A Day in the Life vol. 2

Anteeksi. Ajan kulumista ei voi pysäyttää, eikä väsymystä syyttää, mutta laiskuutta ei voi katsoa hyvällä. Ei ikinä. Mutta ehkä nuo kaksi ensimmäistä syytä ovat tarpeeksi päteviä selittämään kirjoitteluni vähyyden. En vain ehdi. 

Lukio alkoi, ja kaksi viikkoa olen noudattanut samaa kaavaa. Koulu, koti ja vaatteiden vaihto, golfkentälle ensin töihin, sitten treenaamaan/pelaamaan/uudelleen töihin. Yhdeksän jälkeen konttaan kotiin ja katson pitkän matematiikan läksyjä huuli pyöreänä. Niin mikä verranto?

Herään aamulla lastenelokuvan pehmeisiin säveliin. Sammutan herätyksen ennen pan-huilua, joka alkaa ärsyttää muutaman kello kuuden aamun jälkeen. Makaan hetken aloillani, harvinainen leikki vaaran kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun nukahtaisin uudelleen. Nousen ylös, avaan ikkunan ja kaihtimet ja käytännössä ryömin suihkun alle. 

   Shampoo tuoksuu hedelmille ja on kauniin vaaleanpunaista. Milloin aloin välittää tälläisistä seikoista? Puettuani alusvaatteiden päälle topin ja kauluspaidan siirryn peilin eteen kahvikupin kanssa. Kulutan aikaa yli kahdeksaan, jolloin muut ovat lähteneet ja saan kaivaa kielletyt lempihousuni yöpöytäni alalaatikosta. 

   Avaan ompelulaatikon ja alan varovaisesti hamuilemaan pohjaa sormillani, etsimään pelastusta. 

Koulussa varon tarkasti polviani, joissa kimaltelee yhteensä kymmenen hakaneulaa. Kymmenen pientä kiinnikettä, jotka pitävät farkkuni koossa. Myöhemmin päivällä tarvitsisin itsekkin neuloja...

Lukio jatkuu tylsästi, ruokailun istun yksin kännykkä kädessä. Ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi kuitenkaan välttää. Parhaan ystäväni kädestä pidän kiinni kun siltä tuntuu, heitän muutaman lauseen tutuille, haen katsekontaktia jota en saa, toisen silmiä välttelen viimeiseen asti. Pidän kännykkää rintsikoissa, koska silloin se ei voi pudota takataskusta. Uusi tuttavuus Lapista on kipeä, englannissa nyhdän kynsinauhaani verille ja vilkuilen tyhjää paikkaa vieressäni. Hän olisi tajunnut hakaneulat. 

Koulusta ryntään  harjoittelemaan. Heittelen palloja pitkin nurmea, asettelen tiitä kapeaksi väyläksi ja kiedon huivin sormieni ympärille ja kulkemaan kaulani takaa. Puoli tuntia kuluu helposti, viimeisen vartin estän itseäni vilkuilemasta ympärilleni ja etsimästä jotakin, jotakuta. 

Kun huomionarvoiset ihmiset ovat lähteneet pelaamaan, menen töihin, treenaan, en lähde pelaamaan, odotan, odotus palkitaan, treenaan, menen töihin, puhun tutuille, teen työt loppuun, hymyilen taas hetkisen ja pyöräilen jälleen hullunlailla kotiin. 

Ja nyt istun koneella ja ehdin hetken ajatella, hengähtää. Luen Juoksuhaudantietä vapaammin kuin englannintunnilla, merkkailen sivuja jos oivallan jotakin. Juon jääteetä ja teen tuhatta asiaa samaan aikaan. Kuuntelen Nirvanaa ja unelmoin Kurt Cobainista. Tiedän syksyn tulevan, näen sen kellertävissä lehdissä ja iltojen sumuissa, kasteisissa aamuissa ja pimeissä, tähdettömissä öissä. Mutta jatkan silti jääteen juomista ja unelmoimista. Teen suunnitelmia huomista ja viikonloppua varten, mutten viitsi olla kovin toiveikas. Silti hymyilen tietokoneen näppäimistölle, koska tiedän saavani kohta levätä. Palkintona päivästä 7 tunnin tiedottomuus.