Takataan Roos

Viime perjantaina mää ja kaverini jouduimme todellisen kokeen eteen. Meillä on bändi johon kuuluu: Pienomies, Hassu Huilumies, Monofilharmoonikko, (eli minä, kitaristi) sekä Satakielen Laulu. Tosin miesnimitykset ovat aika harhaanjohtavi, kyseessä on tyttöbändi Outolintu. Me ollaan taitojemme puolesta aika erilaisia, sillä toiset meistä soittavat musiikkiopistolla ja toiset (kröhöm!) rämpyttelevät kotona.
Bändimme piti esiintyä ystävänpäivä juhlassa, missä esiintyi myös muitakin bändejä. Me lähdettiin ihan siltä pohjalta, että ollaan huonoimpia ja meidät (okei, minut) buuattaisiin heti ulos. Meillä oli VAIN yks biisi lautturi ja oltiin harjoteltu sitä sormet verille. Ja just sillä viikolla huilistimme oli sattunut olemaan kipeä ja hän oli suvainnut saapua vasta esityspäiväksi. No tunnit meni tosi hauskast salissa roudaamas ja miksaamas ja harjottelemas yms. yms. Eli me tehtiin sitä about 1,5h. ja toiset puoltoist tuntii me vaan juteltiin ja sählättiin siel salissa. Eli ihan sairaan kiva päivä! <3 Kiitos siitä kaikille paikalle olijoille! Mut sit ku oli aika esiintyy ni mulle tuli karmee ramppikuume. Olin aikasemmin esiintyny vaan kerran, ja senki aikusten edessä, sillä onhan se nyt tuhat kertaa pahempaa esittää oman ikäsille.
No me kompuroitiin lavalle ja alettiin soittaa. Mun piti tulla mukaan alkusoiton jälkeen, mut sillon kun löinkin ekan soinnun niin... Armas sähkökitarani ei päästänyt PIENINTÄKÄÄN ääntä! Siin on sit kiva alkaa säätää sitä päälle. Hip, hip, hurrey!! Aloin soittamaan ihan sairaan myöhään ja sillon mä koin semmosen rauhan tunteen. En soittanut sointuakaan väärin ja nautin vaan musiikista.
Semmonen oli se keikka, mut mää en ikinä unohda sitä ihanaa tunnetta kun mää seisoin lavalla ja tunsin itteni voittaamattomaks.