A day in the life

Suuresti kammoksuttu luokkaretki on viimein ohitse ja voi huokaista.
Selvittiin!
Neljä luokkaa samaan paikkaan, A&D ja E&F yhdessä. Epäonnekseni paras ystäväni sattuu oleilemaan E-luokalla, itse kirjoitan papereihin 9D. Kerrankin sain kuitenkin aihetta antaa opettajille arvostusta, sain vaihtaa bussia ja viettää muutenkin päivän EF sekamelskassa. Bussissa roikuin käytävän puolella kes kus tel len ihmisten kanssa. Yksikössä. Tai kaksikossa.
Ensimmäinen kohde oli Flowpark.
Yei.
Liput liehuu.
Saa hurrata.
Ei noin paljoa.
Voin ilokseni kuitenkin kertoa, että asiaan yritettiin saada muutos. Ja itse vaikeutin luokanvalvojani elämää suuresti valittamalla edellä mainitusta kohteesta. Kuitenkin paikkahan oli jo kerran käyty ja tämä kerta ei tuonut hirveästi uusia ajatuksia. Valjaissa olo oli: I'm sexy and I know it... Korsetti ja persepush-upit samassa paketissa. Voisiko joku ampua? Kypärän kun pisti päähän olo oli jälleen hiukan vähemmän sexy.
Korkeanpaikankammoisena kiipeäminen korkealla puissa oli jälleen jotain urbaania, mutta jos Chisu ei auta niin mikä sitten? Onnekseni olin monen monen MONEN metrin päässä muista sieluista, joten sain hyräillä aivan rauhassa. Jalkojen tärinäkin loppui jossain vaiheessa. Lapsi kun olen, kiipesin aika sujuvasti, jos pystyn suomalaisella persoonalla näin sanomaan.
Ostosreissu skanssissa oli kukkaroni kannalta kauhea, jäiköhän mitään jäljelle?
Ajattelin tehdä poikkeuksen ja KUVATA ostoksiani, mutta hei, Iphoneani kohdanneen onnettomuuden vuoksi se jääköön toiseen kertaan. Ehkä voin myöhemmin ottaa kuvan uudesta hatustani, jos olette kiltisti.
Kuitenkin ostin kolme uutta kirjaa: Ally Condien Rajalla, jonkun noitavainoihin liittyvän espanjalaisen kirjan, minkä nimeä en jaksa tarkistaa sekä alennuksessa olleen Kotiopettajattaren romaanin, jota en voinut vastustaa. Surullistako?
Samaa mieltä. Ja kuljin ystävieni perässä nenä kirjassa. 
Harmi, etteivät rahani riittäneet enää tuon jälkeen ruokaan. Mikäs siinä, jostainhan on aina säästettävä.
Paluumatkaan mahtui draamaa, kannibalismia, Coldplayta, ikkunasta tujottelua ja hiusten sotkemista. Kun joskus yrittää näyttää asialliselta niin ei... Kerrankin voin sanoa olleeni ystäviäni järkevämpi.
Ikkunasta tuijottelu autossa on sentään minua. Suun pitäminen kiinni ei. On vaikea kuunnella musiikkia, jos ei viitsi liikuttaa huulia sanojen tahdissa, koska ympärillä on liikaa ihmisiä. Tai jos pitää näyttää väliinpitämättömältä eikä laisinkaan kärsivältä taikka haaveilevalta. Yritin katsoa taivasta, puita ja niitten vehreyttä, MITÄ TAHANSA MUUTA kuin sitä mitä ikkuna sattui heijastamaan. Helvetti. Nenän kautta hengittäminenkin meni hankalaksi, kerrankin kirosin yliherkän hajuaistini.
Hengitä sisään, ulos, sisäääään, uloooooos. Äläkä tee mitään.
   Tavallaan matkan loppuminen oli helpotus. Ulos raittiiseen ilmaan ja pois kaikesta. Pois kaikesta, minkä menettäminen ahdistaa.

Tosin kotona olo oli hiukan tuollainen...

Ride the lightning

  

Kaipaan sadetta ja ukkosta. Kaipaan myrskyä joka voisi viedä minut kauas. Kaipaan mustaa taivasta ja meteliä, tuhoa, poispääsyä tutusta ja turvallisesta.
Mielialani on usein suorassa suhteessa säähän. Siksi talvella tuntuu välillä vain kuolleelta. Ei henkeä, vain valkoista kristallia...
Eksyin aiheesta.
Rakastan kesää, koska sää. (Varmasti hämmästytti.) Lämmin/kuuma ilma on ilmeinen ihana asia, mutta myrsy edes hiukan harvinaisempi palvonnan kohde. Samoin sade, sumu ja tuuli. Tutut katsovat kuin hullua, jos ilmaannun kouluun sumusta ylistäen ilmaa.
Kirjoitan kuitenkin siis: "ukkosesta ja sateesta kesällä kun on tosi kuuma ja ilmassa on sähköä ja kaikki tuntuu mahdolliselta" erästä ihmistä siteeratakseni.
Se tuntuu kuitenkin vaikealta. Vaikka rakastan myrskyä, tuntuu oudolta yrittää palauttaa mieleen viimeinen hetki, jolloin olen herännyt yöllä kuuntelemaan taivaan laulua ja katsomaan valoja. Toisin sanoen, milloin olen viimeksi todella elänyt.
Ensimmäinen muistoni kunnon myrskystä, joka on todella kertonut jotakin luonnon mahdista, on peräisin seitsemännen luokan kesältä. Muistan heränneeni yöllä ajoittaiseen, korvia huumaavaan meteliin. Salamat halkoivat taivasta, sade piiskasi ikkunaa ja oksat riistäytyivät puista. Kliseistäkö? Mutta totta silti.
Nyt voisin kertoa loistavasta tunteesta, joka valtasi minut, kuin olisin saanut myrskystä voimaa ja ihaillut sitä tunteja.
Väärin.
Tuijotin hetken silmät selällään kaihdinten välistä leimahtelevaa kirkautta ja aloin täristä. Tosin pieni pelko luonnonvoimia kohtaan on aika järkevää. Harmi, ettei pieni pelko ole määritelmä jota käyttäisin. Suunnaton paniikki? Parempi. Muistan pitäneeni itseäni väkisin aloillani, etten saisi kohtausta. Kuitenkin välittömästi jokaisen välähdyksen ja jyrinän jälkeen sävähdin ja aloin täristä sängyn pohjalla yhä enemmän.

En tosiaankaan tiedä, missä vaiheessa pelko muuttui ihailuksi. Mutta kesämyrskyissä on magiaa. Taivaalta syöksyvä tuli ja vesi, ilman raskaus, sähkö, energia. Saatan tuijottaa öisiä myrskyjä tunteja luomoutuneena. Haluaisin olla osa sitä, muuttua sähköksi. Palaa kirkkaana ja tuntea energian ympärilläni edes hetken, ennen kuin se tappaisi minut. Kuumuus ja "huono" ilma luovat vahvan kontrastin. Niin houkuttelevaa ja niin vaarallista.
   Olen herännyt joskus keskellä yötä, teltassa, metsäaukealla keskellä pahinta myrskyaluetta Etelä-Suomessa. Muutama nopea huomio:
Kello on kolme, väsyttää...
Ei s*tana, teltta on osittain kiinni puissa.
Jaajaa. pressu on kokonaan kiinni puissa.
Voimme kuolla.
Vesi voi valua sisään -> huono juttu reunimmaisen, eli minun kannaltani.
Voi paska, KUKA IDIOOTTI ON JÄTTÄNYT TELTAN OVEN AUKI?! Korvaamaton fiilis alkaa sitoa naruja kiinni. Myrsky on kaunista, voimakasta, upeaa ja hengellistä. Mutta ei tuolloin... Silloin valvoin yön miettien jaksaisinko herättää muut pelaamaan korttia kun nukkuminen ei oikein luonnistu...

Magian mainitsin jo, miksikö? Kuinka paljon latausta sisältyy ukonilmaan. Jos kahden ihmisen välillä voi rätistä sähkö, kuinka paljon tunnetta on ties kuinka monessa voltissa. Liikaa ihmisen käsiteltäväksi. Epäjärjestys ja kaaos, täydellinen ilma noidalle! Myrskystä saa tietyn fiiliksen, kuin pystyisi mihin tahansa. Kuin voisi saada osan siitä. Se on paljon minun tapauksessani.

 

Elämän tarkoitus vol.42

Kirjoittaja ottaa vaikutteita kaikkialta. Huomaa, käytin sanaa kirjoittaja, en voisi hyvällä omatunnollakaan kutsua itseäni millään suuremmalla nimellä, kirjailija just joo. Vai olisiko raapustelija hyvä? Harkintaan harkintaan...
Asiaan. Vaikutteita löytyy kaikkialta ja lopulta tyyli voi muuttua täydellisesti. Kirjoittaa sitä, mikä sillä hetkellä sattuukin tuntumaan hyvältä ja ajankohtaiselta, ei sen monimutkaisempaa. Minä otan vaikutteita monista blogeista, kirjailijoista, sekä ihmisten puhetavasta yleensä. Viimeisinpänä erästä (just, käytetään taas tätä hyvin omituista kerrontatapaa) ihmistä, jonka runot ja ajatukset jotenkin kolahtivat. Voisin kirjoittaa siitäkin oman tekstin, tulta suoraan veden alta taikka kipua nirvanassa. Jotain niin urbaania ja säteilevää.
Runot olivat kuitenkin jotain hämmentävää. Ei aivan kuin löisi palavalla kynttilällä päähän, pikemminkin kuin toisi hehkulampun liian lähelle silmiä. Satuttavaa kauneutta, joka sokaisi näön nanosekunneiksi ja pidemmäksikin aikaa. Oma mieli sai vain hennon hehkun tuosta tulipalosta joka söi käsitykseni runoudesta ja
kaikesta?

Lisään nyt muutaman hänen kirjoittamansa runon, haluan kuulla mielipiteenne (hah kyllä, minulla on lupa)  :

kynänpätkäkalut?
kuningattaret?
kreivien peilit?
KUULKAA!
(Mr jones esittää tällöin kysymyksen tialanteen tervamaisuuden vähentämiseksi )
...ensin haluan kiittää illan isäntää ja emäntää sekä lautakunnan valitsijaryhmää , tästä mitä kunniakkaim-
masta kutsusta.Kuten tiedämme , he tekevät tärkeää työtä. kiitos.

hiljaa. hilempaa . aploodit. paskat. ei noin.
... niin, koska olemme kokoontuneet saliinne pohtimaan SITÄ , esitänkin
teille mysteerin , johon uskon löytyvän vastauksen tämän illan aikana. ( olettaen siis että kaikki noudat-
tavat sääntöjä. )
" MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS ? "

akateemikot.

- runous
-taide

filosofit.

-kenties hallitseminen
- lisääntyminen

black metal.

- kasvaminen!!!
- to grow.-

valitan . vääriä vastauksia. akatemismimimi eiii outtanut eli auttanut teitä
oikea vastaus on hyvät herrat ja
nainen....

- Lees Neesa.

- aivan, miten emme tulleetkaan huomanneeksi!

...and the second one:

PROLETAARI.
PEDAGOGI.
PLANETISTI.
Olette yhtä thjän kanssa. ette löydä vaan kuijn uusia kySymyksiä.uusia valheita, tämän valheellisen mielem-
me muokkaamia harhoja.FILOSOFIA=????
Juokse Guru,Juokse! laske esiriiiippppusi are are are armoa jonkun sellaisten päälle jotka sen jo perus
luonteeltaan ansaitsevat.monoliitti. shakespare ja mona lisa juovat julkisuutta, koska he oat sen ansainneet.
Emmekö jo vihdoin ymmärrä, että filosofiamme ja ajatuksemme ovat vain äidinkieltä.vain KIELTÄ.
Jos kielestämme puuttuisi käsitteet
MINÄ
JUMALA
OIKEIN
VÄÄRIN
TIETO
Osaisimmeko silloin edes ahdistua? Toivottavasti näin . aion syntyä tälläiseen maailmaan seuraavassa elä-
mässäni. Sielunvaelluksellani. Matkallani.peililläni.
FILOSOFIA=KIELI.

PROLETAARI.
PEDAGOGI.
PLANETISTI.
Kielten orjat! MItäs olette keksineet huomiseksi, valheita? JO VÄKISINKIN.


Mitä minä ja feikkirunouteni voimme tuohon edes sanoa? Emme paljoa mitään, mutta nyt palaute on UP TO YOU!

Every teardrop is a waterfall

Hunajaa huulien päällä
ohuena kalvona
raskaan makeana
Kieli käy nopeasti värähtäen, maistaen
kuka tätä edes syö?
Käsissä niiden varsilla kaukana voidetta koivusta
vai oliko se sitruunaa? 
Halusin vain pehmeät kyynerpäät
iho rypistyy paperiksi
Selkä kituu, painuu
ranka kiertyy epäluonnollisesti, puoli-istuva-asento suoraan helvetistä.
Miksi läppärit on keksitty?
Haaremihousut lantiolla
aivan yläpuolla luiden
päälipinnat paistavat
paistattelevat lukulampun valossa
partaalla kerrankin valokeilassa
Toppi liian valkoinen
ei peitä vapisevia hartioita
ei peitä henkeä haukkovaa kehää
ei peitä ihoa kankaan alla
Hiukset täysin pörrössä
takkutukka, pieni lapsi, keijukainen
ei koskaan vaan aina menninkäinen
mitä se vaalea väri edes auttaa?
Sormet täriseviä

(s*tanan syntymähumala)

runoilen valkoiselle paperille

joka on vain litteä näyttö

valhetta sekin
Vain totuus saa silmät punertamaan
valheissa voi elää elämän pituisen jakson
mutta se ei riitä
Elämä ruokkii kivulla
kyyneleissä on myrkkyä
ne eivät kelpaa juotavaksi
MITEN ME EDES SÄILYMME HENGISSÄ?

Hunajaa huulilla kuulostaa niin suloiselta ja romanttiselta. Ja minullahan on hunajaa huulilla

...koska ajattelin sen auttavan kuiviin huuliin. Suosittelisinko? Ehkäpä, se taitaa tosiaan auttaa. Mitä nyt huulet ovat ällöttävän makeassa siirapissa. Ja tunnen itseni niin ladyksi. 

Runot hämäävät, pörrötukka ei ole mikään kaunis näky tosiaankaan. Pörrötetty on, sellainen hardcore, tanssin aineissa kaduilla Stam1na korvissa soiden -tyyppinen.

Punaiset silmät ovat kaikista pahimmat. Ne kertovat jo kaiken. Kaiken säälittävyyden, liian tunteellisuuden, heikkouden ja PERKELE. Mikään ei ikinä muutu. Silmät palaavat takaisin normaaliin väriin ja luomet kuivuvat, mutta mieli ei ikinä koskaan milloinkaan palaudu ennen uutta tulvaa. 

Mihin tarvitaan tunteita? Aidosti. Angstaus on tunne. Tämä tekstin loppuosa ja vittusaatanat ovat angstia, surua, vihaa. Kaikista suurimmat tunteet. Rakkaus on suuri tunne ja niin lähellä noita kolmea. Mihin sitä tarvitaan? Se sekoittaa asiat, sotkee, luo epävarmuutta ja tekee ihmisistä erilaisia. Ja minä en enää jaksaisi sitä...

I'm still here

Viiva ja kaksi ympyrää. Hämärääkö? No, tämä on sadas blogitekstini so far. Ja minun on pakko myöntää olevani hivelevän ylpeä itsestäni. Jostain syystä kuitenkin häpeän ensimmäistä kirjoitustani, äxdeitä sekä tavatonta määrää sulkeita (jotka ovat haha, epävarman kirjoittajan merkki.) Ja sitä puhekieltä, nauran vieläkin sille kolmetoistavuotiaalle pikkuiselle, joka haluaisi epätoivoisesti osata stadislangia.
Naurakaa tekin, se pidentää ikää!
No niin, riittää jo.

Mutta koska alan lähestyä henkistä täteilyikää, niin perinteistähän on ihana pitää kiinni. Joten sadas teksti saa hieman päivittää teidän tietojanne minusta. Ainakin se pituus on hiukan muuttunut, jos mikään muu ei...

Hei kaikki te rakkaat ihanaiset! Aloitan pirteästi, ja tuuditan teidät siihen valheelliseen turvallisuuteen, etten olisi mikään angstaaja. Väärä luulo.
Kuitenkin, tämä on minun blogini, angsti-ihmetyspäiväkirja, jota olen pitänyt jo yli toista vuotta. Kirjoitustaitohan tässä menee vain oudompaan suuntaan, muttei hätiä mitiä. Sitä varten ovat koulujen pilkkunatsit äidinkielenopettajat.
Olen mitoiltani jo huimat 165 senttiä, mutten taida enää pahemmin kasvaa, mitä nyt toivottavasti solisluiden alapuolelta eteenpäin. Muuten ulkonäöltäni olen melko ruipelo, tällä hetkellä ja toivottavasti jonkin aikaa vaaleatukkainen, silmissä harmaata, sinistä ja erään sekopään mielestä ripaus vihreää. Uskoo ken tahtoo. Vaatteista en kehtaa puhua, mitä nyt voin mainita rakastavani pillifarkkuja ja hiukan turkoosihtavaa vihreää. Ja kynsissä on pakko olla lakkaa, muuten on alaston olo.
Maallisia "taitoja" omaan mitä omituisimpia: yli kymmenen vuoden tanssikokemus, vartionjohtaja ei taitoja tarvitsekaan, golfsvingi puuttuu edelleen ja termejä en hallitse, piirtäminen rentouttaa. Lukemisessa olen hyvä, ylpeä kirjastotätien alituinen vaiva.
   Ja osaan heittää kirvestä.
Ette osanneet odottaa tuota.
Yli kuuden metrin päästä halkaisijaltaan 0,5m x 0,5m  pölkkyyn, keskimääräinen osumataprosentti 60 100:sta. Pelottaako?
Siitä pääsen aasinsillalla aatteisiin, olen pasifisti ja kuulemma feministi. Itse en vanno, mitä nyt joskus tulee kimitettyä naisten köyhästä asemasta.
Rakastan musiikkia, Hectoria, Stam1naa, Coldplayta et cetera! Pelottaa ajatella, kuinka hullu tapaus olisin ilman musiikkia. Ja suklaata, joten viimeaikojen täydellinen itsensä hallitsemattomuus voi mennä täysin karkkilakon piikkiin. Ajattelin tosin lopettaa tänään, jos... no katsotaan.
Kaverisuhteista en viitsi puhua, sehän olisi manaamista, omg. Mutta ympäriltäni löytyy aika monennäköisiä ihmisiä, enemmän tai vähemmän sekoamista ehkäiseviä ja rakkaita.
Kesä tulee pian, mikäs on peruskoulun päättymistä odotellessa. Tai pelätessän, olen huomannut inhoavani muutoksia, ennen kuin opin arvostamaan niitä.
Hitto, tämä alkaa kääntyä liian syvälliseksi, eli aika lopettaa.
Vielä suunnittelin kaikkien kauhistukseksi uutta "sivua" blogiini, katsotaan koska ja miten?! saan sen aikaiseksi.

Kaikki kääntyy vielä parhain päin

Köyhyys vastaan kehnot hiukset
kumpi tappaa nälkä vaiko pienet rinnat
katsotaanko kieroon ruton vai huonojen kynsien vuoksi

(Ole hiljaa)

Raiskaus vaiko kaatunut kynsilakka
haluaisitko olla huora vai ysi miikan oppilas
kestäisitkö kipua ilman omaa neulaa

(Opin jo läksyni, vaikene)

Voi ei,
huusiko isä, entä jos hakkaisi
mustelmille teräluille
Kaatuivatko koulukirjat
lattialle ruumiskasoiksi
kestitkö sitäkään huutamatta kovempaa

(Kiltti ei enää)

Valitat kuutta tuntia koulussa entäs riisipeltoja

kivityskuolema vaiko huono golfkierros

mielummin siis aivovamma kuin heikko ranne

(Lupaan lopettaa, olla parempi-)

Ongelma on olemassa

köyhyysrajan yläpuolella

Hyvinvointivaltiot

passivointi

Hitlerin jälkeläiset

raha ei kasva puissa

kynnet etsivät paljasta ihoa turhaan

(Jos yritän enemmän)

Myönnä

et muutu koskaan

Hajota ja hallitse

ei riitä sinulle

Elämäsi ei ole tarpeeksi

nyt eikä milloinkaan...

(Seis! Vielä yksi tilaisuus niin..?)

Kaikki kääntyy vielä parhain päin

Itke ikuisuus katetraalista

pyydä anteeksi kiviportailta

Kulje selkä suorassa

äläjuokseenääpois

Älä luule ettet riitä

osaat tanssia sateessa auringon

vierellä vedellä kutsua jonkun

heräämään vuoksesi päästämään
sinut hetkeksi syliinsä

Tiedät pystyväsi lentämään

jos vain kestät seuraukset

Halusin kertoa niin paljon enemmän omasta riittämättömyyden tunteestani, ikuisesta toivosta, jonka verhoan pessimismiin, toivottomuudesta jos en voi auttaa ja ja ja ja-

Mutta ei tänään, ei nyt, kun hetken verran ymmärrän minkä vuoksi kannattaisi muuttaa elämänkatsomusta. Nyt, kun annan itseni uskoa ruman ankanpoikasen muodonmuutokseen...

Ristiriita

Ampukaa minut, oikeasti. Kuula kalloon niin ei tarvitsisi enää kärsiä niin paljoa. Tai lyökää edes. Ottakaa pesäpallo maila ja kunnon asento. Hei, tuo ei ole kunnon asento, jalat tukevasti haaralle! Ja sopivan löysä ote, ettehän halua tuhota ranteitanne. Ja antaa mennä.

Näin minä puhun aika usein, ehkä pari kertaa päivässä. Hassua ihmiseltä, joka yrittää aina välttää manaamista. Ja väkivaltaa, pasifisti tosiaan. Pikemminkin masokisti. Enkö arvosta elämää? Olen hemmoteltu porvarikakara (sain vihdoin sanottua senkin) ja toivon kuolemaa pari kertaa päivässä. Lauseet vain livahtavat ja taas ollaan siinä pisteessä, että haluaisin ampua...
jep, haluaisin vaikka vajota maan alle.
   Kehitysmaissa lapset nääntyvät nälkään, pienet kehot taistelevat kuolemaa vastaan koko elämänhalullaan. Ja porvarikakara istuu koulun penkillä ja inisee huonolaatuisista kynsistään. Teinitytön weltschmerz. Tanssinopettajan haaveena lähetystyö, minä kuljen risoissa farkuissa ja mustissa kynsissä, koska en muuhun kykene. 
Ja minä pelkään kuolemaa, kipua vielä enemmän. En kestä väkivaltaa edes tv:ssä, en kirjoissa en missään. Ja silti neiti Itsetuhoinen puhuu päähän ampumisesta pari kertaa päivässä, vaikkei edes tarkoita sitä.
Koulun luento väkivallan seurauksista meni vaivattomasti. 
Kunnes alettiin näyttää kuvia.
Halusin mennä kerälle, alkaa kulkea kypärä päässä. Suojella omia kasvojani, sormiani, ranteitani, akillesjänteitäni. Joku kammo niidenkin hajoamiseen, auki leikkaamiseen.

Älä katso tänne
älä huomaa minua
(äläkä helvetissä katoa)
Haluan jäädä katsomaan selkääsi
utopian herkkää rajaa
tuskallisen kaunista

(mutten halua tulla huomatuksi)

Voinko enää olla

yhtään surkeampi, kurjempi, vesilinnumpi

Voinko katsella sinua ilman sadetta, 

aurinkolasit kaupan.

Katto on laastista valkoinen

rakennusjätteeksi sortuessaan

En halua olla

näkyvä

piiloudun seinää vasten

kasvoni muuttuvat naulakoksi

joka hymyilee aina vain

Kävelen ohitsesi

heeeengitän

painan katseeni

raaaauhoitan

olemukseni

kehoni suojiin

Hiukset kasvoilla

(ilman sielua, joka muuttaa kaiken korniksi)

hyppään jonkun jalkojen yli

kompastun 

kaadun

makaan maassa rikottuna

särjettynä esineenä

Voisiko joku ampua minut? 

Pelko menee ohitse

uskallan taas katsoa eteeni

enhän minä aidosti kaatunut.

Luulitte jo

Juoksepoistyttö

Pehmeää ihoa on valkoisena
päällä valkoista kangasta
lantio myötää, olkapäät höyhenissä
harmaalla lattialla liikkuu
teipit ovat vinossa ja pylväät sortuvat
Ne kädet ovat niin kauniit vaalean kuultavat
Kyynerpäiden iho on mustelmilla rypyillä
tuhannen siruina
sormien lakasta ei tietoa,
      kuvittelen sen siniseksi
Iho on kaikkialta pehmeää
liikkeet pehmeitä
katse pehmeää
hiukset pehmeinä liikkuvat
kuin auringossa rintakehä hengittää
Jalat liikkuvat varmoina
kauniina
jokaisessa liikkeessä on loppusointu
kaiku kelloista

heitto

koukistus

notkahdus

Älä petä!

ja

liikahdan

tahtomattani lähemmäs
Rintakehä ei enää vain hengitä se
ko hoi lee
ja hikihelmi kaulalla

Seuraan liian tiiviisti

unohdan mitä    miten    miksi    milloin   

kuka minä olen?

Kornia, särinää, mehiläiset syöksyvät kimppuun jokin repii nilkkaa, mitä helvettiä tapahtuu järki käteen tyttö juoksepoisnyt

Havahdun

-ko

hengitän iiiiihan rauhallisesti 

mielessäni krinoliinihameet ja korsetit

mistä nekin ilmestyivät?

Pölyä lentää korviin ja

seis

Taputan, nousen ylös, heiluttelen käsiäni. Jalkani löytävät toiselle teipille. Katse tuleen. Minun vuoroni häikäistä.
Hohtaa valkoisin käsin ja naarmuisin rantein.