Hei kohtalo
oon iso tyttö jo
ja mä päätän sen
kenen oon tai en...
Uudet valtavat poppikuulokkeeni takoivat bassoa suoraan aivoihin ja sieltä tärkeiden valtimoiden kautta aina sydämeen asti pumppaamaan verta. Aamu oli alkanut jälleen a Day in the life:lla, mutta nyt pyöräillessä pitkin harmaata katua, erilainen musiikki ja mielentila saivat kaiken muun hehkumaan. Ehkä minutkin. Vaaleat hiukset saivat vaihteeksi heilua vapaina ilman pinnejä tai ponnareita ja uusi kynsilakka oli vasta kuivumassa, kun vedin takkia niskaan eteisessä. Kengissä pitsiä, paidassa rennot kaulukset ja keuhkot täynnä ilmaa pyöräilin kohti kolmea seuraavaa vuotta, kohti lukiota.
Koulun pihalla laumaefektin turvin seisoimme pienessä piirissämme, joka kasvoi sitä mukaan, kun joku löysi tuttunsa ja liittyi seuraan. Aulassa ihmismassa, joka ulkona oli vaikuttanut vapaalta ja rennolta, pakkautui yhteen aivan uudella tavalla, joka henki sanoja: koulu, vastuu, sosiaalisuus...
Kyynerpäät hipoivat toisiaan ja lantioni kosketti vahingossa jonkun toisen omaa. Hyppäsin välittömästi taaksepäin. Sisätiloissa hiuslakkojen, hajuvesien ja ihmisten omat tuoksut saivat aikaan epätodellisen olon. Tunnen edelleen nenässäni erään pojan partaveden, sekä omista ranteistani leijailevan lootuksen.
Valuessamme saliin, saattoi ensimmäistä kertaa hengähtää hiukan ja tarkkailla ympäristöä, nähdä ehkä jotkin tietyt kasvot, katsoa kuka on muuttunut kesän aikana. Huomata, että entinen ystävä katsoo suoraan läpi. Tai ehkä se olinkin minä.
Jako luokkiin tapahtui ulkoisesti melko kivuttomasti. Pieninä ryhminä meidät marssitettiin ulos salista. Puristin viimeisen kerran ystäväni kättä melko hädissäni, ja astelin joukkoani seuraten ulos varoen kompastumasta jalkoihini.
"Pärjäile."
Ainahan minä.
Olisi helppoa kirjoittaa loppupäivän menneen sumussa, mutta se ei valitettavasti pitäisi paikkaansa. Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti satunnaisine valopilkkuineen ja kiinnostavine kasvoineen. Muutama uusi ihminen jäi mieleen, sellainen, jonka haluaisi ehkä tuntea. Välitunneilla yritin olla näyttämättä kovinkaan eksyneeltä ja ahdistuneelta, sosiaalisuuden pakollisuus painoi kehoa kasaan.
Päässä pyörivät kysymykset; Voinko sanoa 'hei' tuolle, pitäisikö vilkuttaa, hymyillä, osoittaa jotenkin tuntevansa toisen, eivät auttaneet laisinkaan. Alkutuntuma ei kuitenkaan ollut kovin vieras. Totta on, että oman ryhmän ihmiset olivat lähestulkoon vieraita(, mutta heitä ei näekkään paljoa). Totta on, että nyt täytyisi ottaa vastuuta omasta opiskelusta. Totta on, että toivoisin niin kovasti jonkin muuttuvan seuraavina kolmena vuotena.
Kuitenkin, kaikki oli jotenkin tavallisen puuduttavaa. Olimme yhä sama rykelmä tyhmiä teinejä asenteineen ja huonoine heittoineen, tauoilla laskin pääni saman ihmisen olkapäälle, kuin puoli vuotta sitten ja jostain syystä, minulla on yhä tallella sama typerä halu todistaa pärjääväni. Pärjääväni opiskelussa, ystävien kanssa, luokassa, käytävillä, kadulla pyöräillessä kiireessä vastatuuleen, kun ei vain kertakaikkiaan pääse tarpeeksi nopeasti eteenpäin.
Silmien takana suhisee ja pää lyö välillä tyhjää. Olavi Uusivirran Oodi Ilolle saa minut nolostuttavan kikseihin ja tunnen itseni samaksi ihmiseksi, kuin viime viikolla.
Odotan muutosta, haluan asioiden olevan erilaisia ja tahdon pystyä katsomaan muita silmiin. Silti käytävällä, jonkun katsoessa minua kohti, tunsin halua olla saaressa keskellä metsää. Keskellä metsää suurella kivellä, jonka päältä ei edes näe kauas, ja jossa hyttyset saavat juhla-aterian. Mutta siellä tuntee tuulen, joka pörröttää hiukset sekaisin. Tuulen, joka vie kaiken mukanaan.
Että tälläistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti