Glorious Morning

Aamulla oli kymmenen astetta pakkasta, nyt aurinko lämmittää poskeani.
Siljan Laulu vie minut mukanaan.
Näen kadun vieressä tukoittain ruskeita ja liejuisia ruohonkorsia. Minä ja ystäväni hihkumme riemusta.
Sivu täyttyy tribaaleista, mutta käsivarressani lukee homo.
Haluan mennä piiloon opettajanpöydän alle.

Heräsin kevään tuoksuun, pitkästä aikaa. Hymy säilyi huulillani kauan, kuinka ihanalta se tuntuikaan! Luin Aku Hirviniemen haastattelua monen vuoden takaa. Akunkin lempituoksu on kevät. Taustakuvani miehellä on ihanan siniset silmät. Talvitaivaan haaleat.


Maalasin tänään pitkästä aikaa nirvanassa. Kuvaamataidon kaksoistunti kului kuin nirvanassa tukaanin nokkaa maalaten. Päättötyö, asiat täytyy tehdä huolella. Käteni ovat maalissa.

Äidinkielen kaksoistunti oli levoton. Tribaalit tanssivat kynästäni, muttei sen enempää. Kirjoitin "asiapohjaista" kirjoitelmaa kaksi sivua, mutta hylkäsin aiheen. Mieleni teki piiloutua opettajan pöydän alle, mennä turvaan pahalta maailmalta. En halunnut kirjoittaa. En keksinyt aihetta, jalkani liikkuivat levottomasti. Aihe on suomalaisuus, rajaus vapaavalintainen.
Mutten osaa kirjoittaa tuosta aiheesta.
Mitä edes on suomalaisuus? En halua saivarrella kymmenen sivun edestä roskaa, luoden ajatusvirtaa omien stereotypioiteni ja mielipiteideni pohjalta? Olisiko se edes oikein?
Joten vain olin. Perjantaihin mennessä pitäisi olla koko aine kirjoitettuna, tiedän etten voi keksittyä enää tunnilla. Mikäs tässä, tuulta päin.

Nukun liian vähän, aamuyön tunnit huolehdin nukkuvani pommiin väsymyksen vuoksi. Luomet ovat raskaat, mutta kynsissä on vaalean sinistä lakkaa, kämmenselässä sydän.

"Ikkunasta kuulen kuinka linnut iloisesti laulaa,
kertoen viestiä meille"

Yksi Pieni Ihme

Huoh, tämäkin otsikko on jo varmasti käytetty. Väliäkö sillä, eihän kukaan tätäkään blogia lue.
Kuinka monta kertaa unelmat murskataan, ja ne täytyy haudata lintujen hautuumaalle? Kuinka monta kertaa vastaus on "ei", ja itket itsesi uneen? Kuinka monta kertaa toivot aivan liikaa, luotat elämään, ja se kopauttaa sinua rautatangolla ohimoon?
En tosiaankaan tiedä, muttei enää paljoa kiinnostakaan.
Miltä tuntuu lähettää idolilleen pitkä ja kirjaileva sähköposti viesti, ja saada takaisin muutaman rivin vastaus hänen assistentiltaan. Minä tiedän, miltä se tuntuu. Tulee hiukan, "haista paska", fiilis. Eli kiitos tästä. En voisi ikinä olla vihainen Hectorille, en mistään. Mutta maailmaa ja itseäni voin inhota senkin edestä.
Tuntuu aika hyvältä vuodattaa sielu paperille. Kunnes se revitään.


Eli, mitä väliä? Mitä merkitystä unelmilla on, jos realistisempiakaan ei voi saavuttaa? Kuinka voisi tavoittaa haaveita, jotka pitävät sielun elossa, jos edes ilon aiheiksi riittävät tulevat paluupostina takaisin.
Buddha sanoi joskus: "Kärsimys johtuu halusta." Mikä viisas mies. Haluan liikaa, haluan jotakin, mutten saa. Olisin halunnut edes viettää hyvän hiihtoloman. Kuinka paljon pyydetty se oli? Ilmeisesti liikaa, kolmenkymmenenkahdeksan kuume todistaa sen. Joten never mind, lopetan turhien haaveilun ainakin joksikin aikaa, ja hyväksyn maailman olevan aidosti paikka, joissa ei vain ole tilaa uskolle, eikä taialle.

Jos Jumala on nukahtanut, ketä minää enää rukoilen?

Rakastaa ja tulla rakastetuksi

Ja olishan se hienoo jos voit olla just se tyyppi johon aina hyvät tyypit rakastuu...

Noin lauloi Hector joskus vuosia sitten. Yksi toinen hänen tunnetuimmista lauluistaan kertoo kaikkien tahtovan rakastaa. En mene vannomaan, mutta rakkauslauluja tuntuu olevan joskus jopa liikaa. Joka hetkeen, tunteeseen ja kaipuuseen tuntuu olevan laulu valmiina. Mikään tarina ei ole uusi, sen kaiken on joku jo ehtinyt kirjoittaa. Outoa, masentavaa, pysäyttävää. Eikö meillä todellakaan ole omaa mahdollisuutta luoda tarinoitamme.

Oman rakkaussoittolistani nimi on Kadonneet Kolme Sanaa. Hassua sinänsä, kappale, jonka mukaan lista on nimetty, kuuluu Stam1nalle, ja ne kolme sanaa ovat; VIHAAN SINUA IHMINEN.
Ehkä kuitenkin omassa elämässä ne ovat surullisen kuuluisat; Minä rakastan sinua.
Kuinka helppo onkaan vain lisätä lauseeseen -kin-liite.

Vakava lause, niin kevyt englanniksi. I love you. "By the way, I love you." Olisipa noin helppoa...

Voin kertoa kaipauksestani, voin kertoa palvovani häntä. Pitäväni hänestä ja ajattelevani häntä. En kuitenkaan koskaan ääneen, en hänelle. Ja rakkaus, niin vaikeaa. On vaikea puhua rakkaudesta. Kuka tahansa voi olla rakastunut, mutta rakastaa jotakuta on jotain niin syvällistä ja voimakasta.

"Jos olisit laulu kirjoittaisin sinut pintaani
Omaan kylkeeni ylös sävelin
Kohisten hiljaa alkunuoteista viime tahteihin
Juurista latvustoon, ylös taivaisiin

Ja jos katoaisit nuotintaisin taivaan..."

Jos joku vain ajattelisi minustakin noin...

Ole Hiljaa Nyt...

En tiedä mistä kirjoittaa enää. Tiedän liikaa aiheita, ja liian monet niistä, ovat muilta suojattu.
Tajusin, etten osaa kirjoittaa, en oikestaan. En jaksa, en pysty jaarittelemaan, kyllästyn nopeasti, eikä aika vain ole. Tähän asti selkeä unelma kirjailijaksi ryhtymisestä ja kirjoittamisesta on ajanut minua enemmän. Entä nyt? Entä kun tie on tullut vastaan ja ei ole varma mitä tehdä. Ja mitä sitten? Kaatuuko minun unelmani, elämäni tähän.
En tosiaankaan tiedä.

Ehkä auttaisi, jos pitäisin vain turpani kerrankin kiinni, ja kirjoittaisin jotain olleellista...

Elämääni kuuluu nykyään liikaa popitusta, kiitos ei tosin kuulu minulle. Allekirjoittanut haluaisi kyllä kuunnella golftreeneissä Hectoria, Stam1naa (uusi albumi Nocebo ilmestyy 8.2!), Rubikia, Coldplayta, mitä tahansa muuta, kuin lauluja, joissa toistellaan "my hump":ia, "I'm sexy and I know it", tai jotakin muuta vastaavaa. Mikseivät ihmiset ymmärrä musiikkia samalla tavalla? Olisihan se tylsää, mutta mikseivät ihmiset tajua, kuinka paljon musiikki merkitsee minulle?
Kuinka paljon itkin nuorempana kuunnellessani Pikku G:n Romeota ja Juuliaa, koska tarinan loppu oli vain niin väärin. Tai nykyään itken kuunnellessani Hectorin uusinta kappaletta Mandalaa. Se kertoo hänen veljensä kuolemasta,

"Veljeni lähti eilen
vaiti kuin pakottaen..."

että jotta repikää siitä.

Tai kuinka Coldplayn taikka Rubikin ihmeellisiä melodioita kuunnellessani uskon voivani lähteä lentoon. Taikka kuinka sieluni yrittää paeta Kadonneita lapsia kuunellessa. Kuinka paljon toivoisinkaan osaavani huutaa kaiken sen ilmoille, aivan kuten Hyrde Stam1nan kaikuessa ympärillä. Kuinka paljon kuuntelin Jenni Vartiasta ikävöidessäni.

Tunnen itseni tekopyhäksi tunnenkaan itseni, liputtaessani näiden bändien puolesta, kuin erikoisuuden tavoittelija tai papukaija, joka ei todellisuudessa ymmärrä mitään sanomaansa. En ole sellainen, nytkin lauseiden saaminen on hyvin vaikeaa Rubikia kuunnellessa HALUAISIN VAIN ELÄÄ. En kertoa siitä näin, sieviä lauseita kirjaillen, vaan huutaen sen yöhön.

Siksi on välillä hankalaa kuunnella poppia, vaikka olisikin pakko. Haluaisin laittaa kuullokkeet syvälle korviin, ja hukuttaa itseni Suomi Neitoon, Paradiseen, World around you:n, Vaapaaseen maahan...
En silti ole robotti, pidänhän minäkin joskus popista, joskus.

En osaa elää

On niitä päiviä, kun ei vain jaksaisi olla. Tämä päivä huipentui sellaiseksi.
Muutama sana: en jaksa.
En jaksa kertoa vaikeasta fysiikankokeesta tai ärsyttävistä ihmisistä.
En jaksa kertoa kusipäisestä isästä, ja siitä, ettei minun vain ilmeisesti kannattaisi avata suutani tämän katon alla.
En jaksa kertoa jäätävästä pyöräilymatkasta, kasvot tunnottomina.
En jaksa kertoa vaikeista tanssiliikkeistä, enkä jatkuvasta heikkouden tunteesta, joka vaivaa minua nykyään. Palelee, pyörryttää, niin se vain on.
En jaksa kertoa päivän ainoasta valoistasta kymmenminuuttisesta ja siitä euforian tunteesta.
En jaksa.
Kurkkua kuristaa, ja rinnassa painaa jokin iso möykky. Haluaisin vain joskus pois.

Hurts Like Heaven

Odotin tätä päivää niin kauan. Kammosin, odotin, hehkuin kaikissa tunteiden väreissä ja ennen kaikkea, odotin paljon.
Kirjoita unelmasi -kilpailun tulokset julkaistiin. En välittäny pääpalkinnoista, mutta kaksikymmentä parasta julkaistaisiin kirjana. Oikeana kirjana. Vaikea edes kuvailla, millaisia tunteita tuo ajatus saa minussa aikaan. Tämä juuri todisti, kuinka vaikeaa on näyttää unelmansa. Odotin malttamattomana oikeaa kellonaikaa, ja etsin oikean sivun. Minun nimeni ei ollut siellä, ei missään. Minulla ei ole nimeä unelmissa.

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia. (Kuinka kateus taas etsiikään tietään sydämeeni. En haluaisi lukea voittanutta kirjoitusta, koko kirjaa. Eihän minusta ole lukemaan edes omaa tekstiäni enää. Edes minusta ei olisi sellaiseen masokismiin.
Valehtelin jälleen. Ostan sen kirjan. Luen kannesta kanteen...)
Ei Tie jatkuu äärettömiin ja muita nuorten unelmia. Unelma pirstoutui ja jäljelle jäi vain ontto, kaihertava kipu. Tekstini oli huono, myönnän sen. Aihe oli minulle vaikea, ei ole helppo avata sieluaan. Lisäksi lähettämisessä oli jonkin verran ongelmia, en ole edes varma onnistuinko. Voin tukeutua kaikkeen tähän, mutta jäljelle jää vain fakta; minä en ollut tarpeeksi hyvä. En kirjoittamisessa, unelmoinnissa, en hyvä kenellekkään enkä ikinä. Pahinta oli pettymyksen tylppyys, en osannut edes itkeä. Aloin vain tuijotella seinille ja se siitä. Se siitä...

Illan nykytanssi muutti kaiken, ja olin täynnä impulsseja. Tanssin täynnä elämää, vastasin ystäväni lähettämiin liikkeisiin ja olin. Liike musiikin tahtiin, jota rakastan. Niinä hetkinä olen kaunis. Rintaa sattuu, mutta hyvällä tavalla. Kuin onnea ja rakkautta olisi liikaa.

Päätin, etten anna epäonnistumiseni vaikuttaa. Minä pystyn siihen, voin jättää jälkeeni jotain pysyvää. Inspiraatio palasi, oltuaan liian pitkällä lomalla.
Mutta se on taas minun. Ehkä vielä tänään aloitan uutta novellia, ja huomenna maalaan. Ensi perjantaina tanssin jälleen nuottien ympärillä suoraan helvettiin. Olen jotain erilaista, olen minä. Ja jos en siinäkään onnistu, olen sentään onnistunut pitämään pirunmoista meteliä.

Accros the Universe

Lupasin kertoa kouluni tapahtumista, joten lyhyestä virsi kaunis:
Ketään ei ammuttu, juttu painettiin villasella Facebookin syyksi. Rotat ovat yhä vapaalla jalalla. Amen.

Eli asiaan, jätetään tuo taakse, kauas pois, sinne, missä ihmiset eivät käytä vaatteita ja elävät puissa.

Yhdeksäsluokkalaiset listasivat epäsuosioon johtavat teinin tyylirikot

Omituista, aivan kuin eläisin jossain muualla. Ilmeisesti pukeudun toisinaan vääri, harrastan vääriä asioita ja kuuntelen väärää musiikkia. Miksi pitäisi kuunnella top10-listan artisteja only. Missä nuo ihmiset elävät, minkä maan päällä kulkevat?

Ymmärrän tavallaa, jos Hector ei ole järkevintä kuunneltavaa musiikkia 15-vuotiaalle. Mutta System of a Down? En voi ymmärtää halveksintaa siitä, vaikka ei SoaD:aan ole siellä listojen kärjissä pahemmin ollut.

Haluan olla tuon kaiken yläpuolella. Lentää avaruuksissa ja jättää nuo ihmiset tallomaan omaa paskaansa. Olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa, valaistua ja sulautua brahmaniin, istua hetki Jumalan polsvella ja suudella Jeesusta. Katsoa Buddhaa silmiin, ja kysyä; kuinka hän onnistui. Lentää pois Linnunradalta, juuri kun vastaus olisi edessäni.

Vajota syvälle mereen, mutta nousta pisaroiden täplittäessä ihoani jumalaisena. Juosta aavikoilla tuntematta mitään, tuntien kaiken. Haluan olla kaunis, laiha ja vahva. Tahdon hallita itseni, ruumis, mieli, tunteet. En olisi heikko, en särkyvä. Kimaltaisin jäänä ja valaisisin oman varjoni.

Jättäisin tunteeni ja kehoni jälkeen, juoksisin kauas pois, ja silti en ikinä reunalle. Pystyisin kaikkeen.

Tuo ei ole totta, sitä ei ole. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan.

Viisi Laukausta Päähän

Ja mitä ihmettä täällä taas tapahtuu?

Pakko kirjoittaa tästä, vaikka syvällisyys on aiheesta kaukana, ja muutenkin tämä on jotain täysin sairasta.
Kaksi hullua on uhannut ammuskella huomenna koulussa. Yläasteella, siinä nimenomaisella, jossa minä tapaan käydä joka päivä.

Taustoja: Nämä tytöt ovat kaikkien inhoamia, ja eipä ihme, koska itse kohtelevat kaikkia kuin paskaa, ja vihaavat kaikkia. Tytöt ovat rinnakkaisluokallani ja ovat jopa ilmoittaneet poliisille, että heitä koulukiusataan. Muut ovat tosin eri mieltä. En puutu tähän enempää, en ole tarpeeksi perehtynyt kommentoidakseni tarkkaan.

Kuitenkin nämä kaksi ihastuttavaa tyttölasta ilmoittelivat tuovansa huomenna haulikon kouluun. Hienoa, oikein sydäntä lämmittää, etenkin kuullessani heidän puheensa siitä, kuinka hienoa olisi nähdä koko heidän luokkansa kuolleena.

MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?

Mennäkkö kouluun, vaiko eikö? Todella typerää, kaksi rottaa ovat soittaneet suutaan, ja harkitsen jo lintsausta. Mutta voiko tälläinen olla enää edes vitsi?
Olisi noloa viettää päivä kotona, jos mitään ei edes tapahtuisi...
Onko se kuitenkaan riskin arvoista.
Mitä tälläisessa tilanteessa pitäisi edes tehdä?
Taidanpas kuitenkin mennä, ei tälläistä voi missata.

Kaiken varalta kuitenkin:

jos todella rotat pääsisivät yllättämään, mie haluaisin tulla haudatuksi piirrosvihkoni & jonkun lempikirjani kanssa. Äh, tämä on typerää, unohtakaa!
Postailen lisää illalla, jos teitä edes kiinnostaa miten tämä päättyi.