Olen Nielaissut Kuun

Kuu valtaa tilaa mielessäni ja kehossani. Menetän oman säteilyni, en ole enää tähti, enkä aurinko. En edes hehkulamppu, joka säteilee saadessaan virtaa. Olen kuu, nielaisemani taivaankappale muutti minut.
Koska se tapahtui? Milloin lakkasin valaisemasta muita ja siirryin elämään vain muiden säteilyllä?

Olen toisinaan näkymätön. Inhoamieni ihmisten seurassa muutun mykäksi ja haihdun olemattomiin, sulaudun seinään harmaaseen. En ikinä valkoiseen, aina siihen likaisen haarmaaseen. Olen epävarma ja sätky, tärisen valon puutteesta ja kietoudun usvaan, jonka pitäisi suojella minua.
Usva ei suojele, se saa katoamaan.



Mutta kun olen onnelinen, kun minua ympäröi ilo, saan hohteeni. Silloin elän. Elän muitakin kuin likaisenharmaan seinän vuoksi, elän maailmalle, imen kuulleni sitä valoa, jota se tarvitsee synkkinä aikoina. Eilen säteilin, olin osa elämää, osa iloa. Valo ei hävinnyt edes omassa huoneessa. Päiväkirjani sai osansa säteilystä.

Auringonpimennys lähestyy. Joulu saa auringon loistamaan kirkkaana ja sitten... se sammuu. Peittyy pilvien taakse ja minä palelen. Huudan unissani ja elän rajalla. En halua varjoon, tahdon tuhota kuun minussa, kiven joka saa loisteen pimentymään. Kuu on kuitenkin osa minua. Osa, joka tekee minusta välillä oudon, surullisen ja saa silmäni kasvamaan. En voi enää luopua kuusta, menettäisin liikaa itseäni.

Mutta joskus, joskus tuntuu, kuin jopa minunkin silmissäni loistaa pienet tähdet.