Hölmö rakkaus (ylpeä sydän)

Päästän sinusta, unelmasta irti, poltan kuvasi mielestäni ja paperilaput joissa kuvailen valheita. Ripottelen tuhkat mereen, tarpeeksi kauniiseen, muttei liian arvokkaaseen.
Koska se on mennyttä, ja en enää kaipaa.

Kaksi vuotta on pitkä aika. Se olisi pitkä aika käydä koulua, nukkua, elää, tanssia, juosta, itkeä, pelätä, paeta.
Mutta rakastaa... Kaksi vuotta on tuskallisen pitkä aika, kun kyseessä on joku saavuttamaton. Jatkuvasti toivoo pääsevänsä irti, olevansa edes kerran se feministi, joksi minua luullaan. Toivoo selviävänsä vammoitta ja polttamatta näppejään, sokeutumatta, ilman viiltoja.
Vammoitta...
Mutta kun tunne alkaa himmetä... se suru, epätietoisuus, varovaisuus. Kuinka vaikea on päästää irti tutusta ja turvallisesta hypätäkseen jään läpi suoraan pohjaan.

Hyppäsin joskun liian syvälle, uin pohjassa kunnes olin syvemmällä, maata ja kiveä ympärilläni, polttava kuumuus sylissäni. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää päästä lähelle liekkejä.
Nyt uin jälleen meressä. Viileä vesi elää kaikkialla ympärilläni, kietoo minut turvaan, saa varpaani sinisiksi ja sormeni ryppyisiksi. Se saa vereni kiertämään ja sydämeni hakkaamaan hulluna.
Ja kuinka onnelliseksi se tekeekään minut.

Pablo Neruda kirjoitti Andien mainingeissa:
Niin lyhyt on rakkaus
niin pitkä unohdus.

Allekirjoitan.
Mutta onneksi tie unohdukseen on jatkunut jo jonkin aikaa. Onneksi. Lopulta, mikä veti minut merestä oli...
muutin mieleni, ehkä sensuroin.

Mutta en osaa lopettaa hymyilyä. Olotila ei tosin sovi minulle, kyynisyys on aivan liian kaukana. Kuin pieni tuuli myrskyn jälkeen. Kevät. Mutta ehkä tätäkin täytyy joskus oppia sietämään. Ehkä opin joskus käsittelemään sitäkin tosiasiaa, että minäkin voisin tosiaan tuntea joskus jotakin vaivatonta ja suloista.