Help

Minun piti saada ajatella hetki, ottaa aikalisä blogistani ja kaikista tunteista, joita olen siihen vuodattanut. Ei mennyt kovin hyvin. Ajattelin jopa tämän kaiken poistamista... Sitten ymmärsin, etten kykene siihen. Liian monena päivänä huomasin kaipaavani kirjoittamista ja sen tuomaa vapautusta kaikesta. Jos ei osaa selittää, silloin kirjoittaminen on ainoa vaihtoehto. Nyt tuntuu siltä, kuin näppäimistö olisi viimeinen oljenkorsi, mihin takertua. Elämäni on perseestä.

Puoliin ystävistä on jotenkin kadonnut ote, yhtäkkiä huomaa, ettei puhelun päässä olevia ole enää monta. Ja kohta alkaa lukio, silloin minun kaltaiseni epäsosiaalisen pitäisi osata hankkia ystäviä. Loistavaa.

   Huomenna on lähtö Ruotsiin edustamaan joissain helkkarin joukkuekisoissa, joihin en olisi edes halunnut osallistua. Koko peli on aivan sekaisin, ja tuhlaan viimeisen kesälomaviikkoni. Kiitos kaikille minua painostaneille. Lähden reissuun vielä toisen clubin jäsenien kanssa, joten tulee varmaan ratkiriemukasta...

   Golfkentällä on parin päivän aikana saanut kuulla pelkästään vittuilua ja vihjailua minun ja 27-vuotiaan mentaalivalmentajani "suhteesta". Alan pikkuhiljaa väsyä kaikkeen siihen puheeseen ja sattumanvaraisiin heittoihin, joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Kai, en minä tiedä. Totta on, että olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa, tehnyt ehkä jotain ylimääräistäkin golffin ohella, mutta tiedän, ettei hän välitä minusta laisinkaan. Kuinka hän voisikaan? Sitä paitsi, miksi hänen kuuluisikaan. Aivan absurdi ajatus. 

   Olen jo monen viikon ajan kärsinyt oman rauhan puutteesta. Veljen kaverit viettävät meillä kaiket yöt tekemässä ties mitä vanhempieni viettäessä aikaa mökillä ja ulkomailla. Huonon päivän jälkeen en siis voi käpertyä kuolemaan sängyn pohjalle tai itkeä sohvalla. Nytkin sain tapella ikuisuuden vain pääsystä tietokoneelle... Oma läppärinihän on kuollut, kiitos jumalille siitäkin hyvästä. 

Ongelma on, että minä kaipaan sitä aikaa, kun minulla oli ihminen, jonka sylissä saatoin hetken hengittää. Ihminen, joka tuolloin kuiskaisi korvaan, ei mitään hätää, kyllä se siitä. 

Haluaisin olla jälleen turvassa. Tuntea taas luottamusta, kaikki kääntyy vielä parhain päin. 

   Saisin hetken tukeutua jonkun toisen käteen, josta pitää kiinni. En vain joutuisi pitelemään kynsilläni käsivarrestani kiinni. Sivumennen sanoen, käteni alkaa olla jo melko pahan näköinen. 

En tarkoita, ettenkö itse haluaisi tehdä kaikkeani jonkun toisen vuoksi. Mutta jos ei ole ketään, joka tarvitsisi minua...

   Mutta, jos edes hetken saisin olla jonkun käsivarsien suojissa piilossa maailmalta. Joku suojelisi, joku aidosti välittäisi minusta. Näinä hetkinä se korostuu, toivoo voivansa saada sen yhden sekunnin. Viikko sitten sain tosiaan hetken tuntea toisen kehon lähellä omaani, mutten antanut itseni rentoutua käsivarsia vasten. En voinut tottua siihen, mitä järkeä siinä olisi ollut?

Nyt kuuntelen kun veljeni ja pari hänen ystäväänsä katsovat Saw 7 olohuoneessa. Pelkät äänetkin oksettavat. Antaisin niin paljon turvapaikasta, johon paeta. Antaisin niin paljon, jos joku välittäisi...

   

Kuvista kiitän www.weheartit.com:ia