Viikko Rukalla on viimein ohitse, ja viimeiset päivät luonasi katosivat. Minne? Tunturin tuuliin ja laskettelusta kipeään polveen. Kirpeään pakkaseen ja moniin pitkiin hetkiin ilman tietokonetta tai sinua.
Vuosi vaihtui, ahdistus, pelko, toivo.
Ahdistus kuluvasta ajasta, sen katoavaisuudesta. Loppuvista hetkistä ja synkästä tulevaisuudesta.
Pelko epäonnistumisesta ja heikkoudesta, riittämättömyyden tunteesta. Vääristä valinnoista.
Toivo paremmasta huomisesta. Uudesta elinvoimasta ja hetkistä, jotka sysivät kuoleman kauemmas. Kuoleman, joka jättäisi liikaa jälkeensä.
Kammoan kuolemaa, joka on niin kaukana, mutta ajatuksissa lähellä,
mutta silti toivoisin vain olevani luonasi. Siellä olisin turvassa.
Mutta minä en kuole vielä, piste. (Anteeksi, inhoan vain manaamista.)
Yksi hymy, katse, kosketus tai sana, se toisi sinut lähemmäksi, mutta aika ei riittänyt. Tai sitä ei ollut tarpeeksi, ehkei tule ikinä olemaankaan.
En haluaisi olla surullinen, en takiasi.
Seitsemän päivää olen kuunnellut Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -kappaletta. Hyvin outoa ja epäsopivaa minulle. Se rakkaansa perään kuiskiva lumoava nainen en ole minä. Miksi sitten teen itselleni näin? Jennin kauneus pääsi myös kitumaan piirrosteni myötä, ja ne eivät tehneet laulajattarelle oikeutta. Tavallaan olen tyytyväinen, mustasukkaisuus on ikävä tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti