Tää ilta

Tunnen itseni kerrankin iloiseksi. Onnelliseksi, kuin sielu olisi kerrankin valoa, eikä vain musta aukko rinnassa.  Valokuva, koska valo. Tai ehkä valitsin sen, koska kasvoni ovat piilossa, ja silloin olen edustavimmillani...

Vietin illan ystäväni kanssa, joka kuluttaa aikaansa seuraavat kolme viikkoa Italiassa. Ikävä tulee.

   Lämmin sää, kaupungilla oleilu, insidevitsit ja vain oleminen täyttivät illan. Keskuspuistossa majoittauduimme vanhaan laivankeulaan, suureen puiseen hökötykseen ja tanssimme. Ehkä hiukan outoa ajanvietettä, mutta hyppysarjat ja viimeisimmät koreografiat tuntuivat ihanilta, vaikka jaloissa olikin mustat pitsitossut. Minä olen jo nyt alkanut ikävöimään sitä. Saimme myös ajan kulumaan samasta aiheesta puhumalla. Tanssisalin oma maailma ja sen pienet katastrofit ja ihmeet...

   Lähteminenkin viivästyi, mutta ajasta huolimatta takki sai lepattaa auki tuulessa pyöräillessäni kotiin. Kuten aina, valitsin pidemmän reitin, joka kulki kirkon ohitse. Ristinmerkki ohittaessa oli kai tarpeellinen. Huomenna on kauan odottamani golfkisat, ja tietenkin koko päiväksi on luvattu pelkkää rankkasadetta. Ehkä tietokoneelta noustuani tanssin sadetanssin, taikka rakennan alttarin ukolle, taikka Jeesukselle. Vaiko Vishnulle tai Apollolle? Harkintaan harkintaan. 

Mutta tärkeintä on, että kotiinpyöräillessä minä nauroin. Pitkästä aikaa yksin ollessani. Ainoastaan, koska olin niin iloinen. 

 Sadetanssi ja hyttysten juhla-ateriana oleminen. Loistava loppu tälle illalle!

Viimeinen unelma

Auts

Auts auts auts auts

neulat pistelivät ensin silmissä, ja sieltä ne siirtyivät kasvojen lihasten kautta kaikkialle kehoon ja viimeisenä aivoihin. 

Auts

Olin etsinyt tuota kirjaa ikuisuuden, ravannut kirjakaupan hyllyvälejä edestakaisin ja niellyt haluni kysellä kirjaa myyjältä. Milloin olin luovuttanut?

Helmi-, vaiko maaliskuussa?

Ei sillä väliä, tärkeintä oli, että olin unohtanut sen, päästänyt siitä irti. Lakannut toivomasta ja jäljelle oli vain jäänyt suloinen unohdus. Otin kirjan vapiseviin käsiini ja aloin selata sitä. Hitaasti sivu sivulta selasin sen alusta loppuun. Neulat vaihtuivat nyrkiniskuiksi. Hidastin ennen viimeisiä sivuja, halusin säilyttää pienen toivon kipinän. Kaksikymmentä nimeä ja otsikkoa valui silmieni ohitse ja sen jälkeen sisällysluettelo. Ei mitään. 

   Puna tulvahti kasvoilleni ja nielin kyyneleet. Käänsin kirjan ympäri ja sipasin sormillani hintalappua. 10 euroa, ei paha. Mutta olisinhan maksanut mitä tahansa unelmani tallomisesta, masokismini mestarinäytteestä. Astelin kassalle kädessäni kirja nimeltään: Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia.

Osallistuin syksyllä 2011 kirjoituskilpailuun: Kirjoita unelmasi. Nyt voittekin jo päätellä loput, silloinhan säästyisin kaiken uudelleenkertomiselta. Sen muistelu on nimittäin vaikeaa. Ja olenhan maininnut tästä ennenkin. Mutta kerron silti kaiken, alusta loppuun.

   Kilpailu kiinnosti minua, tietenkin. Pallottelin ideoita ikuisuuden. Kirjailijan ammatti, ukkossateessa juoksu valkea hame päällä (kyllä, paljastetaan nyt sitten tuokin, kun tässä kaikki ylpeys riisutaan), menneisyyden unohtaminen, olla suosittu, olla noita tai erityinen. 

Kirjoitin vanhasta unestani, jonka näkemisestä uudelleen unelmoin. Teksti ei ollut edes huono, ei minun mielestäni. Ehkä hiukan naivii, täynnä korulauseita ja saivartelua. Ja hiukan ehkä ohi aiheesta. Mutta kirjoituksena se oli ihan ok. Hienoin, viimeistelin, poistin, sävelsin uudelleen ja lopulta olin tyytyväinen. Ja sitten hylkäsin idean. 

Kirjoitin lentämisestä melko Paul Coelhomaisen tekstinkyhäelmän, venytetyn ja vaisun. Lapsuuteni rakkaimmasta haaveesta jäi jäljelle tuskin mitään analysoidessani se puhki. Vinoon. Rikki. En muista, koska viimeksi halveksin omaa tekelettäni niin suuresti. Kaikessa kaunopuheisuudessaan tekstistä kuvastui liikaa yrittäminen. Monista korjausyrityksistäni huolimatta tiesin epäonnistuneeni jo ennen työn lähettämistä.

Kilpailun säännöissä kerrottiin äidinkielenopettajan lähettävän kisatyön eteenpäin, mutta oma opettajani kehotti minua tekemään sen itse. 

Yhden iltapäivän pidin sormea lähetä-painikkeen yllä ja arvoin mitä tulisin tekemään. Valitsisinko luovuttamisen? Jos en lähettäisi työtä, piiskaisin itseäni ikuisuuden siitä päätöksestä. Vaiko yrittämisen, jolloin tie tulisi olemaan ohdakkeinen ja täynnä odotusta, pelkoa, toivoa, sekä egon kolhintaa. Mitäköhän mahdoin tehdä, olenhan minä. 

Seuraavat kuukaudet elin levottomasti ja kun tuli voittajien julkaisun päivä, en olisi malttanut pysyä paikoillani. Panoksena ei ollut ensimmäisille lahjoitettavat kannettavat tietokoneet eivätkä sähkökirjat. Mutta kahdenkymmenen ensimmäisen kirjoitelmat julkaistaisiin kirjana. Nähdä oma tekstinsä painettuna...

Tuija Lehtisen kirjassa Kundi kesätukkainen sanottiin tilanteen, jolloin näkee oman tekstinsä painettuna, olevan orgasmi. En epäile. 

Ja kirjoittaisin mielelläni nyt odotukseni ja kovan työni tulleen palkituksi. Mutta jos niin olisi, tätä tekstiä ei olisi. Ja eihän ilo ja onni ole läheskään niin kiinnostavaa kuvailtavaa kuin suru ja murhe.

En siis löytänyt nimeäni voittajien joukosta, johon olin valmistautunut. Mutta muutaman kuukauden ajan elin toivossa, jos vain kuitenkin olisi edes pieni mahdollisuus... 

Mutta eihän sitä edes ollut. 

Lopulta väsyin odottamiseen ja hyväksyin tappioni. Noihin aikoihin menetin kiinnostukseni kirjoittamiseen. Päiväkirjani, sekä novellini kuivuivat kasaan, vain blogini piti minut kirjoittamisen syrjässä kiinni. Mihin olisinkaan joutunut ilman terapiasivuani.

Nyt minua odottaa tehtävä, jonka ajattelukin saa minut harkitsemaan oksentamista. Kirja on yöpöydälläni ja valmiina luettavaksi. Saan lukea 20 erinomaista, hauskaa, liikuttavaa, valloittavaa ja koskettavaa tarinaa nuorten unelmista. Nuorten, jotka ovat minua parempia kirjoittajia. Saan tietää, mitä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut olla yhtä hyvä, parempi? Miten olisin voinut saavuttaa pienen palan taivasta.

En kaipaa sääliä, enkä osaanottoja. Mutta tämä oli oivallinen tapa muistuttaa itselleni, ettei elämä ole aina kovin mukavaa, ja ikävä kyllä, minä en ole mitenkään erityinen. 

Lapsuuden loppu

Avaan tien vieressä olevan valtavan roskiksen ja heitän kädessäni olevan pussin sen uumeniin.
Aika järkevä alku, vai mitä?
Ei mitään runollista, ei romantiikkaa. Arkea, jolloin täytyy joskus viedä roskis, ja tuntea se haju nenässään. Ehkä siirrytään tästä tutummille, more mystery vesille...
Eli heitin pussin roska-astiaan, ja olin jo paiskaamassa luukun kiinni. Kuka nyt haluaisi jäädä pidemmäksi aikaa siihen hetkeen?
Ja silloin näin roskiksessa nuken ja nallen sekoituksen. Puna-kelta-oranssin villaeläimen, napit silminään. Otus näytti melko siistiltä ja ehjältä.
MITÄ SE TEKI ROSKIKSESSA?
Teki mieli ottaa valokuva. Tai mikä parempaa, ottaa se syliin, viedä pois, pestä kuumassa vedessä ja sitten tarkastella sitä lähemmin.
Leluja ei pitäisi ikinä heittää pois. Lapsuus ei ikinä saisi loppua roska-astiian lentäneen lelun muodossa. Kai olen itse vain niin hellämielinen. Omat pehmoleluni ovat jossain kaappini uumenissa, taikka hyllyn päällä. Mielikuva pienestä pehmeästä nallesta suurella kaatopaikalla, ihmisyyden rajamailla, on hirveä.
   Ajatukset risteilivät päässäni yhden sekunnin ajan, ja sitten läimäytin kannen takaisin kiinni. Nyt kadun sitä.

Vesi kastelee kaiken, taivas harmaana yrittää huuuuuhtoa meidät kaikki pois. Taivas on harmaa, tie on harmaa, vesi on harmaata, auto jossa istun on harmaa. Uniset silmäni iskeytyvät kahteen tyttöön tien vieressä, jotka ovat kuin kaksi väriläiskää tyhjällä paletilla.
   Hiukan parempi, vai mitä? Mutta näky oli tosiaankin pysäyttävä. Mielikuvitukseni lähti laukalle ja kohtaus oli kuin elokuvasta.
Vettä satoi kaatamalla, ja silti ainakin toisella tytöllä oli minisortsit jalassaan. He olivat kauniita, piirteet olivat suloiset ja keijumaiset. Molemmat olivat vaaleita, hiusten väri oli täydellinen ja herkkä, vanhemman tytön hiukset olivat kiharat, kiharoilla(?) ja nuoremman hiuksia piti järjestyksessä musta panta. He eivät olleet seisoneet sateessa kauan, hiukset eivät vielä litistyneet päätä myöten. Seisoneet tosiaan, he eivät liikkuneet mihinkään, aivan kuin olisivat odottaneet jotakin.
   Vaatteet olivat aivan väärät tuohon päivään ja säähän. Palelivatkohan he? Pakko, tuuli oli jäätävä. Nuoremman tytön harteilla oli viltti. Ehkä heillä tosiaan oli kylmä.
Myöhemmin veljeni huomautti toisen tytön jalkojen olleen paljaat.

Kun näkee jotain tuollaista, mielikuvitus ottaa irtioton. Miksi he olivat siellä, niissä vaatteissa, kasvot vakavina ja viltti harteilla. Pakomatka? Pelko? Mitä oli tapahtunut? Päähänpistoko? Mikä olisin tuomitsemaan, olenhan itsekin juossut sateessa paljain jaloin.  Silti jäin miettimään heidän tarinaansa. Näinä hetkinä tuntee olevansa niin pieni, niin yksin. Koskaan, ikinä ei voi ymmärtää täysin mitä toisen mielessä liikkuu, ja tuon tapaiset tilanteet soljuvat ohitse, kuin purossa leikkivä vesi.

Jotenkin nuo tilanteet yhdistyivät mielessäni, sillä tytöt näyttivät minua nuoremmilta.
Kysyinkin myöhemmin ystävältäni: "Onko tämä nyt jonkinlainen kosminen metafora lapsuuden loppumisesta?"
Oliko se?
Olisinko joskus pelastanut pehmolelun roskiksesta?
Olisin.
Olisinko joskus jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan tyttöjen tarinaa, enkä tietoisesti olisi ohjannut ajatuksiani aivan muualle?
En tiedä.
Tuntuu, etten tunne itseäni. Mitä olen, olin, olen ollut, tulen olemaan. Loppuuko lapsuus ja lelut joutuvat kaatopaikalle? Alanko pitää työtä ja rahaa tärkeämpänä kuin hetken hengähdystä elämän varjossa?
Luoja, toivottavasti en...

Yöllä

Joskus kielsi joku

nukahtamasta siihen hyvään yöhön sovinnolla
En ymmärrä miksi
Käsken kiljun anelen: Nuku!
Kehoni ei tottele, antaudu suosiolla
Ehkä luulen sitä voimaksi

Kuinka monta kyyneltä
montako pitkää huokausta
väliäkö niillä, ei huomaa yhtäkään
Edes yksi katse häneltä
ja suru kaikkoaisi sielusta
merkitseekö se, vai katoaako pimeään

Kadotako voisin
jos ajoissa lopeta en
jos väsyn liiaksi
Toimisinko toisin
ennen kuin kuolen
uuvun illan usvaksi

Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Haluaisin huutaa ne sanat itselleni kerta toisensa jälkeen.
ÄLÄ NUKAHDA SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN SOVINNOLLA
Ethän ikinä nukahda?

   Mutta jos haluaisin? Tappelen vastaan, yritän yhä uudestaan ja uudestaan, käsken jo itseäni lopettamaan, hävisit, mutta jatkan silti. En suostu luovuttamaan.
En tiedä, mikä on se hyvä yö, josta tuon lauseen kirjoittaja varoittaa. Mikä on hänen hyvä yönsä?
Minä en tiedä omaani.
Luovuttaminen ihmisen suhteen, josta uskoo välittävänsä? En jaksaisi enää yrittää. Jos luovuttaisin, voisin säilyttää pienen uskon onnellisiin loppuihin ja hyvään elämään. Missä menee raja, milloin viimeinenkin kristalliuni särkyy?
Vai onko hyvä yö kuolema? Hyvä, levollinen yö. Ei enää ajatuksia, joita ei voi estää, ei valintoja, ei surua eikä kaipuuta. Yö, jota kukaan ei voi välttää. Minä en halua nukahtaa siihen sovinnolla, minä en halua päästää näitä ajatuksia mieleeni.

Minua väsyttää nykyään paljon. Aurinkoisina päivinä nauran, jaksan uskoa, kuuntelen lauluja rakkaudesta ja hymyilen. Iltaisin aurinko ei auta minua. En tiedä, johtuvatko kyyneleeni henkisestä vai fyysisestä väsymyksestä. Valuuko suolavesi hänen, vai unettomien öiden vuoksi. Onko sillä edes väliä?
   Heittelehdin viime yönä puolelta toiselle sängyssäni muutaman tunnin, en voinut taaskaan nukkua. Minä pelkäsin yötä, sitä, joka vapauttaisi kaikesta. Halusin puhua jollekkin, pyytää edes kerran suojelua joltain, miltä kukaan ei voi toista pelastaa. Mutta pimeydessä ei ollut ketään turvanani, kukaan ei ollut tavoitettavissa.

Luin lohdukseni Kotiopettajattaren romaania, yritin hukuttaa omat tunteeni toisen tuskaan. En kuvittele ymmärtäväni Jane Eyrea, kohtalo on aivan liian julma häntä kohtaan. Hänen rakkautensa ollessa aivan liian vahvaa, ainoastaan ylpeys saattoi hallita sitä. Herra Rochesterin Janea kohtaan tuntemat tunteet ovat myös ainutlaatuisia, en tiedä kumpaa onnettomista rakastavaisista säälisin enemmän. Mutta kirja loppuu aina samalla tavalla, Jane saa onnellisen lopun. Entä minä?

Linnuton puu

Maailma on paha ja julma paikka. Ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta. Syy, miksi en halua lapsia. En voisi suojella sitä pientä olentoa ihmisten pahuudelta. En halua katsella, kun oma jälkeläiseni joutuisi elämään maailmassa, joka olisi vielä lähempänä loppua kuin nykyään. Puissa ei yhtäkään lehteä tai lintua... Öljyähän ei riitä enää moneksi vuosikymmeneksi. Ainoa toivo on, että tuhoamme itsemme ennen kuin tapamme maata. Että meidän jälkeemme, aivan kuin meitä ennenkin olisi kasveja, puita, kiviä, multaa, meriä, valoa, nisäkkäitä, lintuja, kauneutta ja elämää. Kaiken pahan loputtua jostain kuuluisi vielä lintujen laulua ja puut humisisivat tuulessa. Valtameri eläisi aaltojen liikkeessä, kalat uisivat syvyyksissä. Lohdullistako?
Niin minustakin.

Mutta tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin toivoa olisi muutenkin.
Juttelin erään kaverini kanssa, jonka kanssa lopetimme juuri kolmivuotisen yläastetaipaleen. Hyvät ja huonot hetket jakautuivat melko tasan, jälkeenpäin jäi mieleen pieni idioottimaisuus, päteminen, sekä ihana juttukumppani. Kuinkahan monta kertaa opettajat mahtoivat keskeyttää meidät tunnilla, koska keskityimme vain intialaisiin kidutusvälineisiin tai homojen oikeuksiin. Ja totuuden nimissä, hän kohteli minua kiltimmin kuin olisin ansainnut. Ehkä olisin voinut jättää käyttämättä muutaman niistä tilaisuuksista heittää hänelle jotakin vittumaista...
   Kuitenkin, juttelimme niitä näitä, ja yllättäen hän ilmoitti lopettaneensa punaisen lihan syönnin.
Onneksi keskustelu käytiin facebookissa, hän ei näin ollen huomannut suutani, joka loksahti auki.
Mikä tunne oli päällimmäisin? Ilo, ylpeys, kateus? Ei tietoa. Onnittelin kuitenkin ja taisin myös sanoa olevani kateellinen. Respectiä, itse en tuohon pystyisi.
Yksi välinpitämätön ihminen vähemmän...
Sanatarkasti noin hän sanoi. Ja se pysäytti. Yksi ihminen enemmän, joka välittää. Ja se merkitsee jo jotakin. Hetki oli ainutlaatuinen, jopa minun kyynisyyteni sai hetkeksi väistyä syrjään kaiken muun tieltä. Jos meillä olisi vielä mahdollisuus? Jos lapsenlapsemme kuulisivat vielä lintujen laulua, ja voisivat juosta paljain jaloin aidolla nurmella. Jos ilmaa ei tarvitsisi hengittää naamarin lävitse. Joku saattaa ajatella, miten lihansyönti liittyy ilman puhtauteen. Lihatuotanto aiheuttaa kuitenkin järkyttävän määrän päästöjä ja kuluttaa miljoonia litroja vettä.
 
Päätökseensä vaikutti kuulemma täältä löytyvä dokumentti. Itse on ole vielä kyseistä filmiä ehtinyt katsoa, koneeni kolmen päivän työlakosta johtuen. Mutta katsotaan, jos joskus sen uskallan tehdä. Ehkä silloin maailmassa olisi jälleen hitusen enemmän toivoa. 

Ps. Stam1nan albumi Viimeinen Atlantis luo täydellisen maailmanlopun maiseman, joka alkaa televisioiden sammumisesta ja päättyy lopulta tsunamista johtuneeseen pakomatkaan lentokoneessa ilman halki. Lopulta jäljellä on vain Eloonjäänyt, joka jää kadonneeksi...

Luova hulluus

Jotenkin artic-olo, jos tuo nyt edes mikään yhdyssana oli. Suomeksi, ihmisten ja ymmärtävien olioiden kielellä, jotenkin taiteellinen olo. Luovaa hulluutta... Seepian sävyjä, ruusukuvioisia vintage sateenvarjoja, ruutupaperia ja sulkakyniä. Muutama päivä sitten sain pitkästä aikaa inspiraation ja aloin kirjoittaa. Sanoja irtoili sieltä täältä luoden aivan erilaisia mahdollisuuksia ja tarinoita. Tiedän, kirjoitan blogiani, mutta tällä kertaa aloin uudelleenkirjoittaa novelliani Lasikevät. Johtuuko siitä, että muistin pitkästä aikaa mitä haluan tulevaisuudelta? Vaiko siitä, että huomasin päähenkilöpojan muistuttavan pelottavan paljon erästä, joka nykyään aiheuttaa minulle hmm.. päänsärkyä? Sitäkin.
   Viime päivinä olen myös maalannut (sinistä väriä, kahta erilaista ja paljon paljon paljon vettä, kun valkoinen loppuu on pakko keksiä jotakin muuta, LISÄÄ VETTÄ, tausta alkaa pikkuhiljaa hahmottua, ehkä tämä on seuravan vuoden puolella valmis...), lukenut ja kuunnellut musiikkia (mopoautossa, tietokoneella, töissä, öisin, toinen kappale itkettää, toinen saa huutamaan, juoksepoistytön soidessa huuleni kaartuvat hymyyn) hämmästyttävän paljon. Lisäksi käyttänyt minulle epätavallisia vaatteita ja ollut hyvinkin tyttömäisen oloinen (täydellisen sinisenvihertävän värinen kreikkalaistyylinen hame, helma valuu kymmeninä laskoksina, alkaa rinnan alapuolelta ja jatkuu polven yläpuolelle, ohuet mustat tossut pitsireunuksella, sekä uusi hattuni rusetti lipan reunassa).
   Kävin tiimarissa ostamassa mustaa ja hopeista paperia, halusin rentoutua kuivaliidun ja hiilen parissa. Tällöin jälki ei ole niin tarkkaa, hallittua, siistiä tai tarkoituksenmukaista. Liitu elää kädessäsi, et piirrä vain ääriviivoja, värität kaiken. Valkoinen alkaa hohtaa mustaa vasten herättäen juoksevan tytön henkiin. Hameen piirtäminen käy nopeasti, kasvot vaativat enemmän keskittymistä, otsa ei millään tahdo muodostua oikeanlaiseksi. Hiukset avautuvat nutturalta poninhännälle sekunneissa. Käsien kanssa syntyy ongelmia kuten aina. ET KUITENKAAN VÄLITÄ, koska nyt olet rentoutunut, rauhallinen, onnellinen. -nen... Katsot paperia ja saatat jopa hymyillä ilahtuneesti, minä osasin.
   Siteet hänen käsissään saavat tuhansia merkityksiä. Suojaavatko ne haavoja, omankäden kautta tehtyjä ja surullisia. Kaunistavatko ne? Monet kauniit asiat hankaloittavat elämää, kuka osaa juosta tai pomppia korkokengät jalassaan? Ovatko ne kahleet, joista hän on riistäytynyt irti. Ennakkoluulot, suru, viha, kipu vangitsevat, pitävät otteessaan. Silloin täytyy vain juosta, paeta ja liikkua.

Ei saa luovuttaa.

Samantekevää

Mene juokse lennä jos niin tahdot
kerroit joskus lentäväsi unissa
silloin pidin sitä kauniina, hymyilin ja silmäni olivat kai hetken pehmeät
kajaalista huolimatta
Lähtisitkö jos pyytäisin?
Et tulisi takaisin, katoaisit uniisi,
uniini niihin joita ei voi hallita jotka sattuttavat koska kertovat liikaa eli likaaaaaaaaa
Lähtisitkö, voisin jopa unohtaa, edes kerran haluan olla järkevä!
MIKSETTE SIIS OLE YLPEITÄ MINUSTA
Sydän on järkevä, ei tunne mitään, on lihas
Aivoja sanotaan järkeviksi, mutta mitkä saavat minut hymyilemään-silmät-sameina-ja-valehtelemaan-sanoja-lauseita-niitä-harvoja-hymiöitä-kaksi-kirjainta-seuraavat-toisiaan-
HAHAHAHAHAHAHAHAHA

(jos eivät aivot)

Vitut, jos et tiedä totuttaa se ei ole vale.
Jos et näe kasvojani, et voi ikinä saada sitä selville

Voisit jopa lähteä, muttet takiani, ehkä hyvä niin
Ehkä silloin erehtyisin luulemaan olevani tärkeä
Ehkä silloin erehtyisin merkitseväni
Ja ehkä en silloinkaan unohtaisi sinua...

Jaa
Miten vaan
Ei mit
Unohda
Ok
Niin

Ihania ja käteviä sanoja, eivät merkitse mitään. Täydellisiä, jos asia ei kiinnosta tai halua kertoa aivan kaikkea.
Sivumennen sanoen olen aina inhonnut noita sanoja. Ilman kasvoja, ilmeitä, mitään tuo on kuin ei edes huomaisi. Kävelisi lauseiden ylitse. Ajaisi auton lommoille parkkipaikalla ja jättäisi onnittelukortin tuulilasinpyyhkijöiden alle.
   Ja kuitenkin käytän noita sanoja itsekin. Tekopyhyys parasta!
Mutta tavallaan ne toimivat erinomaisesti. Jos sattuu kuunnella, miksi kirjoittaa pitkiä ja kauniita korulauseita, kun yksi sana hoitaa pakollisen reagoinnin. Jos sattuu vastata toisen ollessa poissaoleva ja aina yhtä kaukana. Jos sattuu tietää olevansa idiootti.
Jaa
Ei mit

Perfect...

 Ja minulta alkaa loppua sanat. Tunteet. Kipu. Suru.
Happi.
Rinnassa kutittaa, enkä tiedä onko se hyvä asia. Silmät samenevat ja häpeän omaa tunteellisuuttani. Huuleni kaartuvat hymyyn ja tiedän olevani talutusnuorassa.

En osaa enää puhua, en kertoa mitään En osaa lopettaa En osaa elää 

Jäähyväiset

Jaaaa hyvät naiset, herrat ja pyyhekuminpalaset:Peruskouluni, oppivelvollisuuteni on täten julistettu loppuneeksi. Amen.

Yhtäkään kyyneltä en vuodattanut. Pisaroita ei putoillut hiusten sekaan, eikä pyyhitty silmäkulmasta. Ne kaikki räpyteltiin pois, ennen kuin ehtivät aidosti edes syntyä. Luokkamme ei ollut yhtenäinen, jään kaipaamaan hyvin harvaa ihmistä. Melkein kaikki muut tärkeät ihmiset jatkavat samassa lukiossa. Ja silti ne pidätellyt kyyneleet. Käytävillä oli niin paljon ihmisiä juhlan jälkeen. Ja ne minulle rakkaimmat puuttuivat, kuka mistäkin syystä. Kiersin silti koulun lävitse uudestaan ja uudestaan. Tulisin ikävöimään tätä paikkaa edes hiukan.

Jään kaipaamaan:

tiettyjä opettajia, kuten äidinkielenopettajaani. Kiittäessäni häntä eilen näistä kolmesta vuodesta, pakenin tyylikkäästi paikalta miltein samantien. En halunnut alkaa itkeä. Tänään luokanvalvojani ojensi minulle kirjekuoren samalta äidinkielenopettaja. Kortissa toivotettiin onnea ja menestystä kirjailijanuralleni. Pitkästä aikaa halusin taas kirjoittaa. Ja nieleskelin kyyneleitä. On haikea jättää tutut äidinkielentunnit taakseen.

kuvaamataidontunteja, sitä rauhan tyyssijaa, kun sain aidosti olla oma itseni. Skitsoilut, keskustelut ja tietty harmooninen yksinäisyys.

pieniä ja turvallisia soppia käytävillä ja oivalluksia: ai tuollakin on ikkuna!

ystäviäni toisilta luokilta ja pitkiä halauksia luokkien ulkopuolella. He odottivat minua. Aina.

käytävillä juoksentelua ristiinrastiin, vain koska halusin välttämättä mennä juuri tätä kautta yläkertaan...

hetkiä, jolloin olisi vain pitänyt olla muualla, turhia myöhästymisiä ja pikajuoksua portaita ylös, alas, oikealle, nopeammin,  damn, ne menivät jo.

väittelyjä kesken tunnin aivan typeristä asioista muiden kaltaisteni idioottien kanssa.

saksantunnilta pääsyä, kun kiisin toiselle puolelle koulua vain ehtiäkseni edes viideksi minuutiksi toisen kuvaamataidonryhmän tunnille. Miksiköhän?

tunnetta siitä, että kuuluu jonnekkin. Turvallisuutta, tietoa omasta pärjäämisestä. Tietää mitä tulee tapahtumaan ja osaa iloita ja odottaa tiettyjä asioita.

pieniä asioita. Uskonnontuntien tappeluita, rauhallista ruotsinopettajaa, välitunteja kylmyydessä, ihmisiä, häntä, kaiken helppoutta, ajan pysyvyyttä, kaikkea.



Lukio on hyppy tuntemattomaan. Ja minä tosiaan toivon siellä olevan maata jolle astua, eikä vain tyhjyyttä.
Kevätjuhlan suvivirsi ei edes koskettanut. Eikä hyvä keskiarvo, nehän ovat vain numeroita. Mutta yläasteen kolme vuotta olivat todellinen parannus ala-asteen kiusattuun opettajan lemmikkiin, joka sai stipendin  parhaasta keskiarvosta. Yläasteen aikana kuitenkin opin, kuinka tulla heitetyksi ulos luokasta ja huutaa opettajalle. Kuinka lintsata ja olla jäämättä kiinni. Kuinka tehdä läksyt aina joko aamulla tai ennen tuntia, kuinka olla lukematta kokeisiin. Kuinka olla aidosti kiinnostunut asioista. Ja kuinka rakastaa sitä kaikkea.
Joten kiitos näistä vuosista ja niiden aiheuttamista AJATUKSISTA ja TUNTEISTA, toivottavasti muistan jotakin vielä muutaman kuukauden kuluttua.


Ja hei, lukioon talsitaan 9,75 ja lukuaineiden 9,85 keskiarvolla!

Pilkkunatseille tiedoksi, kyllä, kuva on muutaman kuukauden takaa tanssiaisista, mutta sama hame, kampaus, tyttö. Kai vain ajatukset enää muuttuivat...