Perjantaina ajoin äitini kanssa kolme tuntia Helsinkiin. Olin odottanut päivää jo kauan. Syynä oli Ryhmäteatterin näytelmä, Jatkuvaa Kasvua. Liput esitykseen olivat kiven takana, ja en edes kehtaa myöntää, kuinka surullinen olin, luullessani, etten saisikaan lippuja...
Syykin on melko kyseenalainen. Voin surukseni todeta olevani aivan liian ihastunut näyttelijään, nimeltä Aku Hirviniemi. Ei, en kirjoittele joka puolelle, rva Aku Hirviniemi, eikä huoneessani ole onneksi hänelle omistettua seinää. Mutta tällä hetkellä, Aku on minulle kaikista näyttelijöistä tärkein.
Kuitenkin, Akun vuoksi odotin kymmenen minuuttia ennen ovien aukeamista jo Ryhmäteatterin ovilla. Sisään pääsyn jälkeen asetuin lähes välittömästi istumaan penkille toisen saliin johtavan oven lähettyville. Halusin nähdä Akun mahdollisimman läheltä.
Kello on 17.27, kun toinen saliin johtavista ovista noin kahdenkymmenen metrin päässä minusta avautuu. Mies astuu nopeasti ulos, ja nostan häiriintyneenä katseeni kirjasta.
Kunpa minäkin voisin kulkea takahuoneiden ja aulan välillä noin vaivattomasti. Voisin nähdä Akun...
Jään seuraamaan miestä katseellani. Hän kävelee ripeästi portaita kohti, samaan aikaan, kun aivoissani alkaa takoa yhä nopeammin. Hänen jalkansa astuu jo toiselle portaalle, milloin huudan hänen peräänsä.
Aku Hirviniemi katsoo minua kohti tyhjässä Ryhmäteatterin alakerrassa ja vastaa myöntävästi kysymykseeni. "Joo, olen mä."
Seuraavat minuutit ovat sellaisia, jotka todella haluaisi muistaa. Kuitenkin, tyypillisesti, niin ei ole. Muistan ikäviä ja merkityksettömiä tilanteita vuosien varrelta, mutta tämä nimenomainen tilanne alkaa jo nyt sumentua, vaikka se tapahtui perjantaina.
Seuraavat minuutit ovat myös jälkikäteen ajateltuna äärinmäisen nolostuttavia. En saanut järkevää sanaa suustani. Tai ehkä muutaman. Pyysin nimikirjoitusta, onnistuin kertomaan nimeni ja sain sanottua, kuinka hyvä näyttelijä hän minusta on. Siinä se. Taisin myös sanoa pyörtyväni kohta shokista...
Silmäni ja korvani taltioivat joka ikisen yksityiskohdan Akusta. Silmät, pörröiset hiukse, siniset farkut ja hupparin. Akun kasvot ovat niin lähellä, ja vielä enemmän kuin kuvittelin, vielä kauniimmat. Vielä yksi yksityiskohta: Aku on suloisen lyhyt.
Aku puhuu nimeään kirjoittaessa, ja saan sanoista selvää vasta myöhemmin. Melkein möläytän jotain typerää, esimierkiksi: Olet juuri niin ihana tyyppi, kuin olen kuvitellutkin, mutta onneksi sain pidettyä suuni kiinni.
Aku suuntaa lopulta poispäin kiireisin askelin, ja jään hyperventiloimaan paikoilleni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palaa samaa tietä takaisin, ja vilkuttaa nopeasti mennessään. Jalat pettävät jälleen.
Ilo, häpeä, onni, nolostus. Kuinka paljon voi tuntea? Haluaisin enemmän, mutta olen silti käsittämättömän onnellinen. Kelaan hetkeä päässäni, ja häpeän itseäni samalla, olisinko voinut antaa itsestäni typerämpää kuvaa? Tuskin olisin. Olen aina kuvitellut olevani rauhallinen tiukan paikan tullen. Nyt käyttäydyin kuin täydellinen idiootti.
Akun nimikirjoitus on pöydälläni, tuskin tunnistamaton tosin. Yhdestäkään kirjaimesta ei saa selvää.
Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Sain tavata Akun, hän tietää, edes pienen hetken, että olen olemassa, ja se on tärkeintä. Ja se typeryys, mitä meinasin sanoa, oli totta.
Mies, joka kiireessä pysätyy antamaan nimikirjoitusta sekopäiselle fanitytölle, on tosiaan ihana tyyppi.
Ainoa kuva, jonka olen saanut Akusta piirrettyä. Harmi, haluaisin piirtää hänet, joka on roolin takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti