Paratiisilinnut

Ihme etten ole vielä ehtinyt kertoa siis tilittää täällä kuvaamataidon päättötyöstäni. Rakkain aine, viikon pelastus ja nykyään aivan uskomaton stressin aiheuttaja. Murehdin suhteettomasti deadlinesta, onnistuuko työ vai nolaanko itseni. Onko se tarpeeksi hyvä, olenko minä tarpeeksi? Nykyään tuo ajatus tuntuu seuraavan minua kaikkialle.
Yritin tänään kertoa päättötyöni aihetta eräälle ihmiselle. (Kuulosti lievästi oudolta.) Se ei ole kiveen kaiverrettu, ei tähtiin kirjoitettu. Työni on kuin muovailuvahaa, se venyy, uusituu ja halkeilee välillä. Ja mitä enemmän värejä ja elementtejä lisään, sitä tuhruisemmaksi se muuttuu.
Huomasin kuitenkin aukovani vain suutani. Mitä ihmettä kertoisin? Siis, kyseessähän on maalaus linnusta, piirros narkkarin oloisesta tytöstä ja toisesta kuka kurottelee taivaisiin... Vähempikin itkettää. Yritän siis kertoa tarkemmin.
Ylimpänä on maalaus mustalla pohjalla tukaanista. Rakastan paratiisilintuja ja tukaaneissa on jotakin oudon kaunista. Aivan kuin tanssia vesisateessa. Maalauksen nurkasta lähtee tribaalinomaisia kuvioita, jotka olen liimannut rikotuista cd-levyn siruista. Tukaani on unelma, köynnös on... jotakin symboolista ja hienoa, en ole vielä päättänyt. Kuitenkin köynnös jatkuu alempana paperilla mustalla kynällä ja päätyy lähelle tytön kasvoja. Tyttö nojailee seinään, unelmoi suru silmissään. Jostain syystä tyttö näyttää kovasti minulta. Lieneekö peilillä jotakin osuutta asiaan... Tyttö, minä, unelmoi erilaisuudesta. Kauneudesta ja voimasta. Jostakin mikä kumpuaisi sisältä päin ja ei jättäisi niin orvoksi. Olisin kaunis, säläperäinen, viisas ja kiltti, paratiisilintu itsekin.  Olisin tarpeeksi hyvä, en aina säälittävä. Haluaisin vain olla oma itseni ja vittu uskaltaa edes joskus tehdä jotakin.
Up to you, joku kai sanoisi...

Eksyin aiheesta. Kuitenkin nämä köynnökset jatkuvat vielä yhdellä paperilla, mustalla. Kynä on pastelli ja valkoinen. Sama tyttö kurottaa siellä taivaaseen, yrittää ehkä saada jotakin kiinni. Köynnös hipaisee kai sormia. Ehkä hän sai kiinni unelmasta, tai jostakin mikä johdattaisi sen lähelle. Minulla on sinne vielä matkaa.
   Vaikein asia luvassa. Kuinka voisin mitenkään selittää tätä kuvaamataidonopettajalleni? Saati sitten kirjoittaa sen avostelulomakkeeseen koulun seinälle. Sielua ei tarvitse lähteä aukomaan turhan usein, tämä blogikin on jo täysin suomalaista luonnetta vastaan.
 

Minkäs teet, stressi on nykyinen vakisanani ja silti piirtelin yli tunnin kirsikkapuuta. Ehkä olen tullut hulluksi, ehkä en.
Silti jos ikinä satun tapaamaan Buddhan, hänellä on paljon selitettävää sisäisestä rauhasta...