Niin Vähän On Aikaa

Viikko rippileirillä... Kokemus, joka on pakko kokea, ja jota ei voi unohtaa. Alku oli tuskaa. Kaipaus kotia, harrastusta ja kaikkea muuta kohtaan oli suuri, ja epäilys, että tämä muuttuisi ei kadonnut. Oli pakko soittaa hyvälle ystävälle, itkeä puhelin korvalla ja kuunnella lohduttavia sanoja. Kaikki sanovat rippikoulusta, että ensimmäinen päivä on tuskaa, toinen siedettävä ja viikon lopussa ei haluaisi lähteä. Kaikki sanovat noin. Kuitenkaan sitä ei usko, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Ensimmäisten päivien surun ja oksentelun jälkeen kaikki alkoi rullata. Raamikset, uudet ystävät ja yksi helvetin komea ilmestys auttoivat kummasti. Päivän skaboissa tuhosin melkein hattuni, kantaessani sillä vettä ja raamiksissa olin ensin ainoa, joka avasi suunsa. Iltaohjelmia odotti aina innolla. Laulut, jotka kävivät aina tutummiksi ja tutummiksi, uudet ja tutut leikit sekä isosten hulvattomat sketsit olivat... olivat... no sitä ei haluaisi unohtaa.

Saunominen ja sitten uiminen ensin jäätävässä, mutta sittemmin lämpimämmässä meressä olivat aika rentoja. Saunalaulun, ja sen jälkeisen Maamme laulun jälkeen kaikki juoksivat pitkänä vanana veteen. Huomaa, että osaan Maamme laulun sanat hyvin, aloitin laulun komeasti:

Maa on niin kaunis...

Rassella (isosella) oli hauskaa muistuttaa siitä yhä uudestaan ja uudestaan.

Vikana päivänä olivat leiriolympialaiset ja yksi peleistä oli Tuo minulle. Leikin johtaja nimeää esineen (esim. voikukka), joka pitää tuoda hänelle. Viimeinen tehtävä oli koko ryhmän yhteinen ja se kuului:

Tuo minulle... TUOMAS!

Siitä alkoi helvetillinen juoksukisa. Juostuamme hyvän tovin, minä löysin armaan isoseni (hehee, Hopo oli meidän ryhmämme isonen). Hän piilotteli saunan terassin alla ja kuulemma... huoh, minun piti kantaa hänet kisapaikalle. No jonkun sadan metrin matka ei ole mitään... Mikäs siinä kun kantaa 25 kiloa painavampaa otusta repparissa. Auts, auts, auts!

Paikan pihalla oli kiikkulauta. Tuskin kukaan loppujen lopuksi muisti, että se on lasten leikkikalu. Ei siinä vaiheessa kun sitä käytettiin ihmisten lennättämiseen, ja kun molemmilla puolilla on neljä viiva viisi ihmistä. Vieläkin aika raiskattu olo.

Palautin mieleeni vanhan taidon ja punoin toistakymmentä eriväristä ranneketta. Suuri suosio, ainakin käsillä oli koko ajan tekemistä.

Loppujen lopuksi sitä huomaa, kuinka ujo on. On vaikea saada itsensä juttelemaan vieraiden poikien kanssa, ja yrittää saada joku tietty ihminen huomaamaan itsensä. Kai sitä luottaa enemmän pitkiin katseisiin, suoraan tuijotukseen, sekä otsatukan alta tiirailuun. Ja kai se sattuu, kun joku no, sanotaan vain joku makaan saman peiton alla ja tekee ties mitä uuden ystävän kanssa. Kynä vain käteen ja tuska paperille. Aina ei voi katsoa.

Kiitos kuitenkin kaikille mukana olioille. Tuota aikaa ja ihmisiä jään kaipaamaan...

Ps. Ja nyt perkele nitä kommentteja peliin. On inhottava kirjoittaa ja kirjoittaa ilman mitään vastakaikua.