En halua kuulla puheita syyllistämisenhalusta tai huomionhausta. En tahdo kenenkään loukkaantuvan. Haluan kai kirjoittaa tästä edes kerran, kertoa miksi. Miksi joskus en halua astua ovesta ulos tai nähdä ketään. Miksi voin mennä paniikkiin satunnaisesta yksinäisyydestä. Miksi pelkään niin paljon. Miksi tosiaan...
Ala-aste. Yksi syy, miksi minusta tuli alunperin niin kova. 5-6 luokat olivat nimittelyn, huutelun ja ivan aikaa. Joka ikinen päivä sama virsi, vitun kusipää oppari. Tajusin tämän vasta yläasteella. Aikaisemmin ajattelin ansainneeni sen kaiken. Pärjäsin koulussa, oli siis normaalia olla halveksuttu. Minä olin vääränlainen. Huokaus.
Tajusin kuitenkin selkeästi erään tytön inhoavan minua. Piikittely oli jatkuvaa, vain aiheet vaihtelivat. Todella kypsää puhua liian lähellä olevista silmistäni vähintään kerran viikossa... Tai kuinka onnistuin kuvaamataidossa vain matkimalla häntä. Kuinka ruma ja tyhmä olin.
Pelkään häntä kai vieläkin. Nykyisillä kuvaamataidon tunneilla en uskalla katsoa häntä kohti ja odotan ivallisten kommenttien lennähtävän suuntaani. Viha on astunut pelon rinnalle, se ei kuitenkaan muuta mitään. Muistan aina oman normaalin surkeuteni hänen lähellään.
Myöhemmin sain kuulla olevani hirviö, paha ihminen ja aiheuttaneeni traumoja. Kuulin tämän parhaiden ystävieni suusta, niiden, jotka lukivat päiväkirjani.
Selkäranka alkoi taipua, anelu muuttui normaaliksi. Olin yksin, purin hammasta, nielin itkua, vihasin itseäni, omaa kiivasta temperamenttiani. Mutta silti, minun piti olla kova, olinhan aina ennenkin ollut.Elin elämäni pahimpia hetkiä.
Koska elämme nuoruutta ja kornia aikaa, sain tietenkin anteeksi. Kunnes vuoden päästä sama toistui lievemmässä mittakaavassa. Ahdistuin, en osannut pitää itseäni enää koossa. Tunsin hajoavani. Pelkoni toteutuivat.
.JPG)
Kirjoitin kai joskus arpien sielussa pysyvän kauemmin kuin pigmentinkulumat käsivarressa. Loppujen lopuksi ehkä nuo jäljet olivatkin keino sietää kaikkea muuta.
Kahdeksannen luokan kevät ja kesä, aikaa miettiä mikä minussa on vikana. Muutuin pasifistiksi, aloin harkitsemaan liikkeitäni. Luonteeni oli muuttunut, opin kulkemaan varpaillani. Pelkäämään sanoa mielipidettäni.
Yhdeksännen luokan alkaessa läheinen kaveripiiri muuttui. Muuttui sen jälkeenkin. Mutta opin ehkä jälleen pitämään itseäni ihmisenä ja arvostamaan muita uudella tavalla. Antamaan uusia mahdollisuuksia ja ottamaan niitä vastaan. Tempperamenttini alkoi palata, heilun jälleen korkealla kalliolla pää alaspäin. Mutta tällä kertaa valjaat päällä.
Kukaan ei selviä sodasta ilman arpia. Kyse on vain siitä, kuinka niitä kantaa.
Tein paljon virheitä, teen edelleen. Kadun edelleen tekoja, jotka pudottivat minut korkealta kolmentoista ikäisenä. Nykyään tilanteeni on rauhoittunut ja silti huomaan joskus tuijottavani tyhjää hiukan liian kauan. Itkeväni yksinäisyyden pelosta. Arvioivani rakkaitani. Tuntevani riittämättömyyttä. Olevani tarpeettoman julma.
En voi puolustella sitä, kuka olen tai miksi. Voin vain yrittää oppia virheistäni ja lopettaa näin hartaan selittelyn.
Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti