Kaipaava Haavanlehtinen

"Mä tahdon olla outo,
poiketa massasta
Mä tahdon juosta lujaa,
ja nauttia sateesta

Mä en tahdo kiroilla,
enkä suuttua kaikesta
En halua enää luovuttaa,
tai rämpiä kadun loskassa

Mä tahdon lentää,
ja laulaa kauneimmin
Mä haluan vain elää,
ja fiilistellä useemmin"

Äidinkielen läksyn tehtävänanto: Kirjoita omalla murteellasi runo, mitä sinä tahdot, ja mitä et tahdo.

Jaahas, tuosta päätellen minusta ei ikinä tule runoilijaa, saatika sitten edes kirjailijaa. Unelmani on nykypäivinä konkreettinen, sillä ajattelin osallistua koko Suomen laajuiseen kirjoituskilpailuun. Aihe: kirjoita unelmasi.

...just joo, miksei samantien luento Mariaanien haudasta stadislangilla. Pääpalkinnot eivät niinkään kiinnosta, mutta 20 parasta tekstiä julkaistaan yhteisenä kirjana. Nähdä oma sana painettuna...
Tarkkaan hiottu, monta kertaa tarkastettu Hopeaneitoni sivutti aiheen täysin. Ei siitä sitten enempää. Uutta putkeen, jos jatkuu samaa rataa, saan kohta lähettää kustantajalle täysin oman novellikokoelman.

Rakas ystäväni Henna saa osakseen kokonaan kunnian siitä, että jälleen olen löytänyt uuden palvottavan kaksilahkeisen. Kun katsoo koko yön Vedetään Hatusta -videoita Red Bullin voimalla, ihastuu Kari Ketoseen pakostakin. No, Ketonen pääsee listan jatkoksi muutaman muunkin joukkoon. Ärsyttää tälläinen, tuntee itsensä pakostakin horoksi.
Minä kaipaan omaa kultaa, sellaista, joka kuuntelisi kaiken, mitä haluaisin sanoa ja välittäisi silti. Sellaista, josta voisin myös välittää, ja en kaipaisi enää niin paljoa. Minulla oli sellainen ihminen. Ihminen, joka oli todella tärkeä. Omaa syytäni, ettei ole enää.


Tälläisen vuodatuksen jälkeen alkaa tuntua typerältä. Pitäisi pysyä randomeissa aiheissa, ei sielua tarvitse avata.
Ainakaan useammin kuin kerran viikossa.

Epitaph (Tuulet Kirkuu Hautoihin)

Pelko on epämiellyttävä tunne tai ennakkoaavistus vaarasta, kivusta tai yleensäkin jostakin epämiellyttävästä asiasta. Pelko voi liittyä myös ahdistukseen. Se on eräs alkukantaisimpia tunteitamme. Se esiintyy useilla eläinlajeilla ja pelkoreaktiotkin ovat hyvin samanlaisia (jähmettyminen, pakeneminen jne.).

Näin sanoo Wikipedia aiheesta. Kauhuelokuvat, pimeät hautuumaat, ihmissudet, hämähäkit, kuolema. Pelko -> kauhu -> täydellinen paniikki.

Jotta päästäisiin sopivaan tunnelmaan, naputtele kiltisti seuraavia linkkejä ja anna pelon viedä sinut.

Vasta lämmittelyä

Ei tässä vielä mitään...

Polttaa polttaa...

Pelottaako?


Kyllä, niin minuakin.

Pelkään itse niin montaa asiaa, ja niin paljon. Välillä on raskasta elää, kun hiustenkuivaajan ääni karmii ja ei uskalla edes ajatella Kaunan kuvaa.

Minä pelkään:

...käärmeitä. Paljon, erittäin paljon. Olen nähnyt muutaman käärmeen golfkentällä, ja aina tietyillä paikoilla kävellessäni, tuijotan maahan. Pelkään näkeväni ohuen nauhan ruohikossa, ja pelkään, etten näe. En osaa sanoa, miksi käärmeet aiheuttavat sellaisen reaktion. Viimeksi kun näin käärmee, kiljuin, aloin juosta ja melkein purskahdin itkuun. Hei, olen tyttö 15v.
Jos tv:ssä näkyy käärme, minun on pakko nostaa jalkani ylös. Istun tälläkin hetkellä jalkojeni päällä. Nään n. kerran muutamassa kuukaudessa unia käärmeistä. Kävelen tietä pitkin, ja yhtäkkiä kaikkialla on pieniä, mustia käärmeitä. En tiedä mihin astuisin, koko maa elää. Päivä paistaa, nurmella on voikukkia, ja minä olen keskellä painajaista.

...kauhuelokuvia. Hysteeriaan asti. Kauna, Hohto ja Saw aiheuttavat minulle paniikin. Pelkkä maininta, kuva, musiikkii ja minun täytyy jo sulkea korvat ja pyytää lopettamaan. Kaikista pahinta on, että kauhuelokuvat kiinnostavat minua suuresti. Olen siis nähnyt niitä jonkin verran, ja katson aina uusia omaa typeryyttäni. Tästä johtuen en pidä yksin kotona olosta, enkä hiustenkuivaajan äänestä. Vilkuilen olkani ylitse ja nukun toisinaan valot päällä.

...kuolemaa. Omaani, läheisten. Ajattelen kyseistä aihetta aivan liikaa. Taannoin eräs näyttelijä, Asko Sahlman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Mies oli tuttu Ihmisten Puolueesta vasemmistolaispunkerona, ja hahmo oli suosikkini. Vaikka en ollut ajatellut melkein ikinä kyseistä ihmistä, huomasin itkeväni kuultuani uutisen, ja vieläkin tulen surulliseksi. Ajattelen, millaista olisi, kun pyörä lähtisi luisuun ja ehtisi ajatella vain: EI. Itkettää vieläkin. Toinen tapaus sattui Raumalla, kymmenvuotias tyttö kuoli liikuntatunnilla, kun luistin viilsi haavan solisluun alapuolelle. Ajatelkaa lasta, joka lähtee aamulla kotoa, äiti muistuttaa luistimista vielä ulko-ovella. Se lapsi ei enää ikinä nähnyt äitiään...Kuka tahansa voi kuolla miten vain, koska tahansa.


Sen jälkeen, kun koirani kuoli jäädessään auton alle, olen tullut jotenkin hysteeriseksi kuoleman suhteen. Jos äitini ei ole palannut jumpasta vartin sen loppumisen jälkeen, alan pureskella kynsiäni ja laskea sekuntteja. Isä on lähtenyt koiran kanssa ulos, ja on viipynyt jo puolitoista tuntia. Kännykkä käteen ja alan soitella ympäriinsä. Säälittävääkö? Kyllä, samaa mieltä.

Pelot ovat joko järkeviä, tai järjettömiä. On tiettyyn pisteeseen asti aivan ymmärrettävää pelätä kuolemaa. Käärmeitäkin. Mutta kauhuelokuvien pelko, joka on minulla niin voimakas, on järjetön. Tiedän sen, mutta en suostu ymmärtämään sitä.


Ok, nyt karmii, unilelu taisi päästä viereeni täksi yöksi...

Yksi Pieni Ihme

Yllättäen, kaiken pahan ja ikävän keskeltä, löytyy jotain, joka saa hymyilemään. Pieniä ihmeitä elämässä.

Muutama viikko takaperin lauantaina sain ilon viihdyttää golfproni lasta. Zara on n. 6v. ja äärimmäisen suloinen tapaus. En muista, koska viimeksi hymy säilyi kasvoillani niin kauan putkeen. Kuitenkin, päädyimme lopulta piirtelemään ja aina kun löydän sivut, joille Zara on taiteillut, tulen pakostakin hyvälle tuulelle!

Ostin jälleen uuden kirjan, jo toinen löytö muutaman viikon sisällä. Ensimmäinen ostos: Tarkoitettu, oli upea teos, joten seuraavaa odotellessa.
Hankin uuden pipon, Maidenin logolla. Rakastan sitä jo nyt, ja kyseinen päähine on jo toinen kyseiseltä ihmiseltä ostettu. Hyvin kulkee.

Aloitin jälleen villasukkien kutomisen, ja olen saanut viikon sisällä aikaseksi yhdet turkoosit perussukat, ja yhden, ihastuttavan suloisen tekeleen. Langan nimi on Noki, ja värit vaihtelevät violetista siniseen ja kastanjanruskeasta likaisen vihreään.

Löysin kirjastosta vihdoin ja viimein Anni Swanin sadut, ja pääsen vihdoi perehtymään idolini (Hectorin) lapsuuteen. Hänelle ja hänen sisaruksilleen kun luettiin kyseisiä satuja rangaistukseksi.

Tajusin löytäneeni uskomattoman kauniin sanan. Siluetti (,tai silhuetti).
Toiset kauniit sanat, sävel ja kyynel, kalpenevat tämän rinnallan. Siluetti, silhuetti, silhouette...

Näkisinpä ihmeen, kesäyönä...

Ei Mittään (Työttömän Arkiviisu)

Ei mitään erityistä, joten puhelen hetken pelkkää leipää ja siinä se. En pysty yhdeltätoista, kamalassa univelessa parempaan.

Todisteita univelasta:

• Minun pitäisi piirtää Hectoria, ja sen sijaan kudon villasukkia.
  
• Tai oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa blogiini.
• ... mutta pelaan sen sijaan Angry Birdsiä.
• ... ja popitan.
• Olen liian väsynyt mennäkseni nukkumaan.
• En keksi järkevää postauksen aihetta.
• Tai ok, keksin, mutten jaksa toteuttaa.
• Olen syönyt sukkapuikkoa n. puoli tuntia ja kerroin sen juuri exälleni mesessä.

Oikeastaan tämä on aika perustoimintaa, mutten kehtaa myöntää sitä.

Historian tunnilla päädyin tekemään ryhmätyötä poikaporukassa. Lopputulos: Kaksi poikaa tekee koko tunnin otsikon luonnoksia, minä ja viimoinen poika ompelemme. Luovuutta on kaikkialla. Luovuuden taidonnäyte on ommella omat sormensa yhteen ja hirttää niihin Nuuskamuikkuseni, minun avustuksellani. Kaksi sanaa: so cool. Opettaja ei tosin ollut samaa mieltä, odotti minulta kuulemma enemmän. Jälleen jos käyttäisin hymäreitä, äxdee komeilisi tässä kohdin.



Sain viettää tänään jumalaiset puolitoista tuntia yksin kuviksen luokassa. Kaikki muut lähtivät katsomaan taidenäyttelyä, mutta ihana kuviksenopeni oli heikkona hetkenään luvannut, että saan viedä maalaukseni tänään päätökseen. Olin mitä parhaimmalla tuulella, kunnes tajusin tuhonneeni koko maalauksen (ainakin omasta näkökulmastani.) Syvää tuskaa, mutta ehkä pystyn elämään tämän kanssa.

Olen kutonut koko illan ja sormet alkavat jo pikkuhiljaa kramppaamaan. Mutta hah, sukkapuikko siirtyi suustani korvan taakse! Minähän edistyn.

Nuoruus

On hassua. Samaan aikaan täysin hallittavissa olevaa elämää, mutta toisaalta pelkkää tunteiden, tapojen ja tekojen pyörrettä, joka imaisee sisäänsä. Kun se on alkanut, ei pyörrettä voi pysäyttää. Mistäköhän se alkaa? Varmastikaan ei ensimmäisistä kuukautisista tai ala-asteen päättymisestä. Sen on pakko olla jotein hienovaraisempaa, jotain kummallista ja kiihdyttävää. Kuin voikukan hahtuvat, tuuleen puhalletut toiveet.
Riita, tiivis katse, yksi hipaisu poskella. En tiedä oman nuoruuteni alkua. Kuitenkin se on jo vauhdissa, peruskoulun viimeinen luokka, arvojen muokkaantuminen... muutokset pyörittävät hammasrattaita ja kaikki liikkuu. Mutta pysähtyyköhän tämä lopulta koskaan?



Jotenkin tämän kaiken myötä, on syntynyt riittämättömyyden tunne. En kelpaa, en ole kaunis, en viisas, en kiltti hauska, tai oikeasti omaperäinen. En loistava tanssija, en edes kelvollinen golfari ja kynäkin kädessä vain kopioin. En luo uutta. Kirjaimiakaan ei synny aina, ja väkinäiset lauseet pitää pakottaa ulos. Ja mitä siitäkin syntyy?
Silti pimeydessä on aina myös valoa, ja löytyy jotakin ajattelemisen arvoista.

Eräs piirrokseni onnistui harvinaisen hyvin, kasvot tunnistaa, ja mallikin antoi vain kasvojen muodon ja piirteiden paikan. Ilmeet ja katseet löytyivät selkärangasta ja olen ylpeä. Kasvot, ja ihminen ovat minulle tärkeät, mutta sattunaista syistä en lisää tänne kuvaa. Muutaman sanan vain; silmät olivat ensimmäiset, jotka sain hymyilemään.

Tanssi on onneksi taas alkanut. Jos kaikki on mennyt koko päivän päin persettä, niin kaikki on hyvin edes tunnin ajan, kun voi ajatella vain vartalon, käsien ja jalkojen liikettä. Tanssi merkitsee minulle paljon, ja vain silloin tunnen olevani todella kaunis.

Hallitsen itseni nykyään paremmin. Ainakin tunteeni. Pystyn näkemään hyvännäköisen miehen ihastumatta heti pintapuolisesti. Plussaahan sekin on, en siis ole täysi narttu. Jos minua itkettää, voin vain etsiä läheltä pisteen, johon katsoa tarpeeksi kauan, kunnes tunne on mennyt ohitse. Kaikkea ei voi näyttää muille, pitää vain purra hammasta. Hah, hampaat, saan taas uudet raudat! Tämän kertaiset ovat pohjanoteeraus. Kulmahampaasta kulmahampaaseen kulkevat ohut lanka pysyy suussani, kunnes on 22v. On se elämä ihanaa...

Nuoruus on liian paljon ja liian nopeasti. Liikaa tunteita ja itkua, liian paljon tietoja ja liikettä. Ahdistava määrä velvollisuuksia ja vapautta, mutta siltikin aivan liian paljon vankeutta. Elämän virta tulvii ennen asettumista. Kaikki lähtee käsistä ennen kuin saa taas jostakin kiinni...

Kuitenkin, kuka sanoo, että vaihtaisin tätä mihinkään?

Tää On Mun Stadi

Tiistai oli omistettu kameralle. Päivän aikana tuli otettua noin 130 kuvaa tunnin aikana. Kuviksen tuplatunti oli varattu kaupungin muistokohteuden kuvaamiselle. Kuvisluokassa odottava, keskeneräinen maalaus sai minut suhtautumaan nahkeasti koko hankkeeseen. Halusin vain maalata, ja siitä huolimatta piti raahautua keskustaan, josta saisi lähteä vasta puoli neljältä. Selostuksen jälkeen päästiin alkuun, ja parin tutun kanssa kierreltiin pitkin ja poikin, ikuistamassa kaupunkia. Jokainen taplasi tyylillään, minulla oli omani.

Eli, tää on mun käpykylä-Stadi:

Vanha kaupungintalo katutasosta. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan vajonnut näin alas kuvia otteassa. Kirjaimellisesti.

Ottaen huomioon, että olen tyttö, joka on aina väittänyt inhoavansa pinkkiä, huomaan olevani heikko näin monen pinkin sävyn edessä.

Ahtauduin aivan puunrunkoon kiinni ja ikuistin sieltä käsin yhden kaupungin kuuluisimmista funkkis-rakennelmista. Paikka on minulle sydäntä lähellä, olinhan käynyt siellä melkein koko lapsuuteni tanssitunneilla.

Ah, rakastan vauhtiraitoja. Meinasin jäädä auton alle, yrittäessäni saada kuvaan mahdollisimman monen auton vauhtiraidat. Jäin kameran kanssa jököttämään risteykseen, keskelle suojatietä.

Jotenkin mielenkiintoinen kuva, melkein kuin satumetsä.

Ehdoton suosikkini. Päätin ottaa kuvan harvinaisen hienosta näyteikkunasta, ja satuin vahingossa ikuistamaan lisäksi myös heijastuksen taivasta, puita ja kaupunkia itseään. Joskus siis minäkin onnistun.

Pahoittelen taukoa, kirjoittelemisessa, mutta yritän saada parinpäin sisällä aikaiseksi TEKSTIÄ. Sivumennen sanoen myös puolentoista viikon vastuu ja vapaus on päättynyt, kun armas äitini on viimein suvainnut saapua isosta omenasta, New Yorkista. Viikon reissu venyi hirmumyrsky Irenen takia viisi päivää suunniteltua pidemmäksi, ja minä ja veljeni olemme saaneet vietttää kotona viikon ilman vanhempia. Täytyy myöntää, että ehti tulla ikävä. Vähintäänkin, koska kun vanhemmat ovat poissa, vastuu ennen seitsemää heräämisestä ja koiran ulkoluttamisesta siirtyy minulle. Ei lempipuuhiani, etenkään ulkonäköni takia, en ole hiukset likaisina ja yöpaita päällä järin kaunis ilmestys.

Eli, näkyillään, ja saittepa nähdä pienen palasen kaupunkia, jossa on melkein kaikkea, mitä hullu hattutyttö tarvitsee.

Huomiseen

Olen ikäväkseni laiminlyönyt kokonaan koulukuulumisiani. En tiedä, onko aihe laisinkaan ihmisten mieleen, mutta ajattelinpa kuitenkin viihdyttää teitä sillä, mitä olen saanut aikaan muutaman viikon kuluessa.

Luin jälleen Nälkäpeli-trilogian ja tarinan kammottavuus ja kauneus jaksaa viehättää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikken päättyessä itkin kuolleiden ja elävien vuoksi, mutta onnistuin saamaan myös osan tuskastani paperille.

"Kohtaisinko, kohtaisinko

sun luona hirttopuun?

Köysikoru kaulassa me kaksi rinnakkain

Tietää outoja se puu,

tuskin enää oudoksuu,

jos keskiyöllä, hirttopuussa

sinut kohtaisin."

Ja ei, en hirttänyt Keijoa. Vaihteeksi hauska piirtää jotakin tämän tyyppistäkin, kerrankin piirrokseni nalle HYMYILEE.

Juho-raukka istuu vieressäni äidinkielessä. Täytyy kyllä antaa hänelle tunnustusta, Juho ei liikahtanutkaan varttiin, minun piirtäessäni häntä.
Tytöt ovat yhteiskuntaopin kirjasta, ja Joni nyt vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Voin ilokseni kertoa, että Joni järkyttyi suuresti jouduttuaan minun piirtämäkseni!
Ville ja Henna. Henna ja Ville. Henna on paras ystäväni ja noin kymmenen kertaa minua parempi piirtäjä. Ei hän sitä myönnä, mutta sokeakin sen näkee!

Ville istuu edessäni terveystiedossa, siksi takaraivo. Nykyään matikan ja fysiikantuntini ovat menneet joko täysin hukkaan, tai sitten täysin putkeen, riippuu miten asiaa ajattelee. Syy SAATTAA olla osittain Villen, keskittyminen voi nähkääs hiukan herpaantua, jos joku pyrkii jatkuvasti nykimään sinua ponnarista.
Minun ja Villen taidonnäyte. Taidolla ja tunteella, tai sähläyksellä ainakin! Ihme, ettei opettaja huomautellut pahemmin, istuttiin kumminkin eturivissä, ja voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole hajuakaan, mistä tunnilla puhuttiin.

Jos joutuu talkoisiin golfkentälle, voi saada oikeasti jotain aikaan, jos ei pahemmin keskity työhön. Clopin Troullefou on Notre Damen kellonsoittajasta, ja aivan upea ihmestys. Oli ääni sitten Paul Kandelin, taikka Antti Pääkkösen, olen jokatapauksessa so in lööv. Ja ei piirroskaan ole hassumpi!

Ilmeisesti viihdynkin koulussa huomattavasti paremmin, kuin olin kuvitellutkaan. Kuviksentunnit, sekä satunnainen sählinki pitävät mukavasti hereillä. Huomaan jopa odottavani joskus kouluun menoa. Joten, huomiseen.

Ketkä Istuu Piiloissaan?

Kaipa minun kaltaiseni ihmiset. Tai minä ainakin.

Golfkentällä taukoa pitäessäni istun mielelläni seinän vieressä olevassa nojatuolissa. Silti mieluiten istuisin Villen toimistossa. Yksityinen huone, ilman uteliaita katseita ja pistäviä kommentteja ajanvietteestäni. Mitä sitten, vaikka lukisinkin pitäessäni taukoa?
Syy, miksi istun syrjässä? Tai miksi käyttäydyn täysin eritavalla koulussa ja golfkentällä? Melko yksinkertaista. Kentällä olen näkymätön.

Koulussa olen, no, minä. Olen oppari. Hyvin ärsyttävä. Feministi. Piirtäjä. Väittelijä. Ihminen, jolla on Mielipide ja Ääni. Hiukan outo, mutta hyväksyttävällä tavalla. Ehkä, jopa mukava.

Kentällä olen hiljainen. Kiivas. Valittaja. Outo. Hyvin outo. Perfektionisti, mutta silti niin keskinkertainen. En ole aina ollut keskinkertainen, mutta nykyään olen. Ainakin siltä minusta tuntuu.
Teidän on hyvä ymmärtää, että golf tuo pahimmat puoleni esiin. En pidä epäonnistumisesta. Vihaan itseäni niinä hetkinä, ja tiedän ottavani sen liian vakavasti. Se on yleisessä tiedossa. Tilannetta ei paranna, että minun on pakko näyttää. Näyttää, että pystyn johonkin, että olen Joku. Olen ainoa alaikäinen tyttöjuniori. Tämä, käytökseni kentällä, sekä valittettava tosiasia, että isoveljeni on hyvin lupaava pelaaja, saavat aikaan sen, että piilottelen kentällä.

Siellä, tunnen itseni näkymättömäksi. Moni ei puhu minulle, ei jos en itse aloita keskustelua. Ja koska olen ujo, sekä muiden mielipiteiden orja, sitä tapahtuu harvoin. Vain muutama mies, joka osaa todella pelata, puhuu minulle kuin ihmiselle. Toinen on itseni kokoinen, suurisilmäinen ja nelikymppinen. Toinen on parikymppinen ja erittäin ärsyttävän ihmisen maineessa. Tosin, minulle hän on puhunut täysin normaalisti. Erittäin outoa.
Muut puhuvat minulle kuin... kuin lemmikille.

Valitan taas tyhjästä, tiedän, eihän minulle edes olla ilkeitä. Monet ovat minulle kilttejä. Kanssani vitsaillaan ja nauretaan, ja saan joskus jopa huomiota. Mitä sitten, vaikka pro ei ota minua vakavasti ja monet eivät tunnu tajuavan, että osaan jopa ajatella?
Mutta en halua sitä, haluaisin olla niin kuin muutkin. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi, sulaudun taustaan, kukaan ei haluaisi minua paikalle.

MINÄ EN OLE NÄKYMÄTÖN. Aina, kun minulle kuittaillaan valittamisestani, kiivaudestani ja noin tuhannesta muusta asiasta, haluaisin huutaa, raivota, että EI, 96 EI riitä minulle tulokseksi, koska tähtään parempaan, EI en ole hemmoteltu kakara, elämäni EI ole helppoa, ystäväni jättivät minut ja isäni kutsuu minua tasaisin väliajoin katalaksi ämmäksi ja hirveäksi ihmiseksi, EI, en ole yleensä niin vihaisen näköinen, mutten voi kulkea hymyillen, kun minua itkettää jatkuvasti, EI!

Olen kentän oma pieni maskotti. Silti kukaan ei tunnu ajattelevan, että ehkä maskottikin haluaisi joskus tehdä muutakin, kuin istua nurkassa pää käsien varassa.