Slide jalalla, lantio kuljettaa kroppaa lattiaa pitkin, pää ohjaa liikettä tasan viidenkymmenen sekunnin ajan, rennot liikkeet, vavisuttavat vartaloa ja tunnen taas pitkästä aikaa itseni kauniiksi. Kuvittelen itseni jonkun muun silmin, ja annan itseni nauttia liikkeistä. Minä en suorita, minä elän.
Pyöräilen kotiin takki auki ja sielu vuotaen. Tanssiminen tekee minusta rohkean, aivan kuin voisin hetkisen olla oma itseni. Sielu vuotavana voisin kertoa toisille mitä todella ajattelen, kasvotusten. Voisin tuntea jotakin, haluaisin tuntea.
Tuija Lehtisen Ikkunaprinsessa vain vahvistaa tunnetta. Kirjassa ei löydetä sielunkumppania eikä aviomiestä, vaan rämmitään tuntemattomilla poluilla, epätoivoisten ihastumisien keskellä. Päähenkilö nyt vain tuntuu saavan myös jotain aikaiseksi...
Mutta unohdin kuinka paljon rakastan Lehtisen kirjoja. Lukemisen helppoutta, ja tunnetta ettei voisi laskea kirjaa käsistään. Joten tämä oli nyt vain tälläinen lyhyt vuodatus siitä, kuinka tunnen itseni kerrankin avoimeksi.
Takki auki, iho auki.
perjantai 31. elokuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Päänsärkyisiä aamuhöpinöitä
Löysin jotain kaappini pohjalta. Löysin jotain vanhaa, mutta ehjää kaappini pohjalta. Löysin sieltä jotakin, minkä vuoksi nyt kirjoitan.
Kirjoitus- ja novellikurssi 2010-2011
Vihreäkantinenvihko, johon koottiin kurssin tekeleitä eri harjoitteista. Luin koko vihon läpi, nyt ensimmäistä kertaa. Kaksi omaa tekelettäni olivat päätyneet vihon sivuille, tunnistin jopa entisen tyylini, jossa kokeilin mä-sä-kieltä ja rentoutta. Ei ole/ollut minun juttuni. Lipsuin aina takaisin kirjakielen pariin, jolloin jälki oli hitusen sekavaa. Kuitenkin jo toisessa novellissani olin saanut ideaa nykyisestä kirjakielestäni. Molemmat tekstit olivat realistista proosaa, ei nykyistä fiilistelyä ja unelmointia. Novellikurssin tekstini kuolevista päähenkilöistä olivat lähempänä tätä ajatusta. Taianomaisia hetkiä kaduilla ja elämässä kiinni. Miksi aina tapan parhaat hahmoni?
Joka tapauksessa, toisten tyylejä oli vaikeampi hahmottaa. Ystäviensä tekstin saattoi tunnistaa kuitenkin tyylin, fontin, taikka päähenkilön nimen vuoksi. Olihan nimi "Viggo", joka tapauksessa minun ehdottamani.
Minun pitäisi silti ehkä muistaa enemmän, oikoluin melko paljon tekstejä tuon kurssin aikana. Jotenkin fiilis oli silloin erilainen, kuin äidinkielentunteja varten tehdyissä korjauksissa. Vaikea selittää, mutta silloinkin tuntui ihanalta lukea muiden tekstejä ja automaattisesti korjata kielioppivirheitä ja keksiä parempia lauserakenteita. Halusin aidosti auttaa muita tekemään parempia tekstejä. Samoin kuin kotiluokassa, luottamus minun kykyyni tehdä tuo, oli liikuttavaa. Ehkä siitä johtuukin pilkkunatseuteni.
Eksyin aiheesta, hyvä minä.
Oli mielenkiintoista lukea omia vanhoja tekstejään. Sellaisia, joita oli tehnyt kieli keskellä suuta, joskus jopa inspiraation vallassa. Nyt tekisi mieli kirjoittaa monet uusiksi, hieman pidemmän kaavan mukaan. Jopa matkakuvaukseni tuntuu nykyään pelkistetyltä. "Lumi", ensimmäinen rakkauteen vivahtava novellini oli hyvin suloinen, sekoitus Janne Tellerin tyyliä ja Tuija Lehtistä. "Aistit kuvauksen pohjana" antoi minulle mahdollisuuden syventyä mereen ja sen taikaan iltahämärässä. Päähenkilöni oli pienikokoinen, leukemiaa sairastava rääpäle, joka karkasi hotellihuoneestaan tunteakseen meren edes hetken. Uudestaankirjoitettuna veisin kuitenkin häneltä näön, ja pakottaisin tuntemaan maailman toisin. Julmaa.
Yksi kurssin novelleista oli oma valmistusohje. Oma ohjeeni sai minut nauramaan. Mitä tarvitaan, että suuresta padasta ilmestyisi tälläinen idiootti?
Hieman muokattuna ja korjattuna:
"Miten valmistat itsellesi loppuelämäsi päänsäryn":
5 erilaista kirja-sarjaa oman maun mukaan (eri kategorioista!)
1 Tuija Lehtisen nuortenkirja
3 kynää
piirustuslehtiö
...ja hiukan lisää paperia
suomirockia ja -poppia
ja omalla vastuulla metallimusiikkia
hulluutta mielin määrin
jonkin verran sisua ja vähemmän ilkeyttä
tarpeeksi välittämistä vastapainoksi
2 desiä suuria unelmia
ruokalusikallinen toteutettavia unelmia
ripaus ujoutta (ei noin paljoa!)
liian vähän suloisuutta
0,5 desiä perfektionismia
6 tl harakanvarpaita
purkki punaista maalia
ja yksi punainen huulipuna
maustemitta itkua, kyyneleitä ja käsien vääntelyä
muutama hakaneula
0.99 desiä omituisia päähänpistoja (ei kannata laittaa liikaa)
litra tanssiaskelia
3 rkl vainoharhaisuutta ja typeriä pelkoja
liikaa typeriä ihastumisia
3 salaisuutta
Keitä padassa kirjat ja paperi pienellä lämmöllä sopivan pehmeiksi ja lisää muut ainesosat musiikkia ja hulluutta lukuunottamatta. Seos muuttuu vaaleaksi maalista huolimatta, jos olet onnistunut. Jos et, akne tulee olemaan teinivuosina kauhea. Heitä sekaan musiikkia. Jos padasta alkaa kuulua hiljaista ja epävireistä laulua, kaikki on hyvin. Lisää lämpöä, et halua seoksen hyhmettyvän. Valuttaessani hulluuta pataan, ole varovainen. Kuullessasi voimistunutta puhetta ja naurua, kuuntele kärsivällisesti. Kun sisältö alkaa kertoa huonoja vitsejä, tiedät onnistuneesi!
Silppua outoutta päälle ja nauti!
(Varoitus! Annos saattaa saada omituisia kohtauksia ja hankaloittaa läheistensä elämää. Valmistus täysin omalla vastuulla.)
Kirjoitus- ja novellikurssi 2010-2011
Vihreäkantinenvihko, johon koottiin kurssin tekeleitä eri harjoitteista. Luin koko vihon läpi, nyt ensimmäistä kertaa. Kaksi omaa tekelettäni olivat päätyneet vihon sivuille, tunnistin jopa entisen tyylini, jossa kokeilin mä-sä-kieltä ja rentoutta. Ei ole/ollut minun juttuni. Lipsuin aina takaisin kirjakielen pariin, jolloin jälki oli hitusen sekavaa. Kuitenkin jo toisessa novellissani olin saanut ideaa nykyisestä kirjakielestäni. Molemmat tekstit olivat realistista proosaa, ei nykyistä fiilistelyä ja unelmointia. Novellikurssin tekstini kuolevista päähenkilöistä olivat lähempänä tätä ajatusta. Taianomaisia hetkiä kaduilla ja elämässä kiinni. Miksi aina tapan parhaat hahmoni?
Joka tapauksessa, toisten tyylejä oli vaikeampi hahmottaa. Ystäviensä tekstin saattoi tunnistaa kuitenkin tyylin, fontin, taikka päähenkilön nimen vuoksi. Olihan nimi "Viggo", joka tapauksessa minun ehdottamani.
Minun pitäisi silti ehkä muistaa enemmän, oikoluin melko paljon tekstejä tuon kurssin aikana. Jotenkin fiilis oli silloin erilainen, kuin äidinkielentunteja varten tehdyissä korjauksissa. Vaikea selittää, mutta silloinkin tuntui ihanalta lukea muiden tekstejä ja automaattisesti korjata kielioppivirheitä ja keksiä parempia lauserakenteita. Halusin aidosti auttaa muita tekemään parempia tekstejä. Samoin kuin kotiluokassa, luottamus minun kykyyni tehdä tuo, oli liikuttavaa. Ehkä siitä johtuukin pilkkunatseuteni.
Eksyin aiheesta, hyvä minä.
Oli mielenkiintoista lukea omia vanhoja tekstejään. Sellaisia, joita oli tehnyt kieli keskellä suuta, joskus jopa inspiraation vallassa. Nyt tekisi mieli kirjoittaa monet uusiksi, hieman pidemmän kaavan mukaan. Jopa matkakuvaukseni tuntuu nykyään pelkistetyltä. "Lumi", ensimmäinen rakkauteen vivahtava novellini oli hyvin suloinen, sekoitus Janne Tellerin tyyliä ja Tuija Lehtistä. "Aistit kuvauksen pohjana" antoi minulle mahdollisuuden syventyä mereen ja sen taikaan iltahämärässä. Päähenkilöni oli pienikokoinen, leukemiaa sairastava rääpäle, joka karkasi hotellihuoneestaan tunteakseen meren edes hetken. Uudestaankirjoitettuna veisin kuitenkin häneltä näön, ja pakottaisin tuntemaan maailman toisin. Julmaa.
Yksi kurssin novelleista oli oma valmistusohje. Oma ohjeeni sai minut nauramaan. Mitä tarvitaan, että suuresta padasta ilmestyisi tälläinen idiootti?
Hieman muokattuna ja korjattuna:
"Miten valmistat itsellesi loppuelämäsi päänsäryn":
5 erilaista kirja-sarjaa oman maun mukaan (eri kategorioista!)
1 Tuija Lehtisen nuortenkirja
3 kynää
piirustuslehtiö
...ja hiukan lisää paperia
suomirockia ja -poppia
ja omalla vastuulla metallimusiikkia
hulluutta mielin määrin
jonkin verran sisua ja vähemmän ilkeyttä
tarpeeksi välittämistä vastapainoksi
2 desiä suuria unelmia
ruokalusikallinen toteutettavia unelmia
ripaus ujoutta (ei noin paljoa!)
liian vähän suloisuutta
0,5 desiä perfektionismia
6 tl harakanvarpaita
purkki punaista maalia
ja yksi punainen huulipuna
maustemitta itkua, kyyneleitä ja käsien vääntelyä
muutama hakaneula
0.99 desiä omituisia päähänpistoja (ei kannata laittaa liikaa)
litra tanssiaskelia
3 rkl vainoharhaisuutta ja typeriä pelkoja
liikaa typeriä ihastumisia
3 salaisuutta
Keitä padassa kirjat ja paperi pienellä lämmöllä sopivan pehmeiksi ja lisää muut ainesosat musiikkia ja hulluutta lukuunottamatta. Seos muuttuu vaaleaksi maalista huolimatta, jos olet onnistunut. Jos et, akne tulee olemaan teinivuosina kauhea. Heitä sekaan musiikkia. Jos padasta alkaa kuulua hiljaista ja epävireistä laulua, kaikki on hyvin. Lisää lämpöä, et halua seoksen hyhmettyvän. Valuttaessani hulluuta pataan, ole varovainen. Kuullessasi voimistunutta puhetta ja naurua, kuuntele kärsivällisesti. Kun sisältö alkaa kertoa huonoja vitsejä, tiedät onnistuneesi!
Silppua outoutta päälle ja nauti!
(Varoitus! Annos saattaa saada omituisia kohtauksia ja hankaloittaa läheistensä elämää. Valmistus täysin omalla vastuulla.)
torstai 23. elokuuta 2012
A Day in the Life vol. 2
Anteeksi. Ajan kulumista ei voi pysäyttää, eikä väsymystä syyttää, mutta laiskuutta ei voi katsoa hyvällä. Ei ikinä. Mutta ehkä nuo kaksi ensimmäistä syytä ovat tarpeeksi päteviä selittämään kirjoitteluni vähyyden. En vain ehdi.
Lukio alkoi, ja kaksi viikkoa olen noudattanut samaa kaavaa. Koulu, koti ja vaatteiden vaihto, golfkentälle ensin töihin, sitten treenaamaan/pelaamaan/uudelleen töihin. Yhdeksän jälkeen konttaan kotiin ja katson pitkän matematiikan läksyjä huuli pyöreänä. Niin mikä verranto?
Herään aamulla lastenelokuvan pehmeisiin säveliin. Sammutan herätyksen ennen pan-huilua, joka alkaa ärsyttää muutaman kello kuuden aamun jälkeen. Makaan hetken aloillani, harvinainen leikki vaaran kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun nukahtaisin uudelleen. Nousen ylös, avaan ikkunan ja kaihtimet ja käytännössä ryömin suihkun alle.
Shampoo tuoksuu hedelmille ja on kauniin vaaleanpunaista. Milloin aloin välittää tälläisistä seikoista? Puettuani alusvaatteiden päälle topin ja kauluspaidan siirryn peilin eteen kahvikupin kanssa. Kulutan aikaa yli kahdeksaan, jolloin muut ovat lähteneet ja saan kaivaa kielletyt lempihousuni yöpöytäni alalaatikosta.
Avaan ompelulaatikon ja alan varovaisesti hamuilemaan pohjaa sormillani, etsimään pelastusta.
Koulussa varon tarkasti polviani, joissa kimaltelee yhteensä kymmenen hakaneulaa. Kymmenen pientä kiinnikettä, jotka pitävät farkkuni koossa. Myöhemmin päivällä tarvitsisin itsekkin neuloja...
Lukio jatkuu tylsästi, ruokailun istun yksin kännykkä kädessä. Ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi kuitenkaan välttää. Parhaan ystäväni kädestä pidän kiinni kun siltä tuntuu, heitän muutaman lauseen tutuille, haen katsekontaktia jota en saa, toisen silmiä välttelen viimeiseen asti. Pidän kännykkää rintsikoissa, koska silloin se ei voi pudota takataskusta. Uusi tuttavuus Lapista on kipeä, englannissa nyhdän kynsinauhaani verille ja vilkuilen tyhjää paikkaa vieressäni. Hän olisi tajunnut hakaneulat.
Koulusta ryntään harjoittelemaan. Heittelen palloja pitkin nurmea, asettelen tiitä kapeaksi väyläksi ja kiedon huivin sormieni ympärille ja kulkemaan kaulani takaa. Puoli tuntia kuluu helposti, viimeisen vartin estän itseäni vilkuilemasta ympärilleni ja etsimästä jotakin, jotakuta.
Kun huomionarvoiset ihmiset ovat lähteneet pelaamaan, menen töihin, treenaan, en lähde pelaamaan, odotan, odotus palkitaan, treenaan, menen töihin, puhun tutuille, teen työt loppuun, hymyilen taas hetkisen ja pyöräilen jälleen hullunlailla kotiin.
Ja nyt istun koneella ja ehdin hetken ajatella, hengähtää. Luen Juoksuhaudantietä vapaammin kuin englannintunnilla, merkkailen sivuja jos oivallan jotakin. Juon jääteetä ja teen tuhatta asiaa samaan aikaan. Kuuntelen Nirvanaa ja unelmoin Kurt Cobainista. Tiedän syksyn tulevan, näen sen kellertävissä lehdissä ja iltojen sumuissa, kasteisissa aamuissa ja pimeissä, tähdettömissä öissä. Mutta jatkan silti jääteen juomista ja unelmoimista. Teen suunnitelmia huomista ja viikonloppua varten, mutten viitsi olla kovin toiveikas. Silti hymyilen tietokoneen näppäimistölle, koska tiedän saavani kohta levätä. Palkintona päivästä 7 tunnin tiedottomuus.
tiistai 14. elokuuta 2012
Oi Beibi Maailmasi Muuttuu
Rakastan tuota otsikkoa!
Hei kohtalo
oon iso tyttö jo
ja mä päätän sen
kenen oon tai en...
Uudet valtavat poppikuulokkeeni takoivat bassoa suoraan aivoihin ja sieltä tärkeiden valtimoiden kautta aina sydämeen asti pumppaamaan verta. Aamu oli alkanut jälleen a Day in the life:lla, mutta nyt pyöräillessä pitkin harmaata katua, erilainen musiikki ja mielentila saivat kaiken muun hehkumaan. Ehkä minutkin. Vaaleat hiukset saivat vaihteeksi heilua vapaina ilman pinnejä tai ponnareita ja uusi kynsilakka oli vasta kuivumassa, kun vedin takkia niskaan eteisessä. Kengissä pitsiä, paidassa rennot kaulukset ja keuhkot täynnä ilmaa pyöräilin kohti kolmea seuraavaa vuotta, kohti lukiota.
Koulun pihalla laumaefektin turvin seisoimme pienessä piirissämme, joka kasvoi sitä mukaan, kun joku löysi tuttunsa ja liittyi seuraan. Aulassa ihmismassa, joka ulkona oli vaikuttanut vapaalta ja rennolta, pakkautui yhteen aivan uudella tavalla, joka henki sanoja: koulu, vastuu, sosiaalisuus...
Kyynerpäät hipoivat toisiaan ja lantioni kosketti vahingossa jonkun toisen omaa. Hyppäsin välittömästi taaksepäin. Sisätiloissa hiuslakkojen, hajuvesien ja ihmisten omat tuoksut saivat aikaan epätodellisen olon. Tunnen edelleen nenässäni erään pojan partaveden, sekä omista ranteistani leijailevan lootuksen.
Valuessamme saliin, saattoi ensimmäistä kertaa hengähtää hiukan ja tarkkailla ympäristöä, nähdä ehkä jotkin tietyt kasvot, katsoa kuka on muuttunut kesän aikana. Huomata, että entinen ystävä katsoo suoraan läpi. Tai ehkä se olinkin minä.
Jako luokkiin tapahtui ulkoisesti melko kivuttomasti. Pieninä ryhminä meidät marssitettiin ulos salista. Puristin viimeisen kerran ystäväni kättä melko hädissäni, ja astelin joukkoani seuraten ulos varoen kompastumasta jalkoihini.
"Pärjäile."
Ainahan minä.
Olisi helppoa kirjoittaa loppupäivän menneen sumussa, mutta se ei valitettavasti pitäisi paikkaansa. Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti satunnaisine valopilkkuineen ja kiinnostavine kasvoineen. Muutama uusi ihminen jäi mieleen, sellainen, jonka haluaisi ehkä tuntea. Välitunneilla yritin olla näyttämättä kovinkaan eksyneeltä ja ahdistuneelta, sosiaalisuuden pakollisuus painoi kehoa kasaan.
Päässä pyörivät kysymykset; Voinko sanoa 'hei' tuolle, pitäisikö vilkuttaa, hymyillä, osoittaa jotenkin tuntevansa toisen, eivät auttaneet laisinkaan. Alkutuntuma ei kuitenkaan ollut kovin vieras. Totta on, että oman ryhmän ihmiset olivat lähestulkoon vieraita(, mutta heitä ei näekkään paljoa). Totta on, että nyt täytyisi ottaa vastuuta omasta opiskelusta. Totta on, että toivoisin niin kovasti jonkin muuttuvan seuraavina kolmena vuotena.
Kuitenkin, kaikki oli jotenkin tavallisen puuduttavaa. Olimme yhä sama rykelmä tyhmiä teinejä asenteineen ja huonoine heittoineen, tauoilla laskin pääni saman ihmisen olkapäälle, kuin puoli vuotta sitten ja jostain syystä, minulla on yhä tallella sama typerä halu todistaa pärjääväni. Pärjääväni opiskelussa, ystävien kanssa, luokassa, käytävillä, kadulla pyöräillessä kiireessä vastatuuleen, kun ei vain kertakaikkiaan pääse tarpeeksi nopeasti eteenpäin.
Silmien takana suhisee ja pää lyö välillä tyhjää. Olavi Uusivirran Oodi Ilolle saa minut nolostuttavan kikseihin ja tunnen itseni samaksi ihmiseksi, kuin viime viikolla.
Odotan muutosta, haluan asioiden olevan erilaisia ja tahdon pystyä katsomaan muita silmiin. Silti käytävällä, jonkun katsoessa minua kohti, tunsin halua olla saaressa keskellä metsää. Keskellä metsää suurella kivellä, jonka päältä ei edes näe kauas, ja jossa hyttyset saavat juhla-aterian. Mutta siellä tuntee tuulen, joka pörröttää hiukset sekaisin. Tuulen, joka vie kaiken mukanaan.
Että tälläistä.
Hei kohtalo
oon iso tyttö jo
ja mä päätän sen
kenen oon tai en...
Uudet valtavat poppikuulokkeeni takoivat bassoa suoraan aivoihin ja sieltä tärkeiden valtimoiden kautta aina sydämeen asti pumppaamaan verta. Aamu oli alkanut jälleen a Day in the life:lla, mutta nyt pyöräillessä pitkin harmaata katua, erilainen musiikki ja mielentila saivat kaiken muun hehkumaan. Ehkä minutkin. Vaaleat hiukset saivat vaihteeksi heilua vapaina ilman pinnejä tai ponnareita ja uusi kynsilakka oli vasta kuivumassa, kun vedin takkia niskaan eteisessä. Kengissä pitsiä, paidassa rennot kaulukset ja keuhkot täynnä ilmaa pyöräilin kohti kolmea seuraavaa vuotta, kohti lukiota.
Koulun pihalla laumaefektin turvin seisoimme pienessä piirissämme, joka kasvoi sitä mukaan, kun joku löysi tuttunsa ja liittyi seuraan. Aulassa ihmismassa, joka ulkona oli vaikuttanut vapaalta ja rennolta, pakkautui yhteen aivan uudella tavalla, joka henki sanoja: koulu, vastuu, sosiaalisuus...
Kyynerpäät hipoivat toisiaan ja lantioni kosketti vahingossa jonkun toisen omaa. Hyppäsin välittömästi taaksepäin. Sisätiloissa hiuslakkojen, hajuvesien ja ihmisten omat tuoksut saivat aikaan epätodellisen olon. Tunnen edelleen nenässäni erään pojan partaveden, sekä omista ranteistani leijailevan lootuksen.
Valuessamme saliin, saattoi ensimmäistä kertaa hengähtää hiukan ja tarkkailla ympäristöä, nähdä ehkä jotkin tietyt kasvot, katsoa kuka on muuttunut kesän aikana. Huomata, että entinen ystävä katsoo suoraan läpi. Tai ehkä se olinkin minä.
Jako luokkiin tapahtui ulkoisesti melko kivuttomasti. Pieninä ryhminä meidät marssitettiin ulos salista. Puristin viimeisen kerran ystäväni kättä melko hädissäni, ja astelin joukkoani seuraten ulos varoen kompastumasta jalkoihini.
"Pärjäile."
Ainahan minä.
Olisi helppoa kirjoittaa loppupäivän menneen sumussa, mutta se ei valitettavasti pitäisi paikkaansa. Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti satunnaisine valopilkkuineen ja kiinnostavine kasvoineen. Muutama uusi ihminen jäi mieleen, sellainen, jonka haluaisi ehkä tuntea. Välitunneilla yritin olla näyttämättä kovinkaan eksyneeltä ja ahdistuneelta, sosiaalisuuden pakollisuus painoi kehoa kasaan.
Päässä pyörivät kysymykset; Voinko sanoa 'hei' tuolle, pitäisikö vilkuttaa, hymyillä, osoittaa jotenkin tuntevansa toisen, eivät auttaneet laisinkaan. Alkutuntuma ei kuitenkaan ollut kovin vieras. Totta on, että oman ryhmän ihmiset olivat lähestulkoon vieraita(, mutta heitä ei näekkään paljoa). Totta on, että nyt täytyisi ottaa vastuuta omasta opiskelusta. Totta on, että toivoisin niin kovasti jonkin muuttuvan seuraavina kolmena vuotena.
Kuitenkin, kaikki oli jotenkin tavallisen puuduttavaa. Olimme yhä sama rykelmä tyhmiä teinejä asenteineen ja huonoine heittoineen, tauoilla laskin pääni saman ihmisen olkapäälle, kuin puoli vuotta sitten ja jostain syystä, minulla on yhä tallella sama typerä halu todistaa pärjääväni. Pärjääväni opiskelussa, ystävien kanssa, luokassa, käytävillä, kadulla pyöräillessä kiireessä vastatuuleen, kun ei vain kertakaikkiaan pääse tarpeeksi nopeasti eteenpäin.
Silmien takana suhisee ja pää lyö välillä tyhjää. Olavi Uusivirran Oodi Ilolle saa minut nolostuttavan kikseihin ja tunnen itseni samaksi ihmiseksi, kuin viime viikolla.
Odotan muutosta, haluan asioiden olevan erilaisia ja tahdon pystyä katsomaan muita silmiin. Silti käytävällä, jonkun katsoessa minua kohti, tunsin halua olla saaressa keskellä metsää. Keskellä metsää suurella kivellä, jonka päältä ei edes näe kauas, ja jossa hyttyset saavat juhla-aterian. Mutta siellä tuntee tuulen, joka pörröttää hiukset sekaisin. Tuulen, joka vie kaiken mukanaan.
Että tälläistä.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
ei jaksa edes etsiä otsikkoa...
Mä inhoan sitä
Mä inhoan sitä, että pitäisi kirjoittaa kirjakieltä, kun ei jaksaisi välittää mistään
Mä inhoan sitä, että nytkään en osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa
Mä inhoan sitä, että pidän jostakusta, jota en edes kunnolla tunne
Inhoan sitä säälittävyyden tunnetta
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani aika tunnevammainen ja täysin epäjohdonmukainen tunteitteni kanssa
Mä inhoan sitä, että joku kuvittelee tuntevansa minut itseäni paremmin
Mä inhoan sitä, että joku täysin ulkopuolinen saa tietää säälittävyydestäni
Mä inhoan sitä, että kaikki saa minut vain itkemään
Vaikken edes kunnolla osaa analysoida minkä helvetin vuoksi...
Eikä ole edes menkat
Mä inhoan sitä, että joku muukin joutuu kärsimään minun vuokseni
Mä tykkään jostakusta ja sen vuoksi hänkin saa kuulla siitä juttua
Kiva
Mä inhoan sitä, että tiedän luottaneeni väärään ihmiseen
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani draamakuningatar
En haluaisi edes pitää siitä ihmisestä, kehen olen ihastunut. Ärsyttävää. Olisi paljon helpompaa vain olla rauhassa ilman hmm... kaikkea? Mutta oikeasti. Pidän ihmisestä, joka ei pidä minusta, on täysin erilainen, on huomattavasti kypsempi tapaus henkisesti kuin minä, vaikka onkin samanikäinen, liikkuu täysin eri porukassa
on täysin vieras
Minä en tunne häntä. Joten pieni vitutus... Ja nyt sitten ilmeisesti puolet tästä surkeasta kaupungista tietää siitä. Loistavaa. Tavallaan siinä ei ole mitään hävettävääkään, mutta silti jotenkin naurettavaa, että joku oikeasti voi kuvitella ymmärtävänsä mitään mistään
Tälle tunteelle ei löydy musiikkia
Ja nyt pari ihmistä kysyy aidosti, onko kaikki hyvin. Ja en tiedä. Ei ainakaan vielä. Huomenna kaikki on täysin erilaista
Tai sitten ei... Mutta nyt olisi se aika, että voisi vain lopettaa tämän hölmöyden. Pienellä luonteenlujuudella. Siinä se.
Mä inhoan sitä, että pitäisi kirjoittaa kirjakieltä, kun ei jaksaisi välittää mistään
Mä inhoan sitä, että nytkään en osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa
Mä inhoan sitä, että pidän jostakusta, jota en edes kunnolla tunne
Inhoan sitä säälittävyyden tunnetta
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani aika tunnevammainen ja täysin epäjohdonmukainen tunteitteni kanssa
Mä inhoan sitä, että joku kuvittelee tuntevansa minut itseäni paremmin
Mä inhoan sitä, että joku täysin ulkopuolinen saa tietää säälittävyydestäni
Mä inhoan sitä, että kaikki saa minut vain itkemään
Vaikken edes kunnolla osaa analysoida minkä helvetin vuoksi...
Eikä ole edes menkat
Mä inhoan sitä, että joku muukin joutuu kärsimään minun vuokseni
Mä tykkään jostakusta ja sen vuoksi hänkin saa kuulla siitä juttua
Kiva
Mä inhoan sitä, että tiedän luottaneeni väärään ihmiseen
Mä inhoan sitä, että tiedän olevani draamakuningatar
En haluaisi edes pitää siitä ihmisestä, kehen olen ihastunut. Ärsyttävää. Olisi paljon helpompaa vain olla rauhassa ilman hmm... kaikkea? Mutta oikeasti. Pidän ihmisestä, joka ei pidä minusta, on täysin erilainen, on huomattavasti kypsempi tapaus henkisesti kuin minä, vaikka onkin samanikäinen, liikkuu täysin eri porukassa
on täysin vieras
Minä en tunne häntä. Joten pieni vitutus... Ja nyt sitten ilmeisesti puolet tästä surkeasta kaupungista tietää siitä. Loistavaa. Tavallaan siinä ei ole mitään hävettävääkään, mutta silti jotenkin naurettavaa, että joku oikeasti voi kuvitella ymmärtävänsä mitään mistään
Tälle tunteelle ei löydy musiikkia
Ja nyt pari ihmistä kysyy aidosti, onko kaikki hyvin. Ja en tiedä. Ei ainakaan vielä. Huomenna kaikki on täysin erilaista
Tai sitten ei... Mutta nyt olisi se aika, että voisi vain lopettaa tämän hölmöyden. Pienellä luonteenlujuudella. Siinä se.
perjantai 3. elokuuta 2012
Help
Minun piti saada ajatella hetki, ottaa aikalisä blogistani ja kaikista tunteista, joita olen siihen vuodattanut. Ei mennyt kovin hyvin. Ajattelin jopa tämän kaiken poistamista... Sitten ymmärsin, etten kykene siihen. Liian monena päivänä huomasin kaipaavani kirjoittamista ja sen tuomaa vapautusta kaikesta. Jos ei osaa selittää, silloin kirjoittaminen on ainoa vaihtoehto. Nyt tuntuu siltä, kuin näppäimistö olisi viimeinen oljenkorsi, mihin takertua. Elämäni on perseestä.
Kuvista kiitän www.weheartit.com:ia
Puoliin ystävistä on jotenkin kadonnut ote, yhtäkkiä huomaa, ettei puhelun päässä olevia ole enää monta. Ja kohta alkaa lukio, silloin minun kaltaiseni epäsosiaalisen pitäisi osata hankkia ystäviä. Loistavaa.
Huomenna on lähtö Ruotsiin edustamaan joissain helkkarin joukkuekisoissa, joihin en olisi edes halunnut osallistua. Koko peli on aivan sekaisin, ja tuhlaan viimeisen kesälomaviikkoni. Kiitos kaikille minua painostaneille. Lähden reissuun vielä toisen clubin jäsenien kanssa, joten tulee varmaan ratkiriemukasta...
Golfkentällä on parin päivän aikana saanut kuulla pelkästään vittuilua ja vihjailua minun ja 27-vuotiaan mentaalivalmentajani "suhteesta". Alan pikkuhiljaa väsyä kaikkeen siihen puheeseen ja sattumanvaraisiin heittoihin, joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Kai, en minä tiedä. Totta on, että olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa, tehnyt ehkä jotain ylimääräistäkin golffin ohella, mutta tiedän, ettei hän välitä minusta laisinkaan. Kuinka hän voisikaan? Sitä paitsi, miksi hänen kuuluisikaan. Aivan absurdi ajatus.
Olen jo monen viikon ajan kärsinyt oman rauhan puutteesta. Veljen kaverit viettävät meillä kaiket yöt tekemässä ties mitä vanhempieni viettäessä aikaa mökillä ja ulkomailla. Huonon päivän jälkeen en siis voi käpertyä kuolemaan sängyn pohjalle tai itkeä sohvalla. Nytkin sain tapella ikuisuuden vain pääsystä tietokoneelle... Oma läppärinihän on kuollut, kiitos jumalille siitäkin hyvästä.
Ongelma on, että minä kaipaan sitä aikaa, kun minulla oli ihminen, jonka sylissä saatoin hetken hengittää. Ihminen, joka tuolloin kuiskaisi korvaan, ei mitään hätää, kyllä se siitä.
Haluaisin olla jälleen turvassa. Tuntea taas luottamusta, kaikki kääntyy vielä parhain päin.
Saisin hetken tukeutua jonkun toisen käteen, josta pitää kiinni. En vain joutuisi pitelemään kynsilläni käsivarrestani kiinni. Sivumennen sanoen, käteni alkaa olla jo melko pahan näköinen.
En tarkoita, ettenkö itse haluaisi tehdä kaikkeani jonkun toisen vuoksi. Mutta jos ei ole ketään, joka tarvitsisi minua...
Mutta, jos edes hetken saisin olla jonkun käsivarsien suojissa piilossa maailmalta. Joku suojelisi, joku aidosti välittäisi minusta. Näinä hetkinä se korostuu, toivoo voivansa saada sen yhden sekunnin. Viikko sitten sain tosiaan hetken tuntea toisen kehon lähellä omaani, mutten antanut itseni rentoutua käsivarsia vasten. En voinut tottua siihen, mitä järkeä siinä olisi ollut?
Nyt kuuntelen kun veljeni ja pari hänen ystäväänsä katsovat Saw 7 olohuoneessa. Pelkät äänetkin oksettavat. Antaisin niin paljon turvapaikasta, johon paeta. Antaisin niin paljon, jos joku välittäisi...
Kuvista kiitän www.weheartit.com:ia
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Samantekevää vol. 2
Anteeksi vain, mutta alkaa mennä jo jotenkin naurettavaksi ja kohtalon ivaksi. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Ehkä nauraa, olen hekotellut jo hyvän tovin. Mutta ensin muihin asioihin.
Oli taas vaihteeksi aika golfin täytteinen päivä. Päivällä ensin pelaamaan, ensin varmistettuani, että junnuharkat ovat... no jos eivät hyvissä niin ainakin ovat joissakin käsissä. Lähdin sitten mentaalivalmentajani kanssa pelaamaan ja mukaan ilmaantuivat jostain syystä juuri ne kädet, missä junnuharkkojen veto piti olla. Ne kädet, ja toinen ärsyttävä tapaus. Huoh. Kierros meni sitten enemmän tai vähemmän vittuiluksi ja muutenkin laukalle. Puolikas kierros, puolikkaan jälkeen pojat eivät vieläkään olleet valmiit hoitamaan harkkoja, joten jouduin jättämään peliseurani ja leikin kypsempää osapuolta. Pojat raahautuivat kuitenkin avuksi ja harjoitukset ne vasta laukkasivat välillä aika lujaakin.
Päivän piristys saapui mentaalivalmentajani (sen samaisen ärsyttävän ja ihanan ihmisen) muodossa, joka kysyi lähdenkö hänen kanssaan kahdestaan toiselle kierrokselle. Joten seuraavat neljä tuntia sain viettää laatuseurassa tukahduttavan trooppisessa ilmastossa.
Oikeasti. Oli järkyttävän kuuma. Ja takaysillä, metsäpuolella, missä iltaisin on ihana oma rauha, provosointi ja yllytys lähtivät hiukan käsistä. Siinä vaiheessa poskeni taisivat hohkata lämpöä muutenkin kuin ilman vuoksi ja oloni oli taas... Epätodellinen.
Ajatukset saatiin jälleen ohjattua loistavasti uusille urille ja kotiin tullessani olin hikinen, väsynyt, ja aika iloinenkin. Ja sitten taas aloitan keskustelun päänsärkyni kanssa ja pääsyn miettimään, mitä täällä tapahtuu. Onko tuo tahallista? Tahallaanko tuo yrittää saada minut reagoimaan jotenkin? Ymmärryskyky katoaa, päässä heittää taas ja yrittää niin kovasti olla välittämättä ja toivomatta. Toivomatta vastakaikua, ymmärrystä, välittämistä, aivan mitä tahansa.
Onnistuin. Aika hyvin, minä tosiaankaan en enää välitä niin hirveästi. Ehkä siksi haluankin viettää niin kovasti aikaa "mentaalivalmentajani" kanssa. Koska hänen kanssaan en ajattele näitä asioita yhtään, enkä pelkää, että alan taas välittää enemmän.
Ja sitäpaitsi, eikö tuollaisten asioiden setviminen ole melko, ah epämiellyttävää? Joten... miksi ehdoin tahdoin pitää provoisoida puhumaan niistä asioista? Kerrankin voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä...
Mutta... täytyy sanoa, että sanat: "ihan sama" sattuvat, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Ei tätä jaksa, pitikö taas...
Oli taas vaihteeksi aika golfin täytteinen päivä. Päivällä ensin pelaamaan, ensin varmistettuani, että junnuharkat ovat... no jos eivät hyvissä niin ainakin ovat joissakin käsissä. Lähdin sitten mentaalivalmentajani kanssa pelaamaan ja mukaan ilmaantuivat jostain syystä juuri ne kädet, missä junnuharkkojen veto piti olla. Ne kädet, ja toinen ärsyttävä tapaus. Huoh. Kierros meni sitten enemmän tai vähemmän vittuiluksi ja muutenkin laukalle. Puolikas kierros, puolikkaan jälkeen pojat eivät vieläkään olleet valmiit hoitamaan harkkoja, joten jouduin jättämään peliseurani ja leikin kypsempää osapuolta. Pojat raahautuivat kuitenkin avuksi ja harjoitukset ne vasta laukkasivat välillä aika lujaakin.
Päivän piristys saapui mentaalivalmentajani (sen samaisen ärsyttävän ja ihanan ihmisen) muodossa, joka kysyi lähdenkö hänen kanssaan kahdestaan toiselle kierrokselle. Joten seuraavat neljä tuntia sain viettää laatuseurassa tukahduttavan trooppisessa ilmastossa.
Oikeasti. Oli järkyttävän kuuma. Ja takaysillä, metsäpuolella, missä iltaisin on ihana oma rauha, provosointi ja yllytys lähtivät hiukan käsistä. Siinä vaiheessa poskeni taisivat hohkata lämpöä muutenkin kuin ilman vuoksi ja oloni oli taas... Epätodellinen.
Ajatukset saatiin jälleen ohjattua loistavasti uusille urille ja kotiin tullessani olin hikinen, väsynyt, ja aika iloinenkin. Ja sitten taas aloitan keskustelun päänsärkyni kanssa ja pääsyn miettimään, mitä täällä tapahtuu. Onko tuo tahallista? Tahallaanko tuo yrittää saada minut reagoimaan jotenkin? Ymmärryskyky katoaa, päässä heittää taas ja yrittää niin kovasti olla välittämättä ja toivomatta. Toivomatta vastakaikua, ymmärrystä, välittämistä, aivan mitä tahansa.
Onnistuin. Aika hyvin, minä tosiaankaan en enää välitä niin hirveästi. Ehkä siksi haluankin viettää niin kovasti aikaa "mentaalivalmentajani" kanssa. Koska hänen kanssaan en ajattele näitä asioita yhtään, enkä pelkää, että alan taas välittää enemmän.
Ja sitäpaitsi, eikö tuollaisten asioiden setviminen ole melko, ah epämiellyttävää? Joten... miksi ehdoin tahdoin pitää provoisoida puhumaan niistä asioista? Kerrankin voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä...
Mutta... täytyy sanoa, että sanat: "ihan sama" sattuvat, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Ei tätä jaksa, pitikö taas...
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Yöllä
Mitä eilen mahtoi tapahtua...
Perustavallinen, lame, tylsä, aurinkoinen, ENSIMMÄINEN mustan pitsin yöni in my whole life. Outoa. Asunut ahdistavan pienessä käpycityssä nimeltä Rauma yli kymmenen vuotta, ja silti olen saattanut aina välttää jotain näin merkittävää.
Lucky me.
Alkuilta meni suhteellisen rauhallisesti kävellessä pitkin ja poikin katuja, sekä uittaen jalkoja minimaalisessa suihkulähteessä keskuspuistossa. Vesi näytti lumoavan turkoosilta, mutta jalat kalvakan vihreiltä. Kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
Pitsipaita, jota olin metsästänyt postin uumenista aina iltapäivään saakka, istui yllättävän hyvin, ja kaverini jopa mainitsi jotain synkästä tyylistä. Minulla. Uskoo ken tahtoo.
)
Maiden-pipo ainakin on minua.
Tuttuja enemmän tai vähemmän huojui nurkissa ja niiden takaa. Suurinpiirtein puolet entisestä luokasta valui ohitseni samalla, kun itse jäin katsomaan perään. Lukion toiselle menevä ystäväni ei jostain syystä halunnut lähteä tervehtimään tuttujani, joten ilta oli tavallaan... outsider? Siltä tuntui, ja loppujen lopuksi lähtiessäni en voinut sanoa olevani surullinen.
Illan kohokohta oli Pitsrokin bändi Celene ja kappale Sadetranssi, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut tavoittamaan.
Istuessani kirkon muurilla, sain jostain syystä pidennyksen ulkonaoloaikaani, ja lähdin harhailemaan pitkin katuja. Törmäsin sitten sattumalta muutamaan vanhaan luokkalaiseen, jotka olivat onnellisesti hiprakassa. Jouduin sitten joukon jatkoksi, ja ennen kuin ehdin paljoa sanoa, istuin jonkun tuttuni sylissä missälie ulkona. Onnellisesti melkein hiprakassa. Sen verran onnellisesti, ettei päätä särkenyt aamulla, ja olin tilanteen tasalla koko ajan. Ainakin melkein. En kuitenkaan tehnyt mitään, mitä olisin katunut kovasti aamulla.
Puolen yön jälkeen en ollut enää outsider vaan saatoin kerrankin tuntea, millaista on kännätä kaverien seurassa. Ei hassumpaa, voisi kokeilla muulloinkin. Tavallaan noloa, että teinikännien vetäminen voi tuntua näin vapauttavalta, mutta väliäkö sillä. Kuuluin hetken joukkoon, ja olin vähemmän outo feministinörtti, jota ei ikinä kutsuta mihinkään.
Miksei siis joskus uudestaankin? Ilman muutamaa hmm... teinikännien ominaispiirrettä. Ei hätää, en oksennellut nurkkiin, niin alas en vajonnut. Mutta kuitenkin, kotiin tullessa saatoin hetken ajatella, "mitä helvettiä mahdoin tehdä äsken".
Minkäs teet, ilta ja yö eivät olleet ikimuistettavia, mutta aivan tarpeeksi siihen mitä etukäteen odotin. Kai ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan toistanko samoja virheitä vai keksinkö vielä parempia.
Perustavallinen, lame, tylsä, aurinkoinen, ENSIMMÄINEN mustan pitsin yöni in my whole life. Outoa. Asunut ahdistavan pienessä käpycityssä nimeltä Rauma yli kymmenen vuotta, ja silti olen saattanut aina välttää jotain näin merkittävää.
Lucky me.
Alkuilta meni suhteellisen rauhallisesti kävellessä pitkin ja poikin katuja, sekä uittaen jalkoja minimaalisessa suihkulähteessä keskuspuistossa. Vesi näytti lumoavan turkoosilta, mutta jalat kalvakan vihreiltä. Kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
Pitsipaita, jota olin metsästänyt postin uumenista aina iltapäivään saakka, istui yllättävän hyvin, ja kaverini jopa mainitsi jotain synkästä tyylistä. Minulla. Uskoo ken tahtoo.
Maiden-pipo ainakin on minua.
Tuttuja enemmän tai vähemmän huojui nurkissa ja niiden takaa. Suurinpiirtein puolet entisestä luokasta valui ohitseni samalla, kun itse jäin katsomaan perään. Lukion toiselle menevä ystäväni ei jostain syystä halunnut lähteä tervehtimään tuttujani, joten ilta oli tavallaan... outsider? Siltä tuntui, ja loppujen lopuksi lähtiessäni en voinut sanoa olevani surullinen.
Illan kohokohta oli Pitsrokin bändi Celene ja kappale Sadetranssi, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut tavoittamaan.
Istuessani kirkon muurilla, sain jostain syystä pidennyksen ulkonaoloaikaani, ja lähdin harhailemaan pitkin katuja. Törmäsin sitten sattumalta muutamaan vanhaan luokkalaiseen, jotka olivat onnellisesti hiprakassa. Jouduin sitten joukon jatkoksi, ja ennen kuin ehdin paljoa sanoa, istuin jonkun tuttuni sylissä missälie ulkona. Onnellisesti melkein hiprakassa. Sen verran onnellisesti, ettei päätä särkenyt aamulla, ja olin tilanteen tasalla koko ajan. Ainakin melkein. En kuitenkaan tehnyt mitään, mitä olisin katunut kovasti aamulla.
Puolen yön jälkeen en ollut enää outsider vaan saatoin kerrankin tuntea, millaista on kännätä kaverien seurassa. Ei hassumpaa, voisi kokeilla muulloinkin. Tavallaan noloa, että teinikännien vetäminen voi tuntua näin vapauttavalta, mutta väliäkö sillä. Kuuluin hetken joukkoon, ja olin vähemmän outo feministinörtti, jota ei ikinä kutsuta mihinkään.
Miksei siis joskus uudestaankin? Ilman muutamaa hmm... teinikännien ominaispiirrettä. Ei hätää, en oksennellut nurkkiin, niin alas en vajonnut. Mutta kuitenkin, kotiin tullessa saatoin hetken ajatella, "mitä helvettiä mahdoin tehdä äsken".
Minkäs teet, ilta ja yö eivät olleet ikimuistettavia, mutta aivan tarpeeksi siihen mitä etukäteen odotin. Kai ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan toistanko samoja virheitä vai keksinkö vielä parempia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)