Lunta Kiikarissa

Minut herätetään kello 9 nol nol. Auton pitäisi hakea minut yhdeltätoista, mitä laitan päälle. Pähkäilyn jälkeen saan vaatteet ylleni ja muut hommat hoidettua. Olen siis valmis lähtemään laskettelemaan! Viime kerrasta on kulunut noin kolme viiva neljä vuotta ja olo on lievästi epävarma. Kaverit ovat enemmän tai vähemmän kokeneempia ja vinkit ovat kalliita. Automatka on hauska, mikäs siinä, kun kahden kaverin kanssa jutellaan kaikkea öhöm "mukavaa".

Perillä suksivuokraamoon ja saan liian lyhyet sauvat. Kiitti vaan. Kaadun melkein jo ensimmäisessä mäessä (vuokraamolta hisseille, loiva kuin vauvan peppu). Mitäköhän tästäkin tulee. Kaikki hissit ovat ankkureita, ja lapsuuden traumat eivät oikein auta. Pääsin tosin turvallisesti ylös, (sillä kertaa,) vaikka roikunkin todennäköisesti hyvin mielenkiintoisesti ankkuristani. Ensimmäinen lasku edessä, miten aurataan, käännytään tai jarrutetaan, se kaikki täytyy ymmärtää nyt, muuten ei kunnian kukko laula. Kurvailen varoivaisesti, ja toinen jalka auraa vaistomaisesti. Jyrkimmässä kohdassa iskee paniikki. En halua kaatua! Tuttu laulu alkaa soida päässä:

"You can do this, if you really want. (Nananananannaaaa!)"

Ja kuin ihmeen kaupalla, pysyn pystyssä. Hymy hiipii kasvoilleni, kunnes pääsen rinteen juurelle. Käteni kohoavat voiton merkiksi. "Selvisin!"
Aina kun seuraavilla laskuilla korkeanpaikankammo iski, tai vauhti karkasi käsistä, keksin muutaman kymmentä rohkaisu lauluja, joita sitten kelpasi lallatella turvaan asti.

Reissuu mahtui paljon muutakin. Vauhdin huumaa, ja uskaltauduin jopa hyppyriin (olen järkevä). Ensimmäisellä kerralla kukaan ei kaadu. Toinen (se vähemmän kokenut) ystävä kiljaisee ja minä käkätän mielipuolisesti pääsessäni turvaa. Seuraavalla kerralla melkein hyppään toisen ystäväni (edelleen se vähemmän kokeneen) niskaan. Suosittelen lämpimästi, että kaaduttuanne, ETTE jäisi paikoillenne keskelle rinnettä nauramaan. Samainen ihminen päätti myös viettää vartin metsässä kaatuillen ja eksyksissä.

Kaaduin koko reissun aikana vain kerran. Ankkurihississä. Kertaakaan rinteessä en kierinyt alas sukset solmussa, vaan päätin törttöillä ANKKURIHISSISSÄ. Hyvä minä. Siitä sitten auraus alas (pitkä, pitkä matka alas) ja uusi yritys ylös, huolestuneiden ystävien luokse.


Paluu matka oli melko hysteerinen. Sanoinko melko, ei se oli hysteerinen. Kiitos demille. Ja hirville... Pelkkää käkätystä ja sähläystä, tämän ikäiset ovat vakavia ja ilottomia indeedo. Mikäs siinä, jalat hyytelönä, nenä punaisena kodin lämpöön. Voisihan tuollaista harrastaa useamminkin (Ehkä jopa kerran kahdessa vuodessa!)