Kaipuu

Tänään tunsin itseni aivan sotaveteraaniksi, kuten ystäväni ystävällisesti huomautti. Pyöräillessäni henkeni hädässä kouluun, kaaduin viimeisellä tienylityksellä ja liu'uin juuri koulun portille. Itsetunto sai kunnon kolauksen, sekä moni muukin paikka. Paikalla oli myös yleisöä, tosin se käsitti yhden kiltin sielun, joka vielä auttoi minut sisälle. Seuraavalla välitunnilla kävin laitattamassa ranteisiini tukisiteet illan golftreenejä varten ja nilkutin koko päivän.

Kaipaaminen on kamalaa, on hirveää kaivata asiaa, jota ei ole ollutkaan, mutta vielä enemmän jotakin, minkä on menettänyt, tai minkä voisi saada. En kehtaa kertoa edes enempää.

Nyt on kumman rauhallinen olo, vaikka ranteet haittaavat kirjoittamista, ja treenit menivät huonosti. Sain sytytettyä huoneeseeni muutaman kynttilän, joulukuun alun kunniaksi. Vaikka ei tunnu siltä, että joulu olisi lähellä. Lahjoja ei vielä ole, ja suunnitelmatkin ovat hakusessa. Mutta se kaikki lähtee kynttilöistä.
Kohta aloitan villasukkien kutomisen ja jonkun elokuvan katselun läppäriltä. Olen nolife, ja se ei tee minulle hyvää, mutta antaa olla. Nyt on sentään joulukuun ensimmäinen päivä. Sitä sietää juhlistaa, enhän uskonut selviäväni edes tänne asti.


Karua, vaikka tuon pingviiniraiskan tilanne tuntuu välillä liiankin tutulta.