

PS: Vähän tuon tyyppinen taulu löytyi komeron pahjalta, ja ei kun seinälle!