Yöllä

Joskus kielsi joku

nukahtamasta siihen hyvään yöhön sovinnolla
En ymmärrä miksi
Käsken kiljun anelen: Nuku!
Kehoni ei tottele, antaudu suosiolla
Ehkä luulen sitä voimaksi

Kuinka monta kyyneltä
montako pitkää huokausta
väliäkö niillä, ei huomaa yhtäkään
Edes yksi katse häneltä
ja suru kaikkoaisi sielusta
merkitseekö se, vai katoaako pimeään

Kadotako voisin
jos ajoissa lopeta en
jos väsyn liiaksi
Toimisinko toisin
ennen kuin kuolen
uuvun illan usvaksi

Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Haluaisin huutaa ne sanat itselleni kerta toisensa jälkeen.
ÄLÄ NUKAHDA SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN SOVINNOLLA
Ethän ikinä nukahda?

   Mutta jos haluaisin? Tappelen vastaan, yritän yhä uudestaan ja uudestaan, käsken jo itseäni lopettamaan, hävisit, mutta jatkan silti. En suostu luovuttamaan.
En tiedä, mikä on se hyvä yö, josta tuon lauseen kirjoittaja varoittaa. Mikä on hänen hyvä yönsä?
Minä en tiedä omaani.
Luovuttaminen ihmisen suhteen, josta uskoo välittävänsä? En jaksaisi enää yrittää. Jos luovuttaisin, voisin säilyttää pienen uskon onnellisiin loppuihin ja hyvään elämään. Missä menee raja, milloin viimeinenkin kristalliuni särkyy?
Vai onko hyvä yö kuolema? Hyvä, levollinen yö. Ei enää ajatuksia, joita ei voi estää, ei valintoja, ei surua eikä kaipuuta. Yö, jota kukaan ei voi välttää. Minä en halua nukahtaa siihen sovinnolla, minä en halua päästää näitä ajatuksia mieleeni.

Minua väsyttää nykyään paljon. Aurinkoisina päivinä nauran, jaksan uskoa, kuuntelen lauluja rakkaudesta ja hymyilen. Iltaisin aurinko ei auta minua. En tiedä, johtuvatko kyyneleeni henkisestä vai fyysisestä väsymyksestä. Valuuko suolavesi hänen, vai unettomien öiden vuoksi. Onko sillä edes väliä?
   Heittelehdin viime yönä puolelta toiselle sängyssäni muutaman tunnin, en voinut taaskaan nukkua. Minä pelkäsin yötä, sitä, joka vapauttaisi kaikesta. Halusin puhua jollekkin, pyytää edes kerran suojelua joltain, miltä kukaan ei voi toista pelastaa. Mutta pimeydessä ei ollut ketään turvanani, kukaan ei ollut tavoitettavissa.

Luin lohdukseni Kotiopettajattaren romaania, yritin hukuttaa omat tunteeni toisen tuskaan. En kuvittele ymmärtäväni Jane Eyrea, kohtalo on aivan liian julma häntä kohtaan. Hänen rakkautensa ollessa aivan liian vahvaa, ainoastaan ylpeys saattoi hallita sitä. Herra Rochesterin Janea kohtaan tuntemat tunteet ovat myös ainutlaatuisia, en tiedä kumpaa onnettomista rakastavaisista säälisin enemmän. Mutta kirja loppuu aina samalla tavalla, Jane saa onnellisen lopun. Entä minä?