Irrallaan

Päänsärky asuu keskellä otsaa, niin pinnassa, että sen haluaisi kynsiä ulos,
mutta niin syvällä, ettei se ikinä onnistuisi.
Turhaudun ja haluan huutaa, kipu ajaa minuuden pois. Varovasti kuljetan käteni korvieni taakse ja etsin sieltä kohdan, jossa pääkallo loppuu. Hieron näitä kohtia hitaasti, seurailen sisäänrakennetun kypäräni ääriviivoja pyörivin sormin. Kymmenen minuutin kuluttua kipu on jo hellittänyt hieman. Tai ainakin niin haluan uskoa.
   Ranteissa sykkii elämä, verisuonet pyrkivät pintaan. Kuulakärkikynällä ne voi tehdä vahvemmiksi, mutta tekeekö se elämästäkin selvempää? Epäilen.
Nyrkkiin puristetut sormet ovat hauraita, luut käsinkosketeltavia. En tiedä ranteen ja kyynärpään väliselle luulle nimeä. Kaksoisluu, särkyvä pintaluu. Ranteessa on kymmeniä luita, niin ainakin luulen. Vasen ranteeni tuntuu olevan ikuisesti irrallaan, joistain harrastuksista joutuu maksamaan. Niks, naks, kilin kolin. Kellot soivat ja pienet luut pitävät toisistaan tiukasti kiinni. Vielä viisikymmentä vuotta, sitten voimme alkaa reistailla. Silloin olemme osamme tehneet!
Kilin kolin, niks naks. Kellot soivat ja uusi golfpallo nousee ilmaan. Lisään urheiluteippiä ranteeseen. Sisulla saatana.
   Mutta minä pidän luista. Korkeista poskipäistä, joita minulle ei ikinä suoda. Tajusin vasta tänään niiden olevan kallon reunoja. Silmäkuopat olen huomannut ennenkin, valtavat aukot kuin auton valokeilat.
Minä pidän selistä, leveistä hartioista ja lapaluista. Enkelin siivet. Vien käden toiselle siivelle ja pidän siitä kiinni. Jotain pysyvää ja vahvaa omassa kehossa. Suuttuessani siipeni tulivat joskus terävämmin esiin. Pienet terävät kolmiot pienessä terävässä selässä. Selkäranka halkaisee tason ja kylkiluut hohkaavat hennon ihon lävitse. Lasken ne, mutta löydän vain kahdeksan.

Äärimmäistä kauneutta on hoikka vyötärö ja leveät hartiat miehellä. Vahvaa siroutta, jotain niin herkkää ja luotettavaa.
Kiinnitän kuulemma huomiota ihmisissä outoihin asioihin. En ymmärrä miksi, onko jonkun hiusten arvioiminen yhtään sen parempaa kuin selän muodon, ryhdin, kävelytavan. 
   Eniten kuitenkin pidän solisluista. Pelkkä nimikin hohtaa. Solisluu, kuin silhuetti. Soljuva silhuetti heti kaulan alapuolella. Ohuet varjoviivat. Painan hartioitani kyyryyn ja tuen sormet vasten solisluun reunaa. Yritän varovaisesti hivuttaa kynsiä ihon alle, luiden taakse. Vedän varoen, irtoaako kauneus? Pidän kiinni kovempaa ja pelkoni katoaa. Jos noin hennot luut selviävät, miksen minäkin. Sivelen tietä ylöspäin aina olkaluille. Pinnassa tunnen koloja, halkeamia kuin pieniä haavoja. Kaikki ne kerrat, jolloin yritin ottaa liikaa kantaakseni ja kaikki ne kerrat, kun liian suuri paino laskettiin niille.
   Luut säilyvät meissä pisimpään ja pitävät meitä pystyssä.
Kuin kallio, kuin puu.

Kuin sade, kuin ruoho. Lehtien havina ja tuntu iholla. Luut eivät voi ikinä tuntea, ne eivät saa tuntea. Luut jäävät jäljelle, kun madot ovat syöneet loput.