World around you

Rikon muureja, särjen vanhat kaavat ja aloitan jotain uutta. Ei enää Hectorin otsikoita. Liian hankalaa ja väkinäistä. Katsotaan mitä muulla musiikilla saisi aikaan.

Maalasin tänään kuulokkeeni sateenkaaren väreillä, mutta se ei auttanut kuulemaan maailmaa eri tavalla. Kuuntelen In Flamesia, surullisia sointuja. Kaikki haihtuu, Sounds of a playground fading...
Sain itseni ulos talosta sinfonien soidessa sateenkaaren lävitse ja se kannatti. Sain lisää ideoita, katsotaan kuinka pitkälle ne minua kantavat.

Hyvät asiat tajuaa vasta niiden kadottua, niin totta. Miss Cold Blooded jäi katkolle Dandelion Diariesin kanssa, ja voin rehellisesti myöntää kaipaavani hänen tekstejään ja kommenttejaan jo nyt. Hänen bloginsa on minulle rakas sivu ja tekstien kauneus onnistuu hämmästyttämään minut yhä uudelleen ja uudelleen.
Kauneus katoaa, ja mitä jää? Likainen maa ja sateenkaarikuulokkeet.

Luonasi

Missä muuallakaan, vain kanssasi ainiaan.

Viikko Rukalla on viimein ohitse, ja viimeiset päivät luonasi katosivat. Minne? Tunturin tuuliin ja laskettelusta kipeään polveen. Kirpeään pakkaseen ja moniin pitkiin hetkiin ilman tietokonetta tai sinua.
Vuosi vaihtui, ahdistus, pelko, toivo.
Ahdistus kuluvasta ajasta, sen katoavaisuudesta. Loppuvista hetkistä ja synkästä tulevaisuudesta.
Pelko epäonnistumisesta ja heikkoudesta, riittämättömyyden tunteesta. Vääristä valinnoista.
Toivo paremmasta huomisesta. Uudesta elinvoimasta ja hetkistä, jotka sysivät kuoleman kauemmas. Kuoleman, joka jättäisi liikaa jälkeensä.
Kammoan kuolemaa, joka on niin kaukana, mutta ajatuksissa lähellä,
mutta silti toivoisin vain olevani luonasi. Siellä olisin turvassa.
Mutta minä en kuole vielä, piste. (Anteeksi, inhoan vain manaamista.)

Yksi hymy, katse, kosketus tai sana, se toisi sinut lähemmäksi, mutta aika ei riittänyt. Tai sitä ei ollut tarpeeksi, ehkei tule ikinä olemaankaan.

En haluaisi olla surullinen, en takiasi.

Seitsemän päivää olen kuunnellut Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -kappaletta. Hyvin outoa ja epäsopivaa minulle. Se rakkaansa perään kuiskiva lumoava nainen en ole minä. Miksi sitten teen itselleni näin? Jennin kauneus pääsi myös kitumaan piirrosteni myötä, ja ne eivät tehneet laulajattarelle oikeutta. Tavallaan olen tyytyväinen, mustasukkaisuus on ikävä tunne.

Olen Nielaissut Kuun

Kuu valtaa tilaa mielessäni ja kehossani. Menetän oman säteilyni, en ole enää tähti, enkä aurinko. En edes hehkulamppu, joka säteilee saadessaan virtaa. Olen kuu, nielaisemani taivaankappale muutti minut.
Koska se tapahtui? Milloin lakkasin valaisemasta muita ja siirryin elämään vain muiden säteilyllä?

Olen toisinaan näkymätön. Inhoamieni ihmisten seurassa muutun mykäksi ja haihdun olemattomiin, sulaudun seinään harmaaseen. En ikinä valkoiseen, aina siihen likaisen haarmaaseen. Olen epävarma ja sätky, tärisen valon puutteesta ja kietoudun usvaan, jonka pitäisi suojella minua.
Usva ei suojele, se saa katoamaan.



Mutta kun olen onnelinen, kun minua ympäröi ilo, saan hohteeni. Silloin elän. Elän muitakin kuin likaisenharmaan seinän vuoksi, elän maailmalle, imen kuulleni sitä valoa, jota se tarvitsee synkkinä aikoina. Eilen säteilin, olin osa elämää, osa iloa. Valo ei hävinnyt edes omassa huoneessa. Päiväkirjani sai osansa säteilystä.

Auringonpimennys lähestyy. Joulu saa auringon loistamaan kirkkaana ja sitten... se sammuu. Peittyy pilvien taakse ja minä palelen. Huudan unissani ja elän rajalla. En halua varjoon, tahdon tuhota kuun minussa, kiven joka saa loisteen pimentymään. Kuu on kuitenkin osa minua. Osa, joka tekee minusta välillä oudon, surullisen ja saa silmäni kasvamaan. En voi enää luopua kuusta, menettäisin liikaa itseäni.

Mutta joskus, joskus tuntuu, kuin jopa minunkin silmissäni loistaa pienet tähdet.

Tuntematon Sotilas

Säästelin tätä otsikkoa aivan tätä varten. Kirjan ja laulun nimi osuvat hyvin päällekkäin, like a destiny.

Kirja: Tuntematon Sotilas
Kirjalilija: Väinö Linna
Ilmestymisvuosi: 1954
Arvio: Ei tätä voi unohtaa.

Äidinkielessä käsiteltiin pitkin syksyä suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Aihe toi mukanaaan Seitsemän veljeksen ääneenlukemiset, sekä kammoksutut kirjailijaesitelmät (minulla vielä edessä).
Aihe oli kuin minulle tehty. En voi väittää tietäneeni ennen tunteja paljoakaan kyseisestä aiheesta, mutta kiinnostus on... no sanotaan vaikka, että tälläiset asiat ovat lähinnä sydäntäni.
Eniten koskettivat tunti, jolloin puhuimme Sydämeni laulusta (Tuonen lehto, öinen lehto), jossa yleisen tulkinnan mukaan toivotaan pienokaisen kuoleva, ennen kuin se kokee pahaa maailmaa.
Toisella tunnilla käsiteltiin Väinö Linnaa. Elokuvasta tutuksi tulleen Täällä Pohjan Tähden Alla ruotiminen ei antanut paljoa. Tuntemattoman kanssa kävi toisin. Henkilökuvauksia luettuani, ja opettajan spoilattua muutama kuolema, päätin yrittää mahdotonta urakkaa. Halusin luke sotaromaanin. Ei helppo juttu pasifistille.

VAROITUS, SPOILERI IRTI!

Kirja jätti jäljet. Rakastuin, jäin koukkuun. Vaikea kuvitella, että jokin sotaromaani saattaisi vaikuttaa niinkin syvästi, mutta ahmin kirjan loppuun muutamassa päivässä, ja suunnittelin lukevani opuksen uudestaan ennen vuoden loppua.

On hankalaa selittää, miksi näin. Kai rakastuin hahmoihin. En mieltynyt erityisemmin rakastettuun Hietaseen, taikka Ylen Sankeaan Prihaan (Vanhalaan). Koskela oli minulle sydäntä lähellä. Oli, hän likimain tappoi itsensä kirjan loppuvaiheilla. Koskelassa oli jotain liikuttavaa, vakaata ja rauhallista. Oli vaikea lukea Koskelan epätoivosta sodan loppupuolella. Ville Vaitelias oli suojamuuri sodan kauheuksilta.
Toinen hahmo oli Antti Rokka, jolle löytyi jopa esikuva Linnan sotatovereissa. On hyvä tietää, että joku niin ihana ihminen on oikeasti elänyt, ja selvinnyt sodasta. Rokka oli mies, jonka asenne oli kohdallaan. Piittaamattomuus kuriin, itseluottamus, rohkeus ja huumorintaju. Kaikki se, sekä aivan käsittämätön murre, tekevät Rokasta lempihahmoni. Tappamisen ja vihan keskellä, nauroin monesti vedet silmissä.

Luin kirjaa tunneilla, ja pitkälti keskellä yötä. En voinut lopettaa, aivan kuin magneetilla, olin kiinni kuolemassa. Välillä sappi nousi suuhun, ja normaali puolustusmantrani: Ei oikeasti, ei tälläistä ole oikeasti tapahtunut, alkoi automaattisesti, kunnes sain vaiennettua sen. Kaikki se tapahtui oikeasti. Ne asemat, jotka verenmaku suussa vallattiin, metri metriltä raivattiin metsää, menetettiin kaikki taas tuhansien hengillä.

Loppu oli vaikuttava. Itkin itseäni heijaten kymmenen minuuttia putkeen ja nauroin silti aina ajoittain Vanhalan kommenteille. Hyvänä kakkosena pieni ja sisukas Suomi... Puskaryssä, pensasneuvostokansalainen, khihihi.
Aika velikultia...

Uni 8?

Otsikosta:

E n t i e dä

Ä l k ä ä k y s y k ö

E n o s a a v a s t a t a

Näin taas unta viime yönä. Tiedän, ei mitenkään erikoista, mutta se sai ajattelemaan. Uni oli melko taianomainen, täynnä magiikkaa, silloin pelkkää arkea.
Unet ovat outoja, minun eivät ole poikkeuksia, ja muistan nähneeni unta noin viitenä yönä seitsemästä. Rakastan niiden näkemistä, unilla on toinen valtakunta.
Ennen unieni ihmiset olivat satunnaisia. Nykyään, ei niinkään. Yksi ihminen vierailee aina unissani, samapa tuo, mitä ne koskevat, hän häilyy jossain taustalla.
Muutama yö sitten hän katosi taustalta. Hän tuli suoraan luokseni. Uni oli lyhyt, liian lyhyt. Hän piti minua lähellään... Vain piti minua lähellään ja kysyi olenko kunnossa. Hassua, miten noin arkipäiväinen uni voi tuntua niin lohdulliselta.

Palaan viimeöiseen uneeni. Siihen maagiseen ja mielenkiintoiseen. Eräs melko satunnainen ihmien vilahti uneni lävitse, sellainen ihminen, jonka olemassaoloa en ollut edes muistanut. Ja ajattelin häntä huomaamattani koko päivän.
Miksi oikein ajattelin häntä koko päivän? Koska näin hänestä unta, sehän on selvä. Unissahan käydään läpi päivien tapahtumia ja käsitellään tietoja, täysin järkevää.
...mutta hädintuskin olen muistanut hänen olemassaoloaan viime viikkoina...
Ohjailivatko ajatukseni untani?
...vaiko uneni ajatuksiani?

Se, mitä ihmien näkee, ja miksi, nukkuessaan, on yksi niistä mysteereistä, joita ihmiset eivät ole onnistuneet ratkaisemaan. Tänäkin yönä olen oppinut yhden asian: suurin osa tiedosta on pahasta. En siis välttämättä halua tietää, miksi uneni sai minut ajattelemaan outoja koko päivän...

Suomi-Neito

Itsenäisyyspäivä ansaitsee oman postauksensa, vaikka harvemmin miellän itseäni isänmaalliseksi. Koulun juhlassa lähinnä naureskelin, ja kaupungin partiolaisten lipunnostossa keskityin vain omaan kurkkukipuuni. Henkevää.

Päivä ei jatkunut sen isänmaallisemmin, maalatessani muutaman tunnin. Maalatessa kuitenkin sydän lepää. Sielu lopettaa tempoilun ja saatan hengittää vapaasti. Silmäni näkevöt vain värejä ja hetkellistä kauneuden ja rumuuden tanssia.

Myöhemmin iltapäivällä toteutin omaa itsenäisyyspäiväperinnettäni. Ei tavallaan liity aiheeseen, mutta välttämätön asia on katsoa Muumipeikko ja pyrstötähti. Muistaan lapsuudesta kyseisen elokuvan itsenäisyyspäivän elokuvana, ja en riko vieläkään perinnettäni. Elokuva on minulle nolostuttavan rakas, osaan suurimman osan repliikeistä ulkoa, ja etenkin Nuuskamuikkusen ja Nipsun äänet ovat huomattavasti paremmat, kuin tv-sarjassa. Myös animaatio on yksinkertaisesti vain kaunis. Maisemat, värit, maailma. Elokuva antaa rauhaisan tunteen. Pois Tuntemattomat sotilaat ja muut sotaelokuvat! Minulla on omat perinteeni.

Tosin, paraikaa yöpöydälläni on auki Väinä Linnan Tuntematon Sotilas. Annan kirjalle arvoa, se saa myöhemmin täysin oman blogimerkinnän. Hectorin Suomi-Neito ja Tuntematon Sotilas onnistuivat kuitenkin antamaan minulle sitä paljon puhuttua isänmaallisuutta. Vapaa maa, se on paljon, enemään kuin olisi muutama sata vuotta sitten osattu toivoa.
Kliseistä, mutta ehkä se minulle sallitaan. Olen pasifisti, en hyväksy sotaa, mutta minun on pakko kunnioittaa niitä, jotka uhrasivat itsensä ei vain "herrojen" käskystä, vaan meidän kaikkien vuoksi.

Meillä on oma maa, nyt meidän täytyy enää vain pitää siitä huolta.

"Hei hei Suomi-neitonen hei!
Paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei!
Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo ja laulaa:
"Siunattu on ruumiisi tuo, siunattu on ruumiisi tuo..."

Kaipuu

Tänään tunsin itseni aivan sotaveteraaniksi, kuten ystäväni ystävällisesti huomautti. Pyöräillessäni henkeni hädässä kouluun, kaaduin viimeisellä tienylityksellä ja liu'uin juuri koulun portille. Itsetunto sai kunnon kolauksen, sekä moni muukin paikka. Paikalla oli myös yleisöä, tosin se käsitti yhden kiltin sielun, joka vielä auttoi minut sisälle. Seuraavalla välitunnilla kävin laitattamassa ranteisiini tukisiteet illan golftreenejä varten ja nilkutin koko päivän.

Kaipaaminen on kamalaa, on hirveää kaivata asiaa, jota ei ole ollutkaan, mutta vielä enemmän jotakin, minkä on menettänyt, tai minkä voisi saada. En kehtaa kertoa edes enempää.

Nyt on kumman rauhallinen olo, vaikka ranteet haittaavat kirjoittamista, ja treenit menivät huonosti. Sain sytytettyä huoneeseeni muutaman kynttilän, joulukuun alun kunniaksi. Vaikka ei tunnu siltä, että joulu olisi lähellä. Lahjoja ei vielä ole, ja suunnitelmatkin ovat hakusessa. Mutta se kaikki lähtee kynttilöistä.
Kohta aloitan villasukkien kutomisen ja jonkun elokuvan katselun läppäriltä. Olen nolife, ja se ei tee minulle hyvää, mutta antaa olla. Nyt on sentään joulukuun ensimmäinen päivä. Sitä sietää juhlistaa, enhän uskonut selviäväni edes tänne asti.


Karua, vaikka tuon pingviiniraiskan tilanne tuntuu välillä liiankin tutulta.

Ikävä

Minulla ainakin oli, en tiedä teistä. Päätin pitää taukoa, kaikesta loppujen lopuksi rakkaasta, joka oli käynyt vaikeaksi. Piirtämisestä sekä kirjoittamisesta. Ajattelin antaa itselleni tilaa näiden suhteen. Istuin koneen ääreen joka ilta ja petyin. Tekstiä ei vain tullut. S-postivaihtoni kärsi, päiväkirjani, mutta minusta blogini eniten. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä helpompi oli lykätä se tietoisuuden tuolle puolelle. Tänään aika tuntui kuitenkin kypsältä. Ja tässä tämä nyt on. Ei mitään ihmeellistä, viisasta taikka taitavaa, mutta se on jotakin. Minä olen tässä.

Minulla oli ikävä tätä, nähdä mustaa valkoisella, luoda sanoja ja merkityksiä, yksiä minulle, toisia teille.
VAROKAA RAAKOJA MANGOJA
-lukee eräässä pinssissä, tuttuni laukussa. Tekstin voi ymmärtää neljällä tavalla, itse tajusin sen vasta huomautuksen jälkeen. Kuka tietää, ehkä joku voi mieltää tekstissäni jotakin, mitä itse en olisi tullut ikinä itse edes ajatelleeksi.



Kirjoittamisen halun herätti eräs kappale. Kuunnellessa tulee samalla sekä iloiseksi ja surulliseksi, mutta ennen kaikkea haavoittuvaiseksi. Sekä vahvaksi, kuin pystyisin jälleen katsomaan maailmaa. Vastakohtia, mutta silti niin lähellä toisiaan. En halua paljastaa sitä, silloin taika katoaisi ja jäisin jälleen pimeään, kun vieraat veisivät kynttiläni mukanaan.