Kirjoituksia

Äidinkielenkirjoitelma palaa takaisin ja se on täynnä punakynämerkintöjä. Tai ei punakynä, vaan kuulakärkikynä. Sininen näyttää kuitenkin vereltä omaelämänkerrassani. Kuka käskee 15-vuotiasta kirjoittamaan omaelämänkerran? Ja kenellä on voima arvostella sitä?
Äidinkielenopettajallani ilmeisesti on. 9 ja puoli on elämäni hinta, arvosana, mitta. Ehken olekkaan niin epäonnistunut kuin kuvittelin. Tai ehkä sain vain pienen hyvityksen niistä kaikista kerroista, jolloin isäni kertonut mitä mieltä on minusta. Miten vain. Paska lapsuus: menestysnovelli.
En saa kuulemma kirjoittaa vaillinaisia lauseita. Ne sopivat kaunokirjallisuuteen, mutta eivät asiateksteihin. Kuka sanoo minun elämäni olevan asiallista? Sanokaa se sille, joka tökkäsi minua tänään kylkiin ja sai pomppaamaan metrin. Sille, joka hälytti koko illaksi töihin. Sille, joka saa pääni yhä enemmän ja enemmän sekaisin. Minulle itselleni, joka hyväksyn tämän kaiken ja itse juoksen oravanpyörässä pikakelauksella, otsassa No kofein! -tarra.
Se kaunokirjoitus, se vaillinaisuus. En edes yrittänyt selittää opettajalleni syitä omaan kirjoittamiseeni. Enkä todellakaan luvannut korjata asiaa. Kirjoitelmani saa aina tylytystä liiasta kaunosta ja tyylittelystä. Pitäisikö minun sitten etsiä uudenlainen tapa kirjoittaa. Ei, en lisännyt kysymysmerkkiä, liian absurdi ajatus. Kahdeksannen luokan kirjoitus- ja novellikurssilla sain aivan tarpeeksi aikaa pohtia omaa kirjoitustyyliäni. Suosin joskus Tuija Lehtisen tapaa, siistittyä puhekieltä. Hetken se onnistui, mutta pidemmissä novelleissa loppusoinnuttomat verbit ja substanttiivit alkoivat säristä korvaan. Hienoa, minussa on pilkkunatsin vikaa. Kuitenkin aloin kokeilla jotain erilaista. Ensin vain unikuvia ja tunnelmia. Myöhemmin maailmaa kuolevan tytön katseella. Kirjoituskurssi huipentui tyttöön joka tanssi kaduilla. Lopussa suoneen piikittävä nuori juoksi auton alle. En taida pitää onnellisten loppujen kirjoittamisesta.
Ja pikkuhiljaa blogini avulla aloin tietoisesti(?) ohjata kirjoittamistani tiettyyn suuntaan. Pitkien ja lyhyiden lauseiden tanssiin, kauniisiin sanoihin, metaforiin, valoon ja varjoon. 
You see, tälläistä tämä on. Omituisia säkeitä ja lauluja, mindfuckia, kauniimmin sanottuna ajatusvirtaa. Huvittavinta kai on, etten pahemmin hallitse kirjoittamistani. Voin ilokseni kertoa diivan mieleni löytävän tätä tekstiä aivan tuulesta, en siis vietä öitäni kynä poskella marihuanasätkän kanssa.
Olisikohan vain pitänyt kirjoittaa tarpeeksi monta kertaa blogini osoite ruutupaperille ja viedä opettajalle? Olisi saanut vapaasti huitoa punakynällä tietokoneruutua...