Disorder

Mä luulin, että hallitsen tän. Mun mielen ja mun elämän...

On se ihanaa, kun Maija Vilkkumaan lyriikat alkavat soida päässä. Luulin, että pääsin siitä vaiheesta ohitse, kun aloin kuunnella Stam1naa. Ilmeisesti turha toivo. 

   Ironisinta on, että minä tosiaan kuvittelin niin. Luulin hallitsevani itseni ja ajatukseni. Ei enää idioottimaisia toiveita, eikä olettamista. Se on kaikista pahinta, jonkin asian olettaminen on suoraan saatanasta. Kaikista pahinta on, jos oletettava asia aidosti vaikuttaisi elämään. Ja sitten arvaa täysin väärin.

   Luoja, miten vaan. Rasittaa jatkuva kiertely ja kaartelu. Olen kyllästynyt analysointiin. Kaiken palasiksi hajottamiseen, ja uudelleen kokoamiseen. Jaajaa ok. Hieno juttu kiva kiva. Ihan kuin tuo tarkoittaisi mitään. Ihan kuin tuosta voisi päätellä mitään. 

Minä olin jo lopettanut sen. Alkanut ajatella muitakin asioita, kuin yksitavuisten vastausten merkitystä. Sitä kipua, ettei tästä tule yhtään mitään. Sen oli alkanut hyväksyä. Elämä ei kaadu teini-ikään, tähän ei kuole. Kaikki on hetken sekaisin ja maailman vakavin asia, kunnes se asettuu jälleen oikeisiin mittasuhteisiin. 

   Loistavaa huomata oma henkinen kasvu. Siinähän luulee hetken olevansa kykeneväinen tuntemaan normaaleja asioita ja olemaan vähemmän tunnevammainen ja sosiaalisesti vajavainen.  Ja sitten huomaakin jälleen pitelevänsä käsivarrestaan kiinni niin, että pintaan jää neljä siistiä puolikuuta. Veri syöksähtää kasvoille, alkaa vapista. Jalat eivät tahdo kantaa, kun juoksee keittiöön ja laittaa musiikin soimaan mahdollisimman lujaa. Sitten ottaa tukea pöydästä ja yrittää laulaa mukana, pitää kiinni melodiasta ja rauhoittua hiukan. Se tunne, kun huomaa äänen vapisevan niin paljon, ettei voi. Viha pettymys suru, ei taas tätä. 

Että kiitos vain. Kiitos ihan helvetisti. Tämä ei ole minun vikani. Miksi minä en kerrankin saanut olla rauhassa, balanssissa? Miksi sitten joku idiootti saa päähänsä poistaa tasapainoni. Ihan kuin juoksisi cooperin testiä täydellisessä rytmissä ja askel joustavana.  ...ja sitten joku hyppäisi kulman takaa ja kamppaisi. Sitten pitäisi vain nousta ylös ja jatkaa, vai? Just joo, kiva juttu.
   Eihän siinä mennyt kuin pari kuutautta aikaa saada itsensä täydelliseen tasapainoon ja rauhalliseen mielentilaan. 

Kiitos, arvostan.

Tai oikeastaan... Nyt kun ajattelee koko kuviota, se menee jotenkin näin:

Teet piképiruetteja valtavan pitkällä käytävällä. Haparoit aluksi, et löydä kiintopistettä etkä oikeaa tekniikkaa. Luovutat muutaman kerran, mutta aloitat aina alusta. Ja se kannattaa. Lopulta kaikki sujuu hyvin, uskallat ehkä hiukan hymyilläkin ja pehmentää hiukan käsien asentoa. Ja sitten, joku hyppää kulman takaa ja ojentaa jalkaa, johon voisit kompastua. Muttet kompastu siihen. Koska se joku vetää jalan juuri ennen pois alta. Ja kaadut silti omia aikojasi. Rysähdät lattialle, ja se toinen vielä kehtaa nauraa, kun kaaduit itse, eihän hän edes tehnyt mitään. Kunhan pelleili.

Seuraava kysymys on oikeastaan, mitä sitten? Pitäisikö minun taas löytää jostain rohkeutta, vai tyytyä olemaan hiljaa ja etsiä varmuutta olla rauhassa? Viimeinen kuulostaa aika hyvältä vaihtoehdolta. Tulee aina hyvä fiilis, kun kykenee pitämään kiinni ylpeytensä rippeistä.
   Korkeanpaikan kammoisena tyhjyyteen hyppääminen ei ole ikinä helppoa. Etenkin jos tietää, ettei kukaan ole ottamassa vastaan... Ettei ketään aidosti kiinnosta.

Ihan kiva... voiko sen pahempaa olla?