Viimeinen unelma

Auts

Auts auts auts auts

neulat pistelivät ensin silmissä, ja sieltä ne siirtyivät kasvojen lihasten kautta kaikkialle kehoon ja viimeisenä aivoihin. 

Auts

Olin etsinyt tuota kirjaa ikuisuuden, ravannut kirjakaupan hyllyvälejä edestakaisin ja niellyt haluni kysellä kirjaa myyjältä. Milloin olin luovuttanut?

Helmi-, vaiko maaliskuussa?

Ei sillä väliä, tärkeintä oli, että olin unohtanut sen, päästänyt siitä irti. Lakannut toivomasta ja jäljelle oli vain jäänyt suloinen unohdus. Otin kirjan vapiseviin käsiini ja aloin selata sitä. Hitaasti sivu sivulta selasin sen alusta loppuun. Neulat vaihtuivat nyrkiniskuiksi. Hidastin ennen viimeisiä sivuja, halusin säilyttää pienen toivon kipinän. Kaksikymmentä nimeä ja otsikkoa valui silmieni ohitse ja sen jälkeen sisällysluettelo. Ei mitään. 

   Puna tulvahti kasvoilleni ja nielin kyyneleet. Käänsin kirjan ympäri ja sipasin sormillani hintalappua. 10 euroa, ei paha. Mutta olisinhan maksanut mitä tahansa unelmani tallomisesta, masokismini mestarinäytteestä. Astelin kassalle kädessäni kirja nimeltään: Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia.

Osallistuin syksyllä 2011 kirjoituskilpailuun: Kirjoita unelmasi. Nyt voittekin jo päätellä loput, silloinhan säästyisin kaiken uudelleenkertomiselta. Sen muistelu on nimittäin vaikeaa. Ja olenhan maininnut tästä ennenkin. Mutta kerron silti kaiken, alusta loppuun.

   Kilpailu kiinnosti minua, tietenkin. Pallottelin ideoita ikuisuuden. Kirjailijan ammatti, ukkossateessa juoksu valkea hame päällä (kyllä, paljastetaan nyt sitten tuokin, kun tässä kaikki ylpeys riisutaan), menneisyyden unohtaminen, olla suosittu, olla noita tai erityinen. 

Kirjoitin vanhasta unestani, jonka näkemisestä uudelleen unelmoin. Teksti ei ollut edes huono, ei minun mielestäni. Ehkä hiukan naivii, täynnä korulauseita ja saivartelua. Ja hiukan ehkä ohi aiheesta. Mutta kirjoituksena se oli ihan ok. Hienoin, viimeistelin, poistin, sävelsin uudelleen ja lopulta olin tyytyväinen. Ja sitten hylkäsin idean. 

Kirjoitin lentämisestä melko Paul Coelhomaisen tekstinkyhäelmän, venytetyn ja vaisun. Lapsuuteni rakkaimmasta haaveesta jäi jäljelle tuskin mitään analysoidessani se puhki. Vinoon. Rikki. En muista, koska viimeksi halveksin omaa tekelettäni niin suuresti. Kaikessa kaunopuheisuudessaan tekstistä kuvastui liikaa yrittäminen. Monista korjausyrityksistäni huolimatta tiesin epäonnistuneeni jo ennen työn lähettämistä.

Kilpailun säännöissä kerrottiin äidinkielenopettajan lähettävän kisatyön eteenpäin, mutta oma opettajani kehotti minua tekemään sen itse. 

Yhden iltapäivän pidin sormea lähetä-painikkeen yllä ja arvoin mitä tulisin tekemään. Valitsisinko luovuttamisen? Jos en lähettäisi työtä, piiskaisin itseäni ikuisuuden siitä päätöksestä. Vaiko yrittämisen, jolloin tie tulisi olemaan ohdakkeinen ja täynnä odotusta, pelkoa, toivoa, sekä egon kolhintaa. Mitäköhän mahdoin tehdä, olenhan minä. 

Seuraavat kuukaudet elin levottomasti ja kun tuli voittajien julkaisun päivä, en olisi malttanut pysyä paikoillani. Panoksena ei ollut ensimmäisille lahjoitettavat kannettavat tietokoneet eivätkä sähkökirjat. Mutta kahdenkymmenen ensimmäisen kirjoitelmat julkaistaisiin kirjana. Nähdä oma tekstinsä painettuna...

Tuija Lehtisen kirjassa Kundi kesätukkainen sanottiin tilanteen, jolloin näkee oman tekstinsä painettuna, olevan orgasmi. En epäile. 

Ja kirjoittaisin mielelläni nyt odotukseni ja kovan työni tulleen palkituksi. Mutta jos niin olisi, tätä tekstiä ei olisi. Ja eihän ilo ja onni ole läheskään niin kiinnostavaa kuvailtavaa kuin suru ja murhe.

En siis löytänyt nimeäni voittajien joukosta, johon olin valmistautunut. Mutta muutaman kuukauden ajan elin toivossa, jos vain kuitenkin olisi edes pieni mahdollisuus... 

Mutta eihän sitä edes ollut. 

Lopulta väsyin odottamiseen ja hyväksyin tappioni. Noihin aikoihin menetin kiinnostukseni kirjoittamiseen. Päiväkirjani, sekä novellini kuivuivat kasaan, vain blogini piti minut kirjoittamisen syrjässä kiinni. Mihin olisinkaan joutunut ilman terapiasivuani.

Nyt minua odottaa tehtävä, jonka ajattelukin saa minut harkitsemaan oksentamista. Kirja on yöpöydälläni ja valmiina luettavaksi. Saan lukea 20 erinomaista, hauskaa, liikuttavaa, valloittavaa ja koskettavaa tarinaa nuorten unelmista. Nuorten, jotka ovat minua parempia kirjoittajia. Saan tietää, mitä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut olla yhtä hyvä, parempi? Miten olisin voinut saavuttaa pienen palan taivasta.

En kaipaa sääliä, enkä osaanottoja. Mutta tämä oli oivallinen tapa muistuttaa itselleni, ettei elämä ole aina kovin mukavaa, ja ikävä kyllä, minä en ole mitenkään erityinen.