Ja sitten asiaan.
maalaa
kirjoita novelli
syö
juokse tanssi
elä
filmi palaa baby eikä sitä koskaan saa takaisin
Sanat olivat kuin suoraan runosta ja väristys kulki selkärangasta. Juokse, tanssi, elä. Kolme tärkeintä asiaa. Äsken olin vielä epävarma, kuinka pääsisin pois tietokoneelta, mitä tekisin? Vesi syöksyi taivaalta, taivas itki harmaana. Epävarmuus katosi, musiikki tuli tilalle. Vaihdoin sadetakin niskaan, lempifarkkuni peitin sadehousuilla. Kuulokkeet kytkin Ipodiin ja aloitin Out there:llä.
Kengät jätin eteiseen.
Aloitin kävelemällä märällä kadulla, otin hupun päästä. Kävelin hitaasti läheiselle parkkipaikalle ja aloin hitaasti tanssia. Kävin jokaisen vesilammikon lävitse ja annoin veden juosta jalkoja pitkin. Jokaisen lapsen unelma. Tein piruetteja ja slideja, jalanheitot nostattivat eniten aaltoja. En välittänyt satunnaisista ihmisistä, en välittänyt mistään muusta, kuin tunteesta, jolloin jalka viisti vettä ja heitti ilmaan sateenkaaren.
Lähdin juoksemaan., Pelle Miljoona kertoi mitä tehdä. Annoin paljaiden jalkojeni tuntea asvaltin, tuntea jokaisen kiven ja sirpaleen. Kilometrin jälkeen jalanpohjat olivat tunnottomat. Sentään neulanpistot loppuivat. Jatkoin eteenpäin ja nautin pisaroista kasvoillani ja hiuksissani, nautin koska elin.
Hölkkäsin läheisen metsän reunaan, polun päässä tein päätöksen. Minä haluan elää.
Riisuin hitaasti sadetakkini, vilkaisin molempiin suuntiin, ei ristinsielua missään. Pudotin takin maahan ja hitaasti hivutin myös neuleen pois. Astuin polulle pelkät rintaliivit päällä, takki poissa, kahleet poissa. Musiikin annoin soida. Aluksi sade tuntui oudolta paljaalla iholla, kuin pieniltä hipaisuilta sen pinnalla. Jalat veivät minut syvemmälle metsään välillä tanssien, hiipin, juosten, pysähtyen kokonaan. Harhauduin polulta, hyppäsin vesilätäkköön. Yhtäkkiä huomasin seisovani keskellä kauneutta. Kallion päällä oleva lammikko oli täysin kirkas, ja pisarat kirjoivat sen pintaa jatkuvasti. Kuviot kallion pinnassa olivat täydellisiä. Kaipasin jälleen kameraa, kunnes tajusin, en tarvitse sitä. Kaikkea ei tarvitse nähdä linssin lävitse, voi vain elää. Jatkoin pitkin polkua yhä kauemmaksi, kunnes olin korkeimmalla kohdalla. Jäin seisomaan tuuleen hiukset, iho, ripset märkinä ja sielu taivaalla. Seisoin vain ja odotin. Otin toisen kuulokkeen pois ja kuulin linnut, sateen, lehdet, kuulin maailman. Kuulin oman hengitykseni.
Kuljin hitaasti metsän päähän imien itseeni kauneutta. Maisemat eivät ikinä ole samoja kahta kertaa, minä en ole enää ikinä sama. Myöhemmin puin hitaasti takin ja paidan päälle, kävelin kotiin varmoin jaloin. Kymmenet pienet haavat jalkapohjissa, tuhannet ilon kyyneleet sydämessä
tää teksti on upea! herran jestas, tuli itselle ihan sellainen olo, että pakko päästä juoksemaan ulos, saada maata hetki kaikessa rauhassa, poissa stressistä, muista ihmisistä ja ehkä omasta elämästäkin, ja elää vain itselleen. ja tuo on niin totta, että kameraa ei aina tarvitse. itsekin rakastan valokuvausta, mutta toisinaan huomaan, miten paljosta jää paitsi, jos yrittää vangita kuvaan jokaisen kauniin hetken. kamera pysäyttää liikkeen, ikuistaa sen pienen hetken, mutta silti, jos heittää ilmaan purkillisen askarteluglitteriä ja seisoo niiden keskellä niiden sataessa päällesi, on turha edes yrittää ikuistaa sitä, koska se on niin uniikkia. hitto nyt haluan sitä glitteriä jostain. mutta nostan sulle hattua, että uskalsit juosta puolialasti metsässä, ja vielä kertoa siitä näin julkisesti, se on tavallaan jopa tosi rohkeaa ja kunnioitettavaa, sillä itse en ainakaan uskaltaisi! ehkä kuitenkin se päivä vielä koittaa minullekin:) niin ja sain tästä tekstistä pienen inspiraation uuteen runoon, ja jos siitä koskaan tulee mitään, lupaan mainita blogissa inspiraationlähteeni!
VastaaPoistaOi ihanaa kiitos<3 Tälläisistä kommenteista tulee aina ainutlaatuinen olo, kuin olisi todella saavuttanut jotain kirjoituksellaan:)
PoistaNyt minunkin alkoi tehdä mieli glitteriä...
Mutta ihanaa jos olen voinut tarjota jollekin inspiraatiota, en siis ole täysin turha!
Törmäsin tänne Georgian blogin kautta. Tää teksti on ihana, pystyin tunteen ton tilanteen♥ Mä oon samaa mieltä, että on jollain tavalla tosi rohkeeta tehdä tollasta. Mä haluaisin itsekin tehdä, ja nyt tuntuu siltä, että pakko päästä juoksemaan, kun muutenkin oon ajatellut, että tästä kesästä lähtien tarvii ottaa asioista enemmän irti. Tykästyin blogiis muutenkin, joten liityin lukijaksi (:
VastaaPoistaOi kiitos, olen otettu:)
PoistaTavallaan on ihanaa tulla kehutuksi rohkeaksi, vaikka yleensä pitää itseään pelkurina. Mutta suosittelen tosiaan ottamaan ilon irti kesästä ja elämästä!
Harrastan juoksemista ja tämä teksti on juuri jotain sellaista rakkautta mikä osuu ja uppoaa♥ Mitä haluan juuri nyt? Haluan juosta, juosta ja juosta hieman lisää. Taidan lähtä lenkille.
VastaaPoistaSiistiä, toivoisinkin, että itselläkin olisi sisua ja kuntoa juoksemiseen usein. Mutta kai tuo hetki oli itsessään niin magic, että kunto kesti sen!
VastaaPoista