Käpertyneenä

Väsyttää ja päätä särkee. Olisi kai pitänyt juoda jotain. Every teardrop is a waterfall pysäytetään keskeltä ja kaikki pysähtyvät kesken liikkeen. Nostan vielä käteni kasvojen eteen kopioiden opettajaani ja huokaisen. Vielä kymmenen minuuttia. Tunne ja huokaus ovat epätavallisia, nykytanssilla on yleensä minuun myönteinen vaikutus. Mutta bussi Hensinkiin ja sieltä Bulgaariaan lähtisi neljän tunnin kuluttua, ja pakkaaminenkin on vielä kesken.

Enää on vuorossa näytöstanssin harjoittelu. Tytöt ryhmittyvät uudelleen, nyt he muodostavat joukkion keskelle salia. Minä olen keskellä, odottaen säveliä. Ensin kuitenkin alku.
Huokaus... Käännän pääni sivulle ja ristin kädet rinnalleni. Keskityn siristämään silmiäni aivan kuin yrittäisin pidätellä itkua. Blondi edessäni naurahtaa, suuni kiristyy aavistuksen verran.
Huokaus... Katson suoraan peiliin ja kuviteltuun yleisöön. Kädet ovat nyt poskillani. Löydän pienet mustat kynnet sormistani. Ne näyttävät oudouilta vaaleaa ihoa vasten.
Huokaus... Käännän pääni toiselle sivulle mielikuvituksen puutteessa, ja käsi kohoaa kaulalleni. Kynsi raapaisee varomattomasti ihoa. Kohta iho on sen jäljiltä punainen.
   Musiikki alkaa hiipiä salin etuosaan sijoitetuista kaiuttimista ja alan hitaasti kävellä paikalleni. Matka on noin metrin mittainen.

Jag kan inte prata med dig
när du tittar bort...

Käsi toiselle olkapäälle, pää oikealle, pää vasemmalle, katse kohtaa toisen. Käsi kiertää pään takaa, koskettaa lantiota ja kulkee sivulle ilmaan. Liikeet jatkuvat hetken, kasit soljuvat ohitse kunnes on aika kadota. Rivi ja minä sen mukana valuu lattialle ja kerälle, painan silmäni kiinni. En tahdo, haluan tanssia. Ylös nousun hetkellä on vaikeuksia, kuinka tehdä se pehmeästi?
Vielä olen kuitenkin nirvanassa. Laulu ja esitys kertovat tarinan nuoresta naisesta, joka pyytää rakastaan jäämään. Just.

Tanssin myöhemmässä osuudessa jalannostot, -heitot ja -kaaret ovat suuressa roolissa. Kaunista, suloista, balettimaista. Ja minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Olen tanssinut 5-vuotiaasta, mutta edelleenkin taipuminen aiheuttaa ongelmia. En kuitenkaan tanssi balettia, jazz, show ja nyky ovat minun valintani. Mutta silti sekään ei riitä pelastamaan minua. Säännöllisesti venyttely on hankalaa, raskasta ja uuvuttavaa. Miksi edes kidutan itseäni, enhän tosiaankaan tanssi balettia.
Mutta kun jalka ei nouse tarpeeksi korkealle...

Kysyn opettajaltani, iloiselta nuorelta naiselta, haittaako jos ei taivu kovin paljoa, eihän se ole tärkeintä?
Iloisesti, hymyn katoamatta kasvoilta, hän kertoo sen haittaavan. Jatko on sarkastinen: Tuliko yllätyksenä, että tanssijan on taivuttava?
Kymmenenkin vuoden jälkeen se iski ensimmäistä kertaa aidosti tajuntaan. Olen tiennyt ennenkin, etten voi ikinä saada esityksissä päärooleja tai olla eliitti, koska en ole balettityttö ja en veny. Mutta normaalisti se ei ole vaivannut. Koska tanssiessa minä olen minä. En häpeä itseäni, tunnen jopa olevani kaunis.
En enää,
nieleskelen kyyneliä. Kappaleen loppuessa menemme taas kerälle. Käperryn raajojeni suojiin ja tällä kertaa en haluaisi nousta. Näin on hyvä.
Lähdin tunnilta hiljaa, jokin särkyi. Ensimmäistä kertaa ajattelen jo ehkä olevan aika lopettaa. Kun jalanheittoharjoitukset ovat nöyryyttäviä ja opettaja kertoo, ettet riitä, niin ehkä on aika luovuttaa. Tanssi tekee minut onnelliseksi, mutta riittääkö se?

Joskus kirjoitin tanssivani nuottien ympärillä suoraan helvettiin. Nyt nuotit ovat jättäneet minut. Jäljelle jäävät vain rikkinäiset nilkkatossut.