Tuntematon Sotilas

Säästelin tätä otsikkoa aivan tätä varten. Kirjan ja laulun nimi osuvat hyvin päällekkäin, like a destiny.

Kirja: Tuntematon Sotilas
Kirjalilija: Väinö Linna
Ilmestymisvuosi: 1954
Arvio: Ei tätä voi unohtaa.

Äidinkielessä käsiteltiin pitkin syksyä suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Aihe toi mukanaaan Seitsemän veljeksen ääneenlukemiset, sekä kammoksutut kirjailijaesitelmät (minulla vielä edessä).
Aihe oli kuin minulle tehty. En voi väittää tietäneeni ennen tunteja paljoakaan kyseisestä aiheesta, mutta kiinnostus on... no sanotaan vaikka, että tälläiset asiat ovat lähinnä sydäntäni.
Eniten koskettivat tunti, jolloin puhuimme Sydämeni laulusta (Tuonen lehto, öinen lehto), jossa yleisen tulkinnan mukaan toivotaan pienokaisen kuoleva, ennen kuin se kokee pahaa maailmaa.
Toisella tunnilla käsiteltiin Väinö Linnaa. Elokuvasta tutuksi tulleen Täällä Pohjan Tähden Alla ruotiminen ei antanut paljoa. Tuntemattoman kanssa kävi toisin. Henkilökuvauksia luettuani, ja opettajan spoilattua muutama kuolema, päätin yrittää mahdotonta urakkaa. Halusin luke sotaromaanin. Ei helppo juttu pasifistille.

VAROITUS, SPOILERI IRTI!

Kirja jätti jäljet. Rakastuin, jäin koukkuun. Vaikea kuvitella, että jokin sotaromaani saattaisi vaikuttaa niinkin syvästi, mutta ahmin kirjan loppuun muutamassa päivässä, ja suunnittelin lukevani opuksen uudestaan ennen vuoden loppua.

On hankalaa selittää, miksi näin. Kai rakastuin hahmoihin. En mieltynyt erityisemmin rakastettuun Hietaseen, taikka Ylen Sankeaan Prihaan (Vanhalaan). Koskela oli minulle sydäntä lähellä. Oli, hän likimain tappoi itsensä kirjan loppuvaiheilla. Koskelassa oli jotain liikuttavaa, vakaata ja rauhallista. Oli vaikea lukea Koskelan epätoivosta sodan loppupuolella. Ville Vaitelias oli suojamuuri sodan kauheuksilta.
Toinen hahmo oli Antti Rokka, jolle löytyi jopa esikuva Linnan sotatovereissa. On hyvä tietää, että joku niin ihana ihminen on oikeasti elänyt, ja selvinnyt sodasta. Rokka oli mies, jonka asenne oli kohdallaan. Piittaamattomuus kuriin, itseluottamus, rohkeus ja huumorintaju. Kaikki se, sekä aivan käsittämätön murre, tekevät Rokasta lempihahmoni. Tappamisen ja vihan keskellä, nauroin monesti vedet silmissä.

Luin kirjaa tunneilla, ja pitkälti keskellä yötä. En voinut lopettaa, aivan kuin magneetilla, olin kiinni kuolemassa. Välillä sappi nousi suuhun, ja normaali puolustusmantrani: Ei oikeasti, ei tälläistä ole oikeasti tapahtunut, alkoi automaattisesti, kunnes sain vaiennettua sen. Kaikki se tapahtui oikeasti. Ne asemat, jotka verenmaku suussa vallattiin, metri metriltä raivattiin metsää, menetettiin kaikki taas tuhansien hengillä.

Loppu oli vaikuttava. Itkin itseäni heijaten kymmenen minuuttia putkeen ja nauroin silti aina ajoittain Vanhalan kommenteille. Hyvänä kakkosena pieni ja sisukas Suomi... Puskaryssä, pensasneuvostokansalainen, khihihi.
Aika velikultia...