Epitaph (Tuulet Kirkuu Hautoihin)

Pelko on epämiellyttävä tunne tai ennakkoaavistus vaarasta, kivusta tai yleensäkin jostakin epämiellyttävästä asiasta. Pelko voi liittyä myös ahdistukseen. Se on eräs alkukantaisimpia tunteitamme. Se esiintyy useilla eläinlajeilla ja pelkoreaktiotkin ovat hyvin samanlaisia (jähmettyminen, pakeneminen jne.).

Näin sanoo Wikipedia aiheesta. Kauhuelokuvat, pimeät hautuumaat, ihmissudet, hämähäkit, kuolema. Pelko -> kauhu -> täydellinen paniikki.

Jotta päästäisiin sopivaan tunnelmaan, naputtele kiltisti seuraavia linkkejä ja anna pelon viedä sinut.

Vasta lämmittelyä

Ei tässä vielä mitään...

Polttaa polttaa...

Pelottaako?


Kyllä, niin minuakin.

Pelkään itse niin montaa asiaa, ja niin paljon. Välillä on raskasta elää, kun hiustenkuivaajan ääni karmii ja ei uskalla edes ajatella Kaunan kuvaa.

Minä pelkään:

...käärmeitä. Paljon, erittäin paljon. Olen nähnyt muutaman käärmeen golfkentällä, ja aina tietyillä paikoilla kävellessäni, tuijotan maahan. Pelkään näkeväni ohuen nauhan ruohikossa, ja pelkään, etten näe. En osaa sanoa, miksi käärmeet aiheuttavat sellaisen reaktion. Viimeksi kun näin käärmee, kiljuin, aloin juosta ja melkein purskahdin itkuun. Hei, olen tyttö 15v.
Jos tv:ssä näkyy käärme, minun on pakko nostaa jalkani ylös. Istun tälläkin hetkellä jalkojeni päällä. Nään n. kerran muutamassa kuukaudessa unia käärmeistä. Kävelen tietä pitkin, ja yhtäkkiä kaikkialla on pieniä, mustia käärmeitä. En tiedä mihin astuisin, koko maa elää. Päivä paistaa, nurmella on voikukkia, ja minä olen keskellä painajaista.

...kauhuelokuvia. Hysteeriaan asti. Kauna, Hohto ja Saw aiheuttavat minulle paniikin. Pelkkä maininta, kuva, musiikkii ja minun täytyy jo sulkea korvat ja pyytää lopettamaan. Kaikista pahinta on, että kauhuelokuvat kiinnostavat minua suuresti. Olen siis nähnyt niitä jonkin verran, ja katson aina uusia omaa typeryyttäni. Tästä johtuen en pidä yksin kotona olosta, enkä hiustenkuivaajan äänestä. Vilkuilen olkani ylitse ja nukun toisinaan valot päällä.

...kuolemaa. Omaani, läheisten. Ajattelen kyseistä aihetta aivan liikaa. Taannoin eräs näyttelijä, Asko Sahlman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Mies oli tuttu Ihmisten Puolueesta vasemmistolaispunkerona, ja hahmo oli suosikkini. Vaikka en ollut ajatellut melkein ikinä kyseistä ihmistä, huomasin itkeväni kuultuani uutisen, ja vieläkin tulen surulliseksi. Ajattelen, millaista olisi, kun pyörä lähtisi luisuun ja ehtisi ajatella vain: EI. Itkettää vieläkin. Toinen tapaus sattui Raumalla, kymmenvuotias tyttö kuoli liikuntatunnilla, kun luistin viilsi haavan solisluun alapuolelle. Ajatelkaa lasta, joka lähtee aamulla kotoa, äiti muistuttaa luistimista vielä ulko-ovella. Se lapsi ei enää ikinä nähnyt äitiään...Kuka tahansa voi kuolla miten vain, koska tahansa.


Sen jälkeen, kun koirani kuoli jäädessään auton alle, olen tullut jotenkin hysteeriseksi kuoleman suhteen. Jos äitini ei ole palannut jumpasta vartin sen loppumisen jälkeen, alan pureskella kynsiäni ja laskea sekuntteja. Isä on lähtenyt koiran kanssa ulos, ja on viipynyt jo puolitoista tuntia. Kännykkä käteen ja alan soitella ympäriinsä. Säälittävääkö? Kyllä, samaa mieltä.

Pelot ovat joko järkeviä, tai järjettömiä. On tiettyyn pisteeseen asti aivan ymmärrettävää pelätä kuolemaa. Käärmeitäkin. Mutta kauhuelokuvien pelko, joka on minulla niin voimakas, on järjetön. Tiedän sen, mutta en suostu ymmärtämään sitä.


Ok, nyt karmii, unilelu taisi päästä viereeni täksi yöksi...