Ride the lightning

  

Kaipaan sadetta ja ukkosta. Kaipaan myrskyä joka voisi viedä minut kauas. Kaipaan mustaa taivasta ja meteliä, tuhoa, poispääsyä tutusta ja turvallisesta.
Mielialani on usein suorassa suhteessa säähän. Siksi talvella tuntuu välillä vain kuolleelta. Ei henkeä, vain valkoista kristallia...
Eksyin aiheesta.
Rakastan kesää, koska sää. (Varmasti hämmästytti.) Lämmin/kuuma ilma on ilmeinen ihana asia, mutta myrsy edes hiukan harvinaisempi palvonnan kohde. Samoin sade, sumu ja tuuli. Tutut katsovat kuin hullua, jos ilmaannun kouluun sumusta ylistäen ilmaa.
Kirjoitan kuitenkin siis: "ukkosesta ja sateesta kesällä kun on tosi kuuma ja ilmassa on sähköä ja kaikki tuntuu mahdolliselta" erästä ihmistä siteeratakseni.
Se tuntuu kuitenkin vaikealta. Vaikka rakastan myrskyä, tuntuu oudolta yrittää palauttaa mieleen viimeinen hetki, jolloin olen herännyt yöllä kuuntelemaan taivaan laulua ja katsomaan valoja. Toisin sanoen, milloin olen viimeksi todella elänyt.
Ensimmäinen muistoni kunnon myrskystä, joka on todella kertonut jotakin luonnon mahdista, on peräisin seitsemännen luokan kesältä. Muistan heränneeni yöllä ajoittaiseen, korvia huumaavaan meteliin. Salamat halkoivat taivasta, sade piiskasi ikkunaa ja oksat riistäytyivät puista. Kliseistäkö? Mutta totta silti.
Nyt voisin kertoa loistavasta tunteesta, joka valtasi minut, kuin olisin saanut myrskystä voimaa ja ihaillut sitä tunteja.
Väärin.
Tuijotin hetken silmät selällään kaihdinten välistä leimahtelevaa kirkautta ja aloin täristä. Tosin pieni pelko luonnonvoimia kohtaan on aika järkevää. Harmi, ettei pieni pelko ole määritelmä jota käyttäisin. Suunnaton paniikki? Parempi. Muistan pitäneeni itseäni väkisin aloillani, etten saisi kohtausta. Kuitenkin välittömästi jokaisen välähdyksen ja jyrinän jälkeen sävähdin ja aloin täristä sängyn pohjalla yhä enemmän.

En tosiaankaan tiedä, missä vaiheessa pelko muuttui ihailuksi. Mutta kesämyrskyissä on magiaa. Taivaalta syöksyvä tuli ja vesi, ilman raskaus, sähkö, energia. Saatan tuijottaa öisiä myrskyjä tunteja luomoutuneena. Haluaisin olla osa sitä, muuttua sähköksi. Palaa kirkkaana ja tuntea energian ympärilläni edes hetken, ennen kuin se tappaisi minut. Kuumuus ja "huono" ilma luovat vahvan kontrastin. Niin houkuttelevaa ja niin vaarallista.
   Olen herännyt joskus keskellä yötä, teltassa, metsäaukealla keskellä pahinta myrskyaluetta Etelä-Suomessa. Muutama nopea huomio:
Kello on kolme, väsyttää...
Ei s*tana, teltta on osittain kiinni puissa.
Jaajaa. pressu on kokonaan kiinni puissa.
Voimme kuolla.
Vesi voi valua sisään -> huono juttu reunimmaisen, eli minun kannaltani.
Voi paska, KUKA IDIOOTTI ON JÄTTÄNYT TELTAN OVEN AUKI?! Korvaamaton fiilis alkaa sitoa naruja kiinni. Myrsky on kaunista, voimakasta, upeaa ja hengellistä. Mutta ei tuolloin... Silloin valvoin yön miettien jaksaisinko herättää muut pelaamaan korttia kun nukkuminen ei oikein luonnistu...

Magian mainitsin jo, miksikö? Kuinka paljon latausta sisältyy ukonilmaan. Jos kahden ihmisen välillä voi rätistä sähkö, kuinka paljon tunnetta on ties kuinka monessa voltissa. Liikaa ihmisen käsiteltäväksi. Epäjärjestys ja kaaos, täydellinen ilma noidalle! Myrskystä saa tietyn fiiliksen, kuin pystyisi mihin tahansa. Kuin voisi saada osan siitä. Se on paljon minun tapauksessani.