Jäähyväiset

Jaaaa hyvät naiset, herrat ja pyyhekuminpalaset:Peruskouluni, oppivelvollisuuteni on täten julistettu loppuneeksi. Amen.

Yhtäkään kyyneltä en vuodattanut. Pisaroita ei putoillut hiusten sekaan, eikä pyyhitty silmäkulmasta. Ne kaikki räpyteltiin pois, ennen kuin ehtivät aidosti edes syntyä. Luokkamme ei ollut yhtenäinen, jään kaipaamaan hyvin harvaa ihmistä. Melkein kaikki muut tärkeät ihmiset jatkavat samassa lukiossa. Ja silti ne pidätellyt kyyneleet. Käytävillä oli niin paljon ihmisiä juhlan jälkeen. Ja ne minulle rakkaimmat puuttuivat, kuka mistäkin syystä. Kiersin silti koulun lävitse uudestaan ja uudestaan. Tulisin ikävöimään tätä paikkaa edes hiukan.

Jään kaipaamaan:

tiettyjä opettajia, kuten äidinkielenopettajaani. Kiittäessäni häntä eilen näistä kolmesta vuodesta, pakenin tyylikkäästi paikalta miltein samantien. En halunnut alkaa itkeä. Tänään luokanvalvojani ojensi minulle kirjekuoren samalta äidinkielenopettaja. Kortissa toivotettiin onnea ja menestystä kirjailijanuralleni. Pitkästä aikaa halusin taas kirjoittaa. Ja nieleskelin kyyneleitä. On haikea jättää tutut äidinkielentunnit taakseen.

kuvaamataidontunteja, sitä rauhan tyyssijaa, kun sain aidosti olla oma itseni. Skitsoilut, keskustelut ja tietty harmooninen yksinäisyys.

pieniä ja turvallisia soppia käytävillä ja oivalluksia: ai tuollakin on ikkuna!

ystäviäni toisilta luokilta ja pitkiä halauksia luokkien ulkopuolella. He odottivat minua. Aina.

käytävillä juoksentelua ristiinrastiin, vain koska halusin välttämättä mennä juuri tätä kautta yläkertaan...

hetkiä, jolloin olisi vain pitänyt olla muualla, turhia myöhästymisiä ja pikajuoksua portaita ylös, alas, oikealle, nopeammin,  damn, ne menivät jo.

väittelyjä kesken tunnin aivan typeristä asioista muiden kaltaisteni idioottien kanssa.

saksantunnilta pääsyä, kun kiisin toiselle puolelle koulua vain ehtiäkseni edes viideksi minuutiksi toisen kuvaamataidonryhmän tunnille. Miksiköhän?

tunnetta siitä, että kuuluu jonnekkin. Turvallisuutta, tietoa omasta pärjäämisestä. Tietää mitä tulee tapahtumaan ja osaa iloita ja odottaa tiettyjä asioita.

pieniä asioita. Uskonnontuntien tappeluita, rauhallista ruotsinopettajaa, välitunteja kylmyydessä, ihmisiä, häntä, kaiken helppoutta, ajan pysyvyyttä, kaikkea.



Lukio on hyppy tuntemattomaan. Ja minä tosiaan toivon siellä olevan maata jolle astua, eikä vain tyhjyyttä.
Kevätjuhlan suvivirsi ei edes koskettanut. Eikä hyvä keskiarvo, nehän ovat vain numeroita. Mutta yläasteen kolme vuotta olivat todellinen parannus ala-asteen kiusattuun opettajan lemmikkiin, joka sai stipendin  parhaasta keskiarvosta. Yläasteen aikana kuitenkin opin, kuinka tulla heitetyksi ulos luokasta ja huutaa opettajalle. Kuinka lintsata ja olla jäämättä kiinni. Kuinka tehdä läksyt aina joko aamulla tai ennen tuntia, kuinka olla lukematta kokeisiin. Kuinka olla aidosti kiinnostunut asioista. Ja kuinka rakastaa sitä kaikkea.
Joten kiitos näistä vuosista ja niiden aiheuttamista AJATUKSISTA ja TUNTEISTA, toivottavasti muistan jotakin vielä muutaman kuukauden kuluttua.


Ja hei, lukioon talsitaan 9,75 ja lukuaineiden 9,85 keskiarvolla!

Pilkkunatseille tiedoksi, kyllä, kuva on muutaman kuukauden takaa tanssiaisista, mutta sama hame, kampaus, tyttö. Kai vain ajatukset enää muuttuivat...