Aika järkevä alku, vai mitä?
Ei mitään runollista, ei romantiikkaa. Arkea, jolloin täytyy joskus viedä roskis, ja tuntea se haju nenässään. Ehkä siirrytään tästä tutummille, more mystery vesille...
Eli heitin pussin roska-astiaan, ja olin jo paiskaamassa luukun kiinni. Kuka nyt haluaisi jäädä pidemmäksi aikaa siihen hetkeen?
Ja silloin näin roskiksessa nuken ja nallen sekoituksen. Puna-kelta-oranssin villaeläimen, napit silminään. Otus näytti melko siistiltä ja ehjältä.
MITÄ SE TEKI ROSKIKSESSA?
Teki mieli ottaa valokuva. Tai mikä parempaa, ottaa se syliin, viedä pois, pestä kuumassa vedessä ja sitten tarkastella sitä lähemmin.
Leluja ei pitäisi ikinä heittää pois. Lapsuus ei ikinä saisi loppua roska-astiian lentäneen lelun muodossa. Kai olen itse vain niin hellämielinen. Omat pehmoleluni ovat jossain kaappini uumenissa, taikka hyllyn päällä. Mielikuva pienestä pehmeästä nallesta suurella kaatopaikalla, ihmisyyden rajamailla, on hirveä.
Ajatukset risteilivät päässäni yhden sekunnin ajan, ja sitten läimäytin kannen takaisin kiinni. Nyt kadun sitä.
Vesi kastelee kaiken, taivas harmaana yrittää huuuuuhtoa meidät kaikki pois. Taivas on harmaa, tie on harmaa, vesi on harmaata, auto jossa istun on harmaa. Uniset silmäni iskeytyvät kahteen tyttöön tien vieressä, jotka ovat kuin kaksi väriläiskää tyhjällä paletilla.
Hiukan parempi, vai mitä? Mutta näky oli tosiaankin pysäyttävä. Mielikuvitukseni lähti laukalle ja kohtaus oli kuin elokuvasta.
Vettä satoi kaatamalla, ja silti ainakin toisella tytöllä oli minisortsit jalassaan. He olivat kauniita, piirteet olivat suloiset ja keijumaiset. Molemmat olivat vaaleita, hiusten väri oli täydellinen ja herkkä, vanhemman tytön hiukset olivat kiharat, kiharoilla(?) ja nuoremman hiuksia piti järjestyksessä musta panta. He eivät olleet seisoneet sateessa kauan, hiukset eivät vielä litistyneet päätä myöten. Seisoneet tosiaan, he eivät liikkuneet mihinkään, aivan kuin olisivat odottaneet jotakin.
Vaatteet olivat aivan väärät tuohon päivään ja säähän. Palelivatkohan he? Pakko, tuuli oli jäätävä. Nuoremman tytön harteilla oli viltti. Ehkä heillä tosiaan oli kylmä.
Myöhemmin veljeni huomautti toisen tytön jalkojen olleen paljaat.
Kun näkee jotain tuollaista, mielikuvitus ottaa irtioton. Miksi he olivat siellä, niissä vaatteissa, kasvot vakavina ja viltti harteilla. Pakomatka? Pelko? Mitä oli tapahtunut? Päähänpistoko? Mikä olisin tuomitsemaan, olenhan itsekin juossut sateessa paljain jaloin. Silti jäin miettimään heidän tarinaansa. Näinä hetkinä tuntee olevansa niin pieni, niin yksin. Koskaan, ikinä ei voi ymmärtää täysin mitä toisen mielessä liikkuu, ja tuon tapaiset tilanteet soljuvat ohitse, kuin purossa leikkivä vesi.
Jotenkin nuo tilanteet yhdistyivät mielessäni, sillä tytöt näyttivät minua nuoremmilta.
Kysyinkin myöhemmin ystävältäni: "Onko tämä nyt jonkinlainen kosminen metafora lapsuuden loppumisesta?"
Oliko se?
Olisinko joskus pelastanut pehmolelun roskiksesta?
Olisin.
Olisinko joskus jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan tyttöjen tarinaa, enkä tietoisesti olisi ohjannut ajatuksiani aivan muualle?
En tiedä.
Tuntuu, etten tunne itseäni. Mitä olen, olin, olen ollut, tulen olemaan. Loppuuko lapsuus ja lelut joutuvat kaatopaikalle? Alanko pitää työtä ja rahaa tärkeämpänä kuin hetken hengähdystä elämän varjossa?
Luoja, toivottavasti en...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti