Tunnen itseni kerrankin iloiseksi. Onnelliseksi, kuin sielu olisi kerrankin valoa, eikä vain musta aukko rinnassa. Valokuva, koska valo. Tai ehkä valitsin sen, koska kasvoni ovat piilossa, ja silloin olen edustavimmillani...
Vietin illan ystäväni kanssa, joka kuluttaa aikaansa seuraavat kolme viikkoa Italiassa. Ikävä tulee.
Lämmin sää, kaupungilla oleilu, insidevitsit ja vain oleminen täyttivät illan. Keskuspuistossa majoittauduimme vanhaan laivankeulaan, suureen puiseen hökötykseen ja tanssimme. Ehkä hiukan outoa ajanvietettä, mutta hyppysarjat ja viimeisimmät koreografiat tuntuivat ihanilta, vaikka jaloissa olikin mustat pitsitossut. Minä olen jo nyt alkanut ikävöimään sitä. Saimme myös ajan kulumaan samasta aiheesta puhumalla. Tanssisalin oma maailma ja sen pienet katastrofit ja ihmeet...
Lähteminenkin viivästyi, mutta ajasta huolimatta takki sai lepattaa auki tuulessa pyöräillessäni kotiin. Kuten aina, valitsin pidemmän reitin, joka kulki kirkon ohitse. Ristinmerkki ohittaessa oli kai tarpeellinen. Huomenna on kauan odottamani golfkisat, ja tietenkin koko päiväksi on luvattu pelkkää rankkasadetta. Ehkä tietokoneelta noustuani tanssin sadetanssin, taikka rakennan alttarin ukolle, taikka Jeesukselle. Vaiko Vishnulle tai Apollolle? Harkintaan harkintaan.
Mutta tärkeintä on, että kotiinpyöräillessä minä nauroin. Pitkästä aikaa yksin ollessani. Ainoastaan, koska olin niin iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti